Lähihoitaja Tiina Mollberg nosti esiin hoivakotien ongelmat ja menetti työnsä: ”Siitä tuli monen vuoden helvetti”
Tiina Mollberg oli yksi ensimmäisistä, joka toi esille sen, että hoivatyössä väkeä on niin vähän että vanhukset kärsivät ja hoitajat uupuvat. Dokumenttielokuva tuo muistot pintaan. ”Siitä prosessista tuli monen vuoden helvetti”, hän muistelee.
”En vieläkään ymmärrä, mitä kauheaa siinä oli, että nostimme ongelmat esille. Ne olisi voinut ratkaista yksinkertaisesti, mutta niitä ei vain haluttu ratkaista. Koko ajan tuli seinä vastaan”, Tiina Mollberg muistelee. Pöydällä on lehtileikkeitä hoivataistelun ajalta.
Joukko vakavailmeisiä hoitajia katsoo suoraan eteenpäin. He seisovat aivan kuin eivät huomaisikaan, että kamera kulkee heidän edestään. Yhtäkkiä joukko alkaa laulaa.
Oli kiellettyä sanoa omaisille, että tehdään vajaamiehityksellä…
…asukkaita piti jättää päiväksi pyörätuoliin istumaan ja laittaa turvavyöllä kiinni etteivät kaatuisi lattialle…
…pitää olla nopea ja tehokas…nopea ja tehokas…
Ohjaaja Susanne Helken uudessa dokumenttielokuvassa Armotonta menoa – hoivatyön lauluja lauletaan se, mitä hoitajat eivät uskalla sanoa ääneen. Lauseet on kerätty hoitotyön tekijöiltä ympäri Suomea.
Vavahduttavien tarinoiden joukossa seurataan myös lähihoitaja Tiina Mollbergia, joka nosti yhtenä ensimmäisistä esille hoivatyön ongelmat ympärivuorokautisessa hoivassa.
”Siitä prosessista tuli monen vuoden helvetti ja se jätti jälkensä kaikkiin meihin, jotka osallistuimme”, hän kertoo.
Saattohoito on Tiinalle sydämenasia. Pari vuotta siten hän saattohoiti äitinsä. ”Se oli kaunis, mutta raskas kokemus, sillä äidillä oli kovia luustokipuja”, Tiina kertoo. © Tiina Mollbergin kotialbumi
Tiina Mollberg aloitti yökkönä päätyen luottamusmieheksi
Tiina Mollberg muistaa, millainen innostus oli ilmassa, kun hänen kotikaupungissaan Hämeenlinnassa aloitti uusi yksityinen ympärivuorokautista hoivaa tarjoava laitos vähän ennen 2010-luvun taitetta. Oli uusi talo, johon asukkaat tulivat kotoaan, terveyskeskuksista ja muista hoitolaitoksista lääkekassit kädessään.
”Selkään teipattiin lappu, jossa oli asukkaan nimi ja mihin kerrokseen laitetaan.”
Tiina aloitti muistisairaitten osaston yökkönä. Alussa moni asia meni uutuuden piikkiin. Eikä hän tiennyt vielä kaikkea.
”Yksikön johtaja pyysi minua varaluottamusmieheksi. Kieltäydyin, mutta palaverimuistiossa minut oli hommaan nimetty”
Silloinen pääluottamusmies nosti epäkohtia esille talon sisällä. Sitten hän päätti lähteä. Niin Tiina päätyi hoitamaan luottamusmiestehtäviä.
”Meillä oli hyvä porukka, mutta sen jaksaminen oli tosi kovilla.”
Ongelmia alkoi kasaantua. Tiina pyrki hoitamaan asiat ”oppikirjan mukaan”.
”En ollut ajatellut, että luottamusmies olisi sotajalalla työnantajaa vastaan, vaan että asiat hoidetaan sovussa. En edes usko siihen, että hyökkäämällä saisi positiivista aikaan. Mutta kun toin ongelmia esille, ne kiellettiin, välteltiin ja tuli sanatonta viestiä, että anna olla. Mutta minähän en anna olla. Minulla on sellainen luonne.”
Henkilökunnan vähyys sai hoitajat uupumaan
Tiina kertoo, että ongelmien ydin oli siinä, että henkilökuntaa oli liian vähän niin vaativaan hoitotyöhön. Huonokuntoisten vanhusten lisäksi talossa oli paljon muistisairaita.
”Se henkilökunnan vähyys näkyi joka paikassa ja heijastui jaksamiseen. Hoitajat väsyivät. Jossain vaiheessa huomasin, että kahvitaukonauru oli jäänyt pois. Alkoi tulla henkilökunnan välisiä ristiriitoja ja paljon sairauslomia. Pahinta oli, että kyynisyys levisi.”
Tiina kuvailee kyynisyyden leviämistä niin, että niin asukkaiden kuin työtoverienkin huomioiminen jäi toissijaiseksi. Lopulta ihmiset eivät huomioineet itseäänkään.
”Työstä tuli pelkkää suorittamista, kuin liukuhihnatyötä. Hoivatyössä se ei palvele ketään.”
Kyynistyitkö itse?
”En, mutta tulin epätoivoiseksi.”
”Elokuvan näkeminen nosti tunteet pintaan. Nyt huomaan käsitteleväni mielessäni sitä, mitä kaikkea tuolloin vuosia sitten taistelun aikaan tapahtui”, Tiina kertoo. © Sara Pihlaja
Kauhea yö
Yhtenä yönä Tiina Mollberg oli auttamassa toisen kerroksen yökköä, kun oman kerroksen muistisairaitten osaston liiketunnistin hälytti. Silloin talon yökköjen määrä oli jo vähennetty kolmesta kahteen.
”Menin paikalle ja ensimmäiseksi näin yhden huonokuntoisen asukkaan seisomassa tuolilla ja pesevän seinää sukalla. Toinen asukas kantoi taulu-tv:tä, yksi etsi käytävällä lapsiaan, yksi käveli ikkunanlaudalla ja pudotteli tavaroita ja yksi oli riisunut itsensä alasti. Keittiössä oli kaaos, vedet valuivat täysillä. Siinä vaiheessa valtaosa osaston asukkaista oli hereillä.”
Tiina soitti toiselle yökölle, jos hän kerkeäisi käymään ja laittoi nauhurilta Olavi Virtaa soimaan.
”Musiikki rauhoittaa levottomuutta. Sitten tanssittiin aamuvuoron tuloon asti.”
Arki hoiva-alalla jatkuvaa sinnittelyä
Arki oli jatkuvaa sinnittelyä. Yököille kuului normaalin hoivatyön lisäksi 65 hengen pyykkihuolto, lattioiden pesu, aamupuuron keitto ja voileipien teko. Kerroksen 65 asukasta piti tarkistaa neljä kertaa yön aikana läpi ja hoitaa kuivitukset. Liiketunnisteiden- ja turvarannekkeiden hälytyksiä tuli noin 200 yössä.
”Oikeasti yökön tehtävä ei ole se, että painelee koko ajan kuin aropupu, vaan se, että takaa asukkaille rauhallisen, häiriöttömän yöunen. Se on muistisairaille ja kaikille vanhuksille todella tärkeää.”
Vastaavaa työkuormaa oli kaikilla. Hoitotyöntekijät saatiin painettua minimiin, kun henkilökuntamitoitukseen laskettiin pahimmillaan palkanlaskijatkin.
Kun mikään muu ei auttanut, hoitajat kirjoittivat paikallisen sanomalehden yleisönosastolle. © Sara Pihlaja
Kukaan ei kuuntele hoitajia eikä omaisia
Tiina Mollberg puhui ongelmista niin yksikön johdolle, aluejohtajalle ja lopulta otti yhteyttä koko yhtiön johtoon.
”Ongelmat kiellettiin. Koko ajan tuli seinä vastaan. Ihan koko ajan.”
Kirjoitettiin maakuntalehden yleisönosaostoon ja iso joukko henkilökuntaa allekirjoitti sen. Siihen kaupunki vastasi yleisönosaotolla.
“Sellaisia ympäripyöreitä vastauksia, joissa ei haluttu myöntää ongelmia.”
Asukkaiden omaiset tukivat yleisönosastoilla, vaativat lisää henkilökuntaa.
Tiina otti yhteyttä kaupungin ikäihmisten lautakuntaan ja meni paikalle kertomaan, mikä on pielessä.
Kaupungin tilaajajohtaja tuli yhdessä hoitokotia pyörittäneen yhtiön toimitusjohtajan kanssa yövuoroon tutkimaan.
”Sen jälkeen tilaajajohtaja sanoi lauseen, joka jäi täällä klassikoksi: En nähnyt sinun kertaakaan juoksevan tai olevan kahdessa paikassa yhtä aikaa.”
Tuota kaupungin suhtautumista Tiina ei ymmärrä vieläkään.
”Jos ostat 100 neliön talon ja saat vain 60 neliötä, etkö ala perätä, missä se puuttuva 40 neliötä on? Kaupunki oli tilannut tietyt palvelut, mutta se ei saanut sitä, mitä tilasi, koska henkilökuntamitoitus oli siihen liian pieni. Miksi siihen ei reagoitu?”
Tuohon aikaan yksityiset hoivafirma tulivat Suomeen rytinällä. Olisiko ollut niin, ettei kaupungeissa osattu kilpailuttaa eikä valvoa?
Kerran kun Tiina oli luottamusmiesten koulutuksessa, liiton järjestöasiantuntija tuli juttelemaan. Hän kysyi Tiinalta, mitä ihmettä teillä siellä oikein tapahtuu.
”Silloin minulta tuli yhtenä oksennuksen ryöppynä kaikki.”
Vuosien taistelu vei myös työpaikan
”Kun kaikki mapit levittää, tulee pitkä pöytä täyteen”, Tiina hymähtää.
Mappeihin on tallennettu koko vuosien taistelu, kaikkiaan kolmesta neljään vuoteen. Kiivain vaihe kesti pari vuotta.
”Silloin minulle ei jäänyt yhtään omaa aikaa.”
Päädyttiin neuvottelemaan liiton, Superin, tiloihin hoivafirman kanssa. Turhaan.
Tiina upposi vaikuttamiseen koko elämällään. Hän haki ja pääsi valtuustoon ja ikäihmisten lautakuntaan. Tunsi, että lopultakin häntä kuunnellaan.
Sitten kaupunki hiljaisesti siirsi yksikön toiminnan yksityiseltä yhtiöltä itselleen. Henkilökunta irtisanottiin. Näin ongelmasta päästiin.
Osa irtisanotuista kohdisti pahan olonsa Tiinaan.
”Tuli puheluita, että heillä on hirveät velat, millä he nyt maksavat ne.”
Stressi kasvoi niin kovaksi, että Tiina piti vetäytyä hetkeksi kaverin mökille vetämään henkeä.
”Kalastin ja maalasin. Vain kaksi henkilöä tiesi, missä olin.”
”Viimeinen työpäivä oli hauska. Itkettiin ja naurettiin. Lähdin talosta viimeisenä. Tunsin helpotusta kun suljin sen oven takanani ja ajattelin, että tämä oli nyt tässä. Mutta eihän noin pitkästä prosessista pääse ovea sulkemalla.”
Hän menetti myös itse työpaikkansa. Se lohdutti, että hänet pyydettiin valtiolle töihin lastensuojelutyöhön.
Työtehtävien vaihto oli kuitenkin kova paikka ihmiselle, joka on lapsesta asti halunnut juuri vanhusten hoitajaksi.
”Se henkilökunnan vähyys näkyi joka paikassa ja heijastui jaksamiseen. Hoitajat väsyivät. Jossain vaiheessa huomasin, että kahvitaukonauru oli jäänyt.” © Sara Pihlaja
Henkilökuntamitoitus kertoi todellisuuden
Uusi hoivaskandaali kuohutti Suomea vuonna 2019.
”Tuli epäusko, miten voi olla mahdollista, että nuo firmat ovat saaneet painella kaikki nämä vuodet kuin villissä lännessä vaikka kaikki ongelmat olivat esillä jo vuosia sitten ja se kiivain vaihe oli jo 2011. Jo silloin oli selvää, että se oli systemaattista toimintaa. Firmat tietysti tavoittelevat voittoa, mutta sen ei saa antaa tapahtua vanhusten ja henkilökunnan hyvinvoinnin kustannuksella.”
Tiina uskoo, että nuo vuodet muuttivat kaikkia hoitajia, jotka olivat siinä taistelussa mukana.
”Minun piti kovettaa itseni, että jaksoin. Se taistelu toi rohkeutta, arkuus karisi.”
Kokemus opetti katsomaan aina keikkaillessakin uuden työpaikan taululta, mikä on henkilökuntamitoitus.
”Aloin arvioida hoitolaitoksia kuin lomakohteiden hotelleja. Että onko todellisuus sitä, mitä esitteessä sanotaan.”
Ja jos hyvä paikka alkaa muuttua, hän nostaa helposti kytkintä.
”Tunnistan tummat pilvet. En jää enää sateeseen.”
Työnantaja uskalsi palkata
Tiinan selviytymisessä auttoi, kun hän löysi sielunkumppanin, joka jakaa elämänarvot ja harrastukset. Naimisiin he menivät 2015.
”Kirsikkana kakun päälle syntyi esikoinen vuonna 2019. Tyttö menee tärkeysjärjestyksessä kaiken edelle.”
Tiina viihtyy nykyisessä työpaikassaan vanhusten hoitolaitoksessa. Siellä hän arvelee olevansa kuin käyntikortti.
”Yksikössä täytyy olla kaikki hyvin, että uskalsivat palkata minut.”
Dokumenttielokuva Armotonta menoa – hoivatyön lauluja sai ensi-iltansa 8.4. e