Huumoritutkija Paavo Kerkkänen: ”Nauru ei ole lääke alakuloon”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Paavo Kerkkänen laittaa propellihatun päähänsä, mikä ilmentää komiikkaa eli yhtä esitettävän huumorin  lajeista.
Paavo Kerkkänen laittaa propellihatun päähänsä, mikä ilmentää komiikkaa eli yhtä esitettävän huumorin lajeista. Kuva: Johanna Kokkola
Parantaako nauru? Ainakaan huumoritutkija Paavo Kerkkänen ei usko siihen. Hänestä huumorista hyötyvät eniten ne, joilla on jo valmiiksi valoisa asenne.

Paras nauru tulee spontaanisti.

Kun huumoritutkija Paavo Kerkkänen valo­kuvasi keväällä kotipihansa puuhun ripustamiaan pää­siäis­munia, pihan ylle ilmestyi helikopteri.

Kerkkänen päätti kuvata myös sen.

Helikopterin loitottua kauemmas, Kerkkänen katsoi puhelimestaan ottamiaan kuvia. Helikopterin sijasta niissä näkyi hänen omat hampaansa ja nenänsä.

Kerkkänen purskahti nauruun. Hän oli kuvannut vahingossa helikopterin sijasta itseään.

”Kuvat huvittivat minua, mutta niissä ei ole mitään hauskaa ulkopuoliselle, joka ei tiedä, että oikea kuvauskohde oli helikopteri”, Kerkkänen huomauttaa.

Huumoritutkija myöntää saavansa makeat naurut lähes päivittäin. Häntä huvittavaa huumoria syntyy epäonnistuneen helikopterikuvauksen kaltaisista yllättävistä tapahtumista. Myös arkiset sanailut vaimon kanssa päättyvät usein molempien nauruun.

Joskus nauru voi loukata.

”Huumorintajua pidetään ihmisessä hyvänä, jopa ihailtavana piirteenä, mutta huumori aiheuttaa myös väärinkäsityksiä ja huumori voi olla myös loukkaavaa.”

Maailman ohuin kirja

Kansainvälisen huumoritutkijoiden seuran (ISHS) jäsenenä Paavo Kerkkänen toimii European Journal of Human Research -julkaisun huumoria käsittelevien artikkelikäsikirjoitusten arvioijana.

Käsikirjoituksia lukiessaan Kerkkänen on pannut merkille, miten erilaista huumoria on Euroopan eri valtioissa. Kerkkäsen mukaan englantilaista kuivakkaa ja älyllistä huumoria ymmärretään miltei kautta maailman.

”Sen sijaan vanha sanonta siitä, että saksalainen vitsikirja on maailman ohuin kirja saattaa hyvinkin pitää paikkansa.”

Suomalainen huumori on kansanluonteemme mukaista sisään päin kääntynyttä, eivätkä muut kuin suomalaiset välttämättä tavoita meidän huumorimme hauskuutta.

”Suomalaista pidetään ulospäin suuntautuneena jo silloin, kun hän nostaa katseensa kengänkärjistään ylös”, Kerkkänen toteaa.

Luonnehdinnat eri kansakuntien huumorintajusta perustuvat kuitenkin hyvin pitkälti mielikuviin ja ennakkoluuloihin.

”Meillä suomalaisilla on usein tapana myös ruokkia käsitystä omasta sulkeutuneisuudestamme. Myös se on suomalaista huumoria.”

Naurunalaisuuden pelko

Zürichin yliopiston psykologian professori Willibald Ruch käynnisti vuonna 2007 kansainvälisen gelotofobiatutkimuksen, missä kartoitettiin 73 eri valtion osalta naurunalaiseksi joutumisen pelkoa.

Suomen tutkimusaineiston keräämisestä vastannut Paavo Kerkkänen lähetti 334 suomalaiselle lomakkeet, joiden vastauksista gelotofobian, työuupumuksen ja työpaikkakiusaamisen yhteyksiä tutkittiin korrelaatio- ja kontingenssianalyysien avulla.

Tutkimuksesta selvisi, että Pohjoismaiden kansalaisista vain noin kolmisen prosenttia pelkää naurunalaiseksi joutumista. Sen sijaan esimerkiksi Thaimaassa, Indonesiassa ja Taiwanissa gelotofobiasta kärsii jopa vajaa kolmannes koko kansasta.

”En tiedä, olenko itse hauska. En ole esiintynyt koomikkona, mutta pidän huumorista, joka saa nauramaan.”

”Etelä-Aasiassa gelotofobia on yleisempää, sillä sikäläisiin kulttuureihin liittyy perinteisesti pelko kasvojen menettämisestä”, Kerkkänen kertoo.

Hänen mukaansa yksilötasolla altteimpia gelotofobialle ovat ne, joilla on jo ennestään loppuun palamisen oireita. Myös työpaikoillaan kiusaamista kokeneet ja liiasta jännittämisestä kärsivät ihmiset pelkäävät usein naurunalaiseksi joutumista.

”Gelotofobiaan on saatavissa apua. Naurunalaiseksi joutumisen pelkoa on lievitetty esimerkiksi psykoterapian keinoilla.”

Nauru voi olla tiukassa

Huumorin uskotaan antavan voimia selvitä erilaisista vaikeuksista ja stressitilanteista.

Työpaikkahuumorin on todettu esimerkiksi laskevan verenpainetta ja rentouttavan työpaikan ilmapiiriä. Pitkään työterveyspsykologina työskennelleen Paavo Kerkkäsen mukaan työpaikkahuumorin kliininen vaikutus on kuitenkin loppujen lopuksi varsin vähäinen.

Huumori virkistää ja luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, jos työympäristö on muuten toimiva, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työpaikalla on selkeät toimintatavat, hyvä johto, onnistunut sisäinen tiedotus ja talous tasapainossa.

”Huumorista ei ole lääkkeeksi alakuloon tai henkiseen väsymykseen. Työpaikoilla kuten yleensäkin huumorista hyötyvät eniten ne, joilla on jo valmiiksi valoisa ja iloinen asenne elämään”, Kerkkänen toteaa.

Työpaikkahuumori kääntyy työpaikkakiusaamiseksi, jos huumori, mikä vielä mahdollisesti sisältää liioittelua ja väärää tietoa, kohdistuu yhteen henkilöön joko suoraan tai hänen selkänsä takana aiheuttaen kohteelleen kiusallisia tilanteita. Työpaikkakiusaamista on myös se, jos joku suljetaan huumorin varjolla yhteisön ulkopuolelle.

Jos työpaikan ilmapiiri on kireä ja jännittynyt, niin hyväntahtoiseksikin tarkoitettu huumori voi tuntua loukkaavalta. Loukkaavaa huumoria voi kuitenkin syntyä myös vahingossa.

Kun Kerkkänen kertoi aikanaan työpaikallaan kaatuneensa luistimilla, niin että hänen luunsa kolisivat jäähän, se nauratti kaikkia. Kun hänen työtoverinsa kertoi myös kaatuneensa luistimilla, niin Kerkkänen totesi, että työtoveria tuskin kaatuminen sattui.

”Hän tulkitsi sanomiseni siten, että pidin häntä lihavana. Hän ei tervehtinyt minua pitkään aikaan, mutta vähitellen välimme palasivat ennalleen.”

Mitä on huumori?

Kerkkäselle huumoritutkimus on avannut entistä laajemman ja monipuolisemman näkökulman ympäröivään maailmaan ja sen tapahtumiin.

”Huumori sisältää samoja elementtejä kuin taide, mikä lisää ihmisten viihtyvyyttä.”

Mitä se huumori sitten oikeastaan on?

Kerkkäsen mukaan huumoria syntyy käytännössä kaikesta inhimillisestä toiminnasta, jopa silloin, kun itse tapahtuma tai ilmiö, mistä huumori saa alkunsa olisi kaikkea muuta kuin humoristinen.

Esimerkiksi koronavirukseen pätee Kerkkäsen mukaan yhtälö: tragedia + aika = komedia.

”Koronaviruksella on jo vessapaperinhamstrauksen kaltaiset huvittavat piirteensä. Sitä mukaa, kun koronatilanne helpottaa, siitä syntyvä huumori lisääntyy.”

Kerkkäsen mielestä kuolemaan liittyvä huumori on kuitenkin sopimatonta silloin, kun siihen yhdistyy läheisen menetyksestä johtuvaa kipua ja surua.

”Komedian keinoin voidaan kuitenkin vitsailla kuoleman lisäksi esimerkiksi sairauksista ja peloista, jotka harvemmin kuuluvat todellisen elämän huumoriaiheisiin.”

Koronahaarukka on mainio hauskuttaja eli teleskooppivarren päässä oleva ruokailuväline, jonka esiin nappaaminen tuo hymyn muiden huulille.

Nauru voi purskahtaa vaikka syödessä. Koronahaarukka on mainio hauskuttaja eli teleskooppivarren päässä oleva ruokailuväline, jonka esiin nappaaminen tuo hymyn muiden huulille. Kuva: Johanna Kokkola

Nauru valtaapitäville

Poikaikäisenä Paavo Kerkkänen pyöräili kavereidensa kanssa setänsä luokse katsomaan televisiosta tanskalaisia Majakka ja perävaunu -mykkäelokuvia.

”Nauroimme niin, että melkein putosimme penkeiltä”, Kerkkänen muistelee.

Kun Kerkkäsen kotiin saatiin myöhemmin televisio, niin hänelle tulivat tutuiksi piirretyt elokuvat ja Spede Pasasen sketsiohjelmat.

”En tiedä, olenko koskaan ollut itse hauska. En ole esiintynyt koomikkona, mutta pidän huumorista, joka saa minut nauramaan”, Kerkkänen sanoo.

Se, mistä nauru kumpusi lapsena, ei välttämättä nosta suupieliä hymyyn enää tänä päivänä. Aika muokkaa ja muuttaa huumoria tai voi jopa tehdä siitä käsittämätöntä.

Kerkkästä ei naurattanut lainkaan 1920-luvulla rautatieläisten huumorista koottu kirja, koska hän ei ymmärtänyt kaikkea lukemaansa.

2000-luvun alussa väitöskirjansa aiheesta Huumorintaju ja terveys itäsuomalaisen poliisin työssä 1995–1998 julkaissut Kerkkänen muistuttaa, että ammattikuntien huumori koostuu pitkälti sisäpiirihuumorista.

Poliiseja saatetaan pitää yleisesti huumorintajuttomina, mikä ei Kerkkäsen mukaan pidä paikkaansa.

”Poliisien huumorintaju ei poikkea suomalaisten huumorintajuisuuden keskiarvosta.”

Sen sijaan poliisit itse ovat usein leikinlaskun ja vitsinkerronnan kohteita.

”Yksi huumorin lajeista on se, että kansa yrittää tehdä auktoriteetteja ja vallanpitäjiä naurunalaisiksi.”

Työterveyspsykologina ja perheneuvojana Paavo Kerkkänen joutui kohtaamaan tilanteita, joissa nauru ei tullut, eikä huumorilla ollut sijaa.

”Kun perheneuvojan vastaanotolla on kaksi ihmistä samaan aikaan, tunnelma voi olla jopa niin jännitteinen, että toinen vastaanotolle tulleista lähtee kesken kaiken ovet paukkuen tiehensä”, Kerkkänen kertoo.

Perheneuvojana hän on joutunut myös vastaamaan myöhemmin aiheettomaksi todetusta ilmiannosta valvoville viranomaisille.

”Kun tuntee tilanteessa voimattomuutta, niin siinä ei voi olla huumoria.”

Kun Kerkkänen teki itse lastensa ja myöhemmin lastenlastensa kanssa humoristisia joulukortteja, hän perehtyi samalla joulupukkihuumoriin. Vuonna 2012 Kerkkänen luennoi suomalaisesta joulupukki­huumorista kansainvälisten huumoritutkijoiden konferenssissa Krakovassa.

”Joulupukkihuumori on yksi esimerkki siitä, että huumoria voi käytännössä löytää mistä tahansa.”

Kerkkänen ei kuitenkaan itse löydä sitä television nykyisistä viihdeohjelmista, joita hän luonnehtii ”säälittäviksi”. Panelistien nokkeluuteen perustuvat ohjelmat olivat hänen mielestään aluksi hauskoja, mutta ovat menettäneet tasonsa, koska panelistit nauravat Kerkkäsen mielestä itse omille vitseilleen nykyään liikaa.

”Heidän pitäisi olla enemmän tosissaan ja antaa meidän katsojien nauraa.”

Lue myös: Jenni Haukio uskoo positiivisuuteen: ”Nauru antaa voimaa kohdata asioita”

X