Huvitus oli pelätty tyttökoti Yläneellä – Armoton arki alkoi, kun Outi Paltan lapsuuden sinetöi isän kuolema: ”Vankilakin olisi parempi paikka”

Kun Outi Paltan isä kuoli, hajosi perhe nopeasti ja lapset sijoitettiin. Outi päätyi pahamaineiseen tyttökotiin Huvitukseen Yläneelle. Se painoi häneen häpeän leiman.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Iso painolasti on pudonnut Outi Paltan sydämestä. Pitkään hän kantoi häpeän ja ahdistuksen taakkaa johtuen risaisesta nuoruudesta ja rankoista tyttökotiajoista Yläneellä. Nyt Outi nauttii elepäivistään ja 10-vuotiaan Börje-kissan seurasta. Hän on asunut miehensä Raunon kanssa tässä asunnossa 37 vuotta.

Kun Outi Paltan isä kuoli, hajosi perhe nopeasti ja lapset sijoitettiin. Outi päätyi pahamaineiseen tyttökotiin Huvitukseen Yläneelle. Se painoi häneen häpeän leiman.
Teksti: Jaana Kalliokoski

Tamperelaisen Outi Paltan, 68, kodin seiniä koristavat värikkäät taideteokset. Akryylimaalaukset, isoäidinneliöistä kootut virkkaukset ja laakapistotyöt ovat Outin taiteilemia.

”Värit ovat mun juttu”, saparopäinen Outi kertoo.

Elämä tuntuu nyt hymyilevän Outille. Hän nauttii eläkepäivään yhdessä miehensä Raunon kanssa. Tänä vuonna pariskunta viettää 47-vuotishääpäiväänsä.

”Raunon tapaaminen pelasti minut. Nuoruuteni oli kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista.”

1960-luvun alkupuolella oululaisen Skytän perheessä kaikki oli vielä hyvin. Kuvassa ovat vasemmalla Soili, Sylvi ja Outi Skyttä sekä keskellä mummo Hilma Skyttä. Jaana Skyttä istuu vaarinsa Petteri Skytän sylissä oikealla. Kuvan on ottanut Pentti Skyttä. © Paltan kotialbumi

1960-luvun alkupuolella oululaisen Skytän perheessä kaikki oli vielä hyvin. Kuvassa ovat vasemmalla Soili, Sylvi ja Outi Skyttä sekä keskellä mummo Hilma Skyttä. Jaana Skyttä istuu vaarinsa Petteri Skytän sylissä oikealla. Kuvan on ottanut Pentti Skyttä. © Paltan kotialbumi

Isovanhemmat Petteri ja Hilma Skyttä sekä lapsenlapset Outi, Soili ja Jaana poseeraavat Plaanaojan varrella. Vaari ja mummo kävivät usein vierailulla poikansa Pentin ja tämän perheen luona Karjasillalla. © Paltan kotialbumi

Isovanhemmat Petteri ja Hilma Skyttä sekä lapsenlapset Outi, Soili ja Jaana poseeraavat Plaanaojan varrella. Vaari ja mummo kävivät usein vierailulla poikansa Pentin ja tämän perheen luona Karjasillalla. © Paltan kotialbumi

Isän kuolema sinetöi turvallisen lapsuuden

Joulukuun 3. päivä vuonna 1965 on piirtynyt Outin mieleen. Talonmiehenä päivätyönsä ohella työskennellyt isä oli lähtenyt lumitöihin mutta tuli pian takaisin valitellen, että rintaa puristaa. Isä kuitenkin jatkoi lumen luontia sinnikkäästi. Pian naapurin poika tuli kertomaan, että isä makaa hangessa.

Kaksitoista päivää myöhemmin isä kuoli oululaisessa sairaalassa sydäninfarktiin. Outi oli 12-vuotias, Outin pikkusiskot Soili 11- ja Jaana 4-vuotiaita.

Isän kuolema on käännekohta Outin elämässä. Siihen loppui turvallinen lapsuus ja alkoi äidin alamäki.

”Äiti suri isän kuolemaa, mutta hän ei osannut itkeä. Joku toi äidille viinipullon, ja viiniä nautittuaan padot vihdoin murtuivat. Äiti joi keittiön pöydän ääressä, luki isän kirjoittamia runoja ääneen, itki ja lauloi”, Outi muistelee.

Alkoholista tuli äidin jokapäiväinen seuralainen. Sitten alkoivat ravintolareissut, ja pian kuvioihin alkoi ilmaantua mieskavereita.

”Elämä meni holtittomaksi. Jo seuraavana keväänä äiti oli pahasti alkoholisoitunut, kuin eri ihminen.”

Äiti ei enää kyennyt pitämään lapsistaan huolta. Outi ja Soili joutuivat oululaiseen lastenkotiin, Jaana isovanhemmille. Myöhemmin Outi ja Soili siirtyivät Koivikon koulukotiin Mikkelin maalaiskuntaan. Välillä he pääsivät kotiin, mutta siellä turvaton elämä jatkui. Pian kotia ei enää edes ollut.

Eräänä päivänä Outi ja Soili, jotka olivat toisensa parhaat kaverukset ja aina yhdessä, erotettiin toisistaan.

”Ajateltiin, että johdatan vanhempana sisaruksena Soilin pahoille teille. Erottaminen oli meille kova paikka.”

Soili palasi Koivikkoon, mutta Outi määränpää oli pahamaineinen Yläneen tyttökoti, Varsinais-Suomeen. Oli vuosi 1970 ja Outi oli 16-vuotias.

”Yläneen tyttökoti oli minulle maineeltaan tuttu, ja minua pelotti ne tytöt ja kuri siellä.”

Huvitus oli kuuluisa omenapuutarhastaan. Kartanossa kehitettiin aikanaan myös Huvitus-omenalajike. © Vesa Ranta / Like-kustannus

Tyttökoti Huvitus oli kuuluisa omenapuutarhastaan. Kartanossa kehitettiin aikanaan myös Huvitus-omenalajike. © Vesa Ranta / Like-kustannus

Yläneen tyttökoti oli kuriltaan kova

Vuonna 1943 perustettu Yläneen tyttökoti oli suljettu laitos, jonne toimitettiin esimerkiksi karkailevia tai ”siveellisesti hairahtaneita” nuoria naisia. Vielä 1960-luvullakin nainen sai hyvin herkästi siveettömän leiman, eikä sen saamiseksi kovin kummoisia tarvinnut tehdä.

Laitoksessa elettiin omavaraisesti, oli oma navetta lehmineen ja sikoineen sekä kasvimaa. Nuoret naiset olivat ilmaista työvoimaa, ja kuri oli kova. Tilan päärakennuksen nimi oli Huvitus, mutta huvituksia paikka ei tarjonnut.

”Vankilakin olisi parempi paikka, sillä siellä tietää, milloin pääsee pois”, Outi sanoo.

Yläneellä oli käytössä pistejärjestelmä. Jos käyttäytyi moitteettomasti, oli mahdollista päästä pois vuoden ja kahden kuukauden jälkeen – tässä harva onnistui. Pisteitä menetti pienistäkin rikkomuksista, kuten esimerkiksi jos puhui ruokailun aikana tai istui sängyllä päiväpeiton päällä, karkaamisista puhumattakaan.

Karkaamista moni yrittikin, ja siitä joutui putkaan. Putka tuli Outillekin tutuksi muutamaan kertaa hänen karattuaan koevapaudessa. Putkassa viruttiin aina neljä päivää kerrallaan ilman minkäänlaisia virikkeitä. Päälle joutui pukemaan karkean sinisen työhaalarin ilman alusvaatteita. Patja luovutettiin päiväksi pois.

Arki Yläneellä oli Outin mukaan pal­katonta orjatyötä. Tulokkaat aloittivat kuuraamalla kivitalon rappuset juuriharjalla.

”Nöyryyttämistähän se oli”, Outi tuhahtaa.

Outi työskenteli puutarhalla ja henkilökunnan saunalla, lämmitti saunaa, pesi sekä silitti henkilökunnan pyykit. Minkäänlaista terapiaa ei ollut tarjolla. Henkilökunnan koulutukseksi saattoi riittää talouskoulu.

Outin selviytymiskeinoksi Yläneellä osoittautui kiltteys ja miellyttäminen. Hän pääsi kaikkien suosioon ja sai kavereita.

”Tein aina, mitä käskettiin, vaikka mielessäni kapinoin.”

Vuonna 2016 Suomi pyysi anteeksi lastensuojelun sijais­huollossa kaltoin kohdelleilta. Anteeksipyyntö ei lämmitä Outia. ”Minusta se on yhtä tyhjän kanssa. Olisi vähintään pitänyt maksaa jonkinlainen korvaus meille, kuten Ruotsissa tehtiin”, Outi napauttaa. © Sara Pihlaja

Vuonna 2016 Suomi pyysi anteeksi lastensuojelun sijais­huollossa kaltoin kohdelleilta. Anteeksipyyntö ei lämmitä Outia. ”Minusta se on yhtä tyhjän kanssa. Olisi vähintään pitänyt maksaa jonkinlainen korvaus meille, kuten Ruotsissa tehtiin”, Outi napauttaa. © Sara Pihlaja

Jos isä olisi saanut elää

Outin ja Raunon Hervannan-kodin olohuoneen seinällä on mustavalkoinen valokuva komeasta nuoresta miehestä. Kuvassa on Outin isä Pentti Skyttä.

”Isä kirjoitti paljon runoja ja näytelmiä, joita julkaistiinkin. Kolme kertaa menimme koko perheen kera junalla Pohjois-Norjaan Narvikiin. Ne olivat ihania reissuja”, Outi muistelee.

Isä oli kova lukemaan tyttärilleen, erityisesti historiaa. Outin mieleen on erityisesti jäänyt isän lukemana kiehtova kertomus Tutankhamonin haudan löytymisestä. Siitä kumpusi Outin mielenkiinto arkeologiaa ja historiaa kohtaan.

”Minusta olisi pitänyt tulla arkeologi. Jos isä olisi saanut elää, elämä olisi ollut täysin erilaista, ja minä olisin käynyt kouluja. En usko, että äiti olisi retkahtanut alkoholiin”, Outi toteaa haikeana.

Isän kuoleman jälkeen koulut olivat Outille haaste, ja moni luokka jäi kesken. Koivikossa hän suoritti kansalaiskoulun 8:nnen luokan, josta hän sai päästötodistuksen. Kauppakoulu jäi kesken parikin kertaa.

Lukemista vaativa koulutus kiinnosti, mutta häpeä laitostaustasta jarrutti.

”Salasin asuvani koulukodissa. Koulussa en voinut edes ystävystyä kenenkään kanssa, ettei kukaan vain keksi pyytää tulla käymään kotonani.”

Outi on kova tekemään käsitöitä, ja niissä pitää olla värejä. Virkkauksen lisäksi hän tekee laakapistostöitä pellavakankaalle, jolle hän ensin hahmottelee tussilla kuvan. Valmiin kuvan ympärille hän ompelee helmet kehyksiksi. © Sara Pihlaja

Outi on kova tekemään käsitöitä, ja niissä pitää olla värejä. Virkkauksen lisäksi hän tekee laakapistostöitä pellavakankaalle, jolle hän ensin hahmottelee tussilla kuvan. Valmiin kuvan ympärille hän ompelee helmet kehyksiksi. © Sara Pihlaja

Onnellinen kohtaaminen

Outin aikaan Yläneen tyttökoti oli armottoman johtajan käsissä. Hän suhtautui väheksyvästi tyttöihin ja huoritteli heitä. Eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Hän löi raivoissaan erästä tyttöä kasvoihin, koska tämä ei noussut seisomaan hänen saapuessa huoneeseen.

Tästä suivaantuneena tytöt päättivät ryhtyä lakkoon ja vaatia johtajan eroa. 50 tyttöä, mukaan lukien Outi, jäi aamuhartauden jälkeen istumaan paikoilleen vuorokaudeksi. Onnellisen sattumuksen seurauksena sosiaaliministeriön tarkastajat tulivat samaan aikaan Yläneelle. Vihdoin tyttöjä kuunneltiin.

Outin vapautumisen Yläneeltä 1972 lopussa sinetöi lopullisesti aviopuolison löytyminen Laitilasta ammattikurssikeskuksen aikoihin. Outi oli 19-vuotias.

”Rauno oli turvallisen tuntuinen mies ja hyvännäköinenkin. Hän oli kasvanut kasvatuskodissa, eikä häntä haitannut taustani Yläneellä. Me rakastuttiin. Ajattelin, että tämän miehen kanssa haluan olla, en jaksanut enää irtolaiselämää.”

”Häpeän tunne Yläneelle joutumisesta oli valtava. Se määritti elämääni.”

Taakkana ahdistus

Outi ja Rauno solmivat avioliiton ja saivat vuosien varrella kolme lasta, pojan ja kaksi tytärtä.

Pariskunta teki elämäntyönsä markkina-alan yrittäjinä kierrellen kesät Suomen markkinoita. Lapset kulkivat mukana 11-metrisessä linja-autossa, johon oli rakennettu keittiö ja nukkumatilat.

Perhe-elämä oli tasapainoista ja tiivistä. Outi halusi tarjota omille lapsilleen rakkautta ja kodin lämpöä, koska ne puuttuivat häneltä itseltään.

”Pelkäsin kaikkein eniten, että omat lapseni saisivat saman kohtalon kuin minä.”

Muistoja Outi ei saanut kuitenkaan pyyhityksi. Vuodet suljetussa laitoksessa, kodittomuuden ja ulkopuolisuuden tunne olivat painaneet jäljet Outin sydämeen.

”Häpeän tunne Yläneelle joutumisesta oli valtava. Se määritti elämääni, ja meni ainakin parikymmentä vuotta, ennen kuin pystyin puhumaan ja tunnustamaan kenellekään tätä kauheaa asiaa”, Outi tunnustaa.

Rankat kokemukset alkoivat purkautua fyysisinä oireina vuosia Yläneen jälkeen.

”Aloin kärsiä ahdistuksesta ja saada paniikkikohtauksia. En tiennyt, mistä oli kysymys, ja aloin pelätä kohtauksia. Halusin istua aina linja-autossa, elokuvissa ja teatterissa ihan oven lähellä, jotta pääsen ulos, jos paniikkikohtaus iskee.”

Kymmenen vuotta sitten Outille alkoi ilmaantua neurologisia vaivoja: hän alkoi kävellä vinoon. Lääkäri ei löytänyt siihen minkäänlaista syytä, ja Outi joutui tukeutumaan rollaattoriin. Lopulta hän haki terapia-apua ja sai mielialalääkityksen.

”Terapiassa sain purettua nuoruusvuosien kokemuksia erilaisten harjoitusten avulla.”

Terapian ja lääkityksen ansiosta Outin kaikki oireet ja häpeän tunne hävisivät hiljalleen.

”Olin hämmästynyt, kun en enää pelännyt kaikkia asioita. En ollut tajunnut, miten ahdistunut olin, koska pidin sitä normaalina mielentilana.”

Outille eräänlaista terapiaa oli myös kertoa tarinansa nyt kesäkuussa julkaistavassa, Yläneen tyttökoulusta kertovassa teoksessa Huvituksen kartanon tytöt, (Like) jonka on toimittanut hänen siskonsa Jaana Skyttä.

Lue myös: Lastenkotilapsesta kasvoi auttaja maailman kriisialueille – Tarja Tuovinen on ylpeä elämästään: ”En ole tullut kyyniseksi – olen aina jaksanut heittäytyä uuteen”

Tarja Tuovinen pomii kukkia Patvinsuolla. Kuva Jyrki Suikkanen

Tarja Tuovinen asuu Lieksassa Pankakoskella, upean Patvinsuon naapurissa. © Jyrki Suikkanen

X