Laila Takolander opiskeli rabbiksi, mutta uudistusmielisen polku juutalaisyhteisössä ei ole ollut helppo
Laila Takolander on ensimmäinen rabbiksi vihitty nainen Suomessa. Sitä ennen hän työskenteli tähtimuusikoiden kanssa.
Laila Takolander viihtyy ruusuhuoneessaan. Punotulla sabbat-leivällä on itse tehtyä luumumarmeladia.
Lokakuun seitsemäs päivä viime syksynä käänsi uuden sivun Laila Takolanderin, 61, elämässä. Laila heräsi kotonaan ja kurkkasi tapansa mukaisesti ensimmäiseksi Facebookiin. Uutisvirta ja viestien tulva pysäyttivät aamurutiinit. Israel oli joutunut terrori-iskun kohteeksi. Vähän myöhemmin maahan julistettiin sotatila.
Laila istui vaaleanpunaiseen nojatuoliinsa olohuoneen ikkunan eteen kotonaan Helsingissä ja luki hätääntyneiden tuttavien viestejä epäuskoisena.
”Se päivä oli kammottava.”
Lähes saman tien Laila ryhtyi koordinoimaan hätäapua ja keskustelumahdollisuuksia. Ensimmäiset ihmiset kokoontuivat vain muutama tunti sotauutisten jälkeen.
Toimeliaisuus kuvaa Lailaa hyvin. Sellainen hän on. Kun muut vasta suunnittelevat, Laila on jo työssä.
Hän toimii vapaaehtoisena ja kirjoittaa saarnoja sekä opettaa juutalaisen seurakunnan ulkopuolella. Hän voisi olla hengellinen johtaja. Niin rabbit yleensä ovat.
Laila opiskeli rabbiksi Yhdysvalloissa
Viime syksynä Laila Takolander päätti onnellisena opiskelunsa Pluralistic Rabbinical Seminarissa Virginiassa Yhdysvalloissa. Hän oli valmistunut ensimmäisenä suomalaisena naisena juutalaiseksi rabbiksi.
Rabbiksi vihkimisen jälkeen hän lähti Brysseliin Euroopan juutalaisten opiskelijoiden järjestön 45-vuotisgaalaan. Lailasta tuntui hyvältä nähdä sitä iloa, jonka eri puolilta Eurooppaan juhlaan saapuneiden kohtaaminen synnytti.
Erityisen hyvältä se tuntui juuri tuolla hetkellä, keskellä synkkää maailmanpoliittista tilannetta, lokakuussa räjähtäneitä Israelin ja Hamasin konfliktin järkyttäviä kauhuja.
Illallistilaisuus oli juhlava. Ravintolan tanssisaliin oli ryhmitelty pöytiä ja niiden yli valui pitkiä valkoisia liinoja.
Ravintolasalin nurkassa ruokailijoita odotti tyhjä, kauniisti katettu pöytä. Valokuvat ja nimikyltit seinällä pöydän vieressä kertoivat, että pöytä oli varattu, vaikka ruokailijat olivat poissa.
Laila antoi katseensa kiertää kuvasta kuvaan ja tunsin kyynelten nousevan: isiä, poikia, tyttäriä, äitejä, ystäviä, tuttujen tuttuja. He, jotka puuttuivat pöydästä, olivat Israelin ja Gazan konfliktissa kadonneita ja panttivangeiksi otettuja ihmisiä.
Lue myös: Näyttelijä Seela Sellalla, 84, on kaksi identiteettiä: juutalainen ja pispalalainen
Elämä oli kuin elokuvaa
Laila kasvoi juutalaisessa kodissa, paljasjalkaisena viidennen sukupolven helsinkiläisenä. Hän oli seitsenlapsisen perheen vanhin tyttö. Sanavalmiille persoonalle maailmanparantaminen oli tärkeää jo nuorena. Paikka piti silti oppia lunastamaan.
”Viimeistään siinä vaiheessa, kun isämme otti kolmannen uuden puolison ja perheemme kasvoi, huomasin, että omien toiveiden ja tarpeiden esiintuominen vaatii ääntä ja rohkeutta. Silloin opin lunastamaan paikkani joukossa.”
Nuorena Laila eli hyvin toisenlaista elämää kuin nyt. Onneksi niin, hän ajattelee, sillä nuoruus antoi perspektiiviä myös nykyisiin tehtäviin. Se toi esimerkiksi kykyä ymmärtää erilaisia, voimakastahtoisiakin ihmisiä.
Laila päätyi töihin assistentiksi viihdetähtien, kuten Dingon managerina tunnetun Lasse Norreksen toimistoon. Työssään Laila huolehti muun muassa Kirkan ja Renny Harlinin kaltaisten tähtien tapahtumista ja tempauksista sekä pyöritti Kirkan faniyhteisöä ja hoiti myös supersuositun kansainvälisen iskelmätähden Sabrinan Suomen-vierailun.
Kaikkien tähtien kanssa ei suorasuisella Lailalla aina mennyt hyvin, ainakaan aluksi. Hän muistaa erityisesti Remun.
Kun Remu kerran soitti toimistoon ja halusi puhua Lasse Norreksen kanssa, Lassella oli menossa toinen puhelu, itse asiassa kaksikin. Laila päätti, ettei Lassea saa häiritä, ei edes itse Remu.
”Reaktio oli odotettu. Remu antoi aika suoraan minun kuulla kunniani, marssi Lassen puheille ja vaati erottamaan minut.”
Tilanne sai yllättävän käänteen. Laila jututti Remua pitkään, kertoi perusteluita, esitteli itsensä. Kuunneltuaan hetken Remu levitti kätensä.
”Remu hiljeni ja halasi minua lähes liikuttuneena. Hän totesi, että olen kuin Eeva, hänen äitinsä. Sen jälkeen meillä ei ollut ongelmia yhteistyössä.”
Vuodet viihdemaailman keskiössä, niissä takahuoneissa joihin moni pyrkii, olivat Lailan mielestä hänen elämänsä parhaimpia, mutta lopulta työ ei tyydyttänyt.
Hän ymmärtää viihdemaailman viehätyksen, mutta tuntee myös toisen, julkisuudesta piiloon jäävän puolen, joka ei ole koko ajan kaunis.
”Se on yksinäinen ja kova maailma etenkin niille, jotka päätyvät tähdiksi. Näin monta surullista kohtaloa. Kaipasin elämääni syvyyttä, merkitystä.”
Silmiin sattui ilmoitus, jossa etsittiin johtajaa Göteborgin juutalaiseen seurakuntaan Ruotsiin. Laila haki ja pääsi. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi Göteborgista vastaavaan tehtävään Tukholmaan.
Natsikulkue marssi ikkunan alle
Ajat juutalaisen seurakunnan johtajana Ruotsissa olivat sitä, mistä hän oli haaveillut. Eivät helppoja, mutta mielenkiintoisia.
”Ruotsissa on oltu jo pitkään edistyksellisempiä ja modernimpia kuin Suomessa. Mieheni kannusti minua hakemaan johtajan paikkoja. Hän on tukenut minua koko ajan, mistä olen kiitollinen.”
Uraliikkeet olivat mahdollisia myös siksi, että perheen lapset olivat jo itsenäistyneet pois kotoa.
Vuosien myötä ilmapiiri Ruotsissa alkoi kuitenkin muuttua. Antisemitismi vahvistui, ja sekä Laila että juutalaisyhteisöt joutuivat vastarintaliikkeen mustamaalauksen ja uhkailujen kohteeksi.
Eräänä joulukuun iltana synagogassa oli paikalla 20 nuorta viettämässä hanukka-juhlaa. Kesken juhlan synagogan sisäpihalle heitettiin palopommeja. Kukaan ei loukkaantunut, mutta hyökkäys ravisteli seurakunnan jäseniä sekä monia göteborgilaisia. Turvattomuus ja epäluulo lisääntyivät.
Sitten hänen kotikaupungissaan ja työpaikkansa läheisyydessä kulki juutalaisten juhlapäivänä uusnatsien marssi. Myös Lailan nimi päätyi Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen nettisivuille.
Laila työskenteli seurakunnan johtajana ja joutui virkansa puolesta hoitamaan paljon turvallisuuteen liittyviä tehtäviä. Hän joutui anomaan valtiolta rahaa turvallisuuden takaamiseen, muun muassa vartiointiin. Niin aikaa kuin rahaa kului muihin kuin seurakunnan ydintehtäviin.
”Joka kerta oli katsottava töihin lähtiessä selän taakse useamman kerran ja mietittävä, mitä uskaltaa avoimesti omasta elämästään kertoa. Turhautti, että se raha, jonka voisin käyttää seurakunnan työhön, valui turvallisuudesta huolehtimiseen.”
Laila työskenteli Ruotsissa seitsemän vuotta, vuoteen 2022 saakka. Sitten hän palasi Helsinkiin. Hän ei lähtenyt Ruotsiin palatakseen takaisin Suomeen, mutta olosuhteet, joiden keskellä hän työskenteli, koettelivat sinnikkään naisen voimia.
Antisemitismin ja väkivallan pelon lisäksi myös oma työyhteisö oli alkanut muuttua. Siinä alkoi nousta valtaan konservatiivisia johtajia, jotka haastoivat Lailan ajamia asioita, kuten tasa-arvoa.
”Jouduin puolustelemaan olemassaoloani vähän joka suuntaan. Kun pohdin miehelleni tilannetta, hän kannusti minua tulemaan kotiin. Olin joka tapauksessa näyttänyt kynteni ja tehnyt parhaani.”
Arvoistaan ja halustaan edistää uudistuksia hän ei silti ole luopunut.
Ei mikään eläkeläinen
Moni suunnittelisi tässä vaiheessa eläkevuosia, haaveilisi leppoisista vapaista. Laila ei ole sellainen. Nyt, yli 60-vuotiaana, hän haluaa yhä ravistella luutuneita käytäntöjä.
Juutalaisuudessa on erilaisia suuntauksia. Helsingissä vallalla on perinteinen ortodoksinen linjaus. Johtaminen on miesten vastuulla. Rabbin on oltava mies.
”Naisena on ollut vaikeaa, mutta luulen, että sukupuolta enemmän seurakunnan johtamisessa on kyse arvoista, siitä kuinka uudistusmielinen voit olla. Muutoksen tekeminen edellyttää altistumista vastustukselle ja jatkuvaa perustelua.”
Laila edustaa niin kutsuttua pluralistista linjaa. Hän voi vihkiä seka-avioliittoja ja samaa sukupuolta olevia. Hän haluaa edistää seurakuntaa, jonka johtotehtäviin myös muunsukupuoliset ovat tervetulleita.
”Uskontoamme voidaan tulkita modernimmallakin tavalla kuin sillä, joka pysähtyi suunnilleen 1800-luvun alkupuoliskolle. Tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että seurakunta ymmärtää muuttua ihmisten elämän ja ajan muutosten mukana. Vähän juutalaisuutta on parempi kuin ei lainkaan juutalaisuutta”, Laila toteaa.
”Olen sanonut monelle ikäiselleni miehelle maailman juutalaisyhteisössä, että hei, minä jaksan yhä kuusikymppisenä olla barrikadeilla ja hakea muutosta, kun te vain hierotte partaanne. Niin että kuka tässä nyt tekee oikeasti töitä eikä vain pidä yllä kulisseja?”
Hänen on sanottu olevan ajatuksineen väärässä tai väärässä paikassa. On pidettävä ääntä, on oltava näkyvissä, muuten asiat eivät muutu. Niin hän uskoo.
”Olen kuullut usein, että Laila, sinua minä haluan seurata. Tule meille, puhu täällä. Sellaiset kommentit auttavat eteenpäin. Ajatuksillani on merkitystä.”
Onko rauhalle mahdollisuutta?
Synagogan pihaa pyyhkii keskitalven viima. Laila Takolander siirtää kasvoiltaan punaiset hiuskiharat ja nappaa lumihiutaleen vahvasti meikatuista ripsistään.
”Kun poikkeaa tavallisesta, tulee aina vähän lunta tupaan, mutta olkoon niin. Ei minun tehtäväni täällä ole miellyttää kaikkia. En ole etsinyt helppoa, vaan mielenkiintoista elämää.”
Entä rauha ja ihmisten sovinnollisuus? Näkeekö rabbi mitään mahdollisuutta Lähi-idän tilanteen ratkaisemiseksi?
”Jos sen keksisin, saisin varmaan Nobel-palkinnon”, hän naurahtaa, mutta vakavoituu.
”Puhutaan ihmisistä, jotka eivät ole kokeneet rauhaa koko elämänsä aikana. Koston kierre on syvällä. Olennaista olisi nyt ymmärtää uskontojen, ihmisten ja kulttuurien erot. Ennen kuin ihmisiä johdetaan, on ymmärrettävä, mistä he tulevat.”