Markku Klamin vaimo kuoli yllättäen aortan repeämään – Kaipaus raastoi, mutta leski teki päätöksen: ”Lupasin, etten ala valittaa”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Markku Klami
Markku Klami on antanut surun tulla, mutta ei ole jäänyt siihen kiinni. ”Meillä oli vaimon kanssa yhteinen tahto, että jäljelle jäänyt jatkaa elämäänsä.” © Tommi Tuomi
Markku Klami jäi yllättäen leskeksi vuosi ennen kultahääpäiväänsä. Vaikka elämä meni uusiksi ja kaipaus raastoi, Markku teki päätöksen: hän ei ala valittaa ja narista.

Markku Klami oli suunnitellut sen valmiiksi. Hän oli päättänyt laittaa Helsingin Sanomien Hääpäivät-palstalle ilmoituksen, kun Kirsti-vaimon kanssa tulisi 50 vuotta avioliittoa täyteen.

Syyskuussa 2020 Markun ilmoitus julkaistiin. Sisältö oli tyystin toisenlainen kuin Markku oli kuvitellut.

Lehdessä hän kiitti Kirstiä 52 yhteisestä vuodesta ja kolmesta pojasta sekä suri sitä, että hän jäi tänne ”yksin haahuilemaan”. Kirsti oli kuollut vuosi ennen kultahääpäivää.

”Päätin, että haluan kiittää vaimoani, vaikka häntä ei enää ole.”

”Kaipaus ei koskaan lakkaa, mutta sen kanssa oppii selviämään”, Markku Klami sanoo. © Tommi Tuomi

”Kaipaus ei koskaan lakkaa, mutta sen kanssa oppii selviämään”, Markku Klami sanoo. © Tommi Tuomi

Jäähyväiset

Heinäkuun viidentenä päivänä vuonna 2019 kaksi eläkeläistä – Markku ja Kirsti – viettivät tavallista koti-iltaa. Saunan jälkeen he katsoivat televisiota. Kirsti heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sanoi, että häntä väsyttää.

”Kiinnitin huomiota vaimoni sanoihin, sillä hän ei juuri koskaan ollut uuvuksissa.”

Markku ehdotti, että he vetäytyisivät yöpuulle. Makuuhuoneessa Kirsti piteli vatsaansa ja oli huonovointisen näköinen. Vaimo toppuutteli Markkua soittamasta lääkärille.

Kivut kuitenkin yltyivät, ja Markku näppäili hätäkeskuksen numeron. Kun ambulanssin ensihoitajat kysyivät Kirstiltä, kuinka kovaa kipua hän tuntee asteikolla yhdestä kymmeneen, hän vastasi kahdeksan. Silloin Markku tiesi, että nyt on tosi kyseessä.

”Kirstillä oli uskomattoman hyvä kivunsietokyky. Jonkun toisen asteikolla kipu olisi varmasti ollut jo yli 10.”

Ensihoitajat nostivat Kirstin paareille ja lähtivät kuljettamaan ambulanssiin. Markku hyvästeli vaimonsa sanomalla, että hän pakkaa laukkunsa ja tulee autolla perästä sairaalaan.

Ikkunasta Markku näki, että ambulanssi ei ampaissutkaan pillit soiden matkaan. Pian auto alkoi hytkyä.

”Sitä hetkeä en olisi halunnut kokea. Ymmärsin, että Kirstiä elvytetään.”

Markku meni pihalle odottamaan. Hetken kuluttua ensihoitaja tuli kertomaan, että tilanne näyttää huonolta ja Medi-Heli on tulossa paikalle.

Ambulanssihelikopteria ei enää tarvittu. Kirsti menehtyi aortan repeämään omalla pihallaan.

Markku Klami kaipaa Kirsti-vaimoaan arjen hetkissä: aamulla herätessään ja illalla käydessään nukkumaan. © Klamin kotialbumi

Markku Klami kaipaa Kirsti-vaimoaan arjen hetkissä: aamulla herätessään ja illalla käydessään nukkumaan. © Klamin kotialbumi

Luja päätös

Siihenastisen elämänsä kamalimmalla hetkellä Markku teki päätöksen.

”Päätin suhtautua kaikkeen positiivisesti. Lupasin itselleni, etten ala narisemaan enkä valittamaan.”

Markku hämmästyi siitä selkeydestä ja voimasta, jolla ajatus iskostui hänen mieleensä suuren järkytyksen edessä.

”Olimme puhuneet Kirstin kanssa lukuisia kertoja siitä, että olemme saaneet elää hyvän ja täyteläisen elämän. Meidän molempien halu oli saada lähteä saappaat jalassa. Kirsti sai sellaisen kuoleman kuin hän toivoi.”

Suuressa surussa Markkua helpot­ti kokemus siitä, että elämä oli vastoin­käymisistä huolimatta kohdellut heitä pääosin hyvin. Molemmat olivat tehneet uran rakennusarkkitehteinä, saaneet kolme poikaa ja neljä lastenlasta – ja saaneet elää suhteellisen terveinä.

”Olimme puhuneet Kirstin kans­sa siitä, että kun toinen lähtee, toi­­nen voi jatkaa elämäänsä tyytyväisenä. Olimme käyneet läpi, min­kälaiset hautajaiset haluaisimme ja kertoneet toisillemme, kuinka paljon rakastamme.”

Puuroa ja mikroruokia

Ensimmäiset viikot Kirstin kuoleman jälkeen kuluivat kuin sumussa. Onni oli se, että pariskunnan kolme aikuista poikaa riensi avuksi: yksi toiselta puolelta Suomea, toinen ulkomailta ja kolmas naapurikaupungista. Lähimpänä asunut poika jäi vaimonsa kanssa Markun luo kolmeksi yöksi. Se rauhoitti.

”Poikani järjestivät kaiken. He tilasivat ajan hautaustoimistoon, hoitivat paperityöt ja raha-asiat.”

Markku muisti lupauksensa. Surun sumussa hän huomasi hyvät asiat.

”Oli mieletön etu, että hautajaisjär­jeste­lyt ja perinnönjako ynnä muu sujuivat kuin tanssi. Meillä ei ollut mitään erimielisyyksiä.”

Hautajaisten jälkeen alkoi uuden arjen opettelu. Markusta oli pidetty hyvää huolta: Kirsti oli hoitanut pääsääntöisesti kodin askareet ruoanlaitosta siivoamiseen ja pyykkien pesusta laskujen maksamiseen. Viime vuosina Kirsti oli näyttänyt, kuinka kananmunat keite­tään. Vaimo oli sanonut, että Mar­kun täytyy osata tehdä jotain keit­tiössä, jos hän jää yksin.

”Eniten minut yllätti se, että Kirsti lähti ensin. Olimme aina ajatelleet, että kävisi päinvastoin.”

Pojat toivat Markulle ruokaa ja antoivat vinkkejä kokkailuun. Markku kokeili valmistaa ruokaa, mutta päätyi pian ostamaan eineksiä. Kaurapuuro valmistuu liedellä, ja makaronilaatikko lämpiää mikroaaltouunissa.

Aluksi kodinkoneet aiheuttivat päänvaivaa.

”Nyt tiedän, mitä nappuloita pe­su­koneessa painellaan. Osaan annostella pesuaineen ja valita oikean ohjelman.”

Markku asuu Vantaalla omakotitalossa, jonka hän on suunnittellut yhdessä vaimonsa kanssa. © Tommi Tuomi

Markku asuu Vantaalla omakotitalossa, jonka hän on suunnittellut yhdessä vaimonsa kanssa. © Tommi Tuomi

Tyhjä koti

Arki lähti rullaamaan jälkikasvun tuella. Pahinta oli juttukaverin puute. Markku oli tottunut jakamaan päivän kuulumisensa Kirstin kanssa 50 vuotta. Hiljaisuus aamiaispöydässä viilsi. Tyhjään kotiin oli iltaisin ikävä palata.

Suru pärskähti päälle kuin hyöky­aalto.

”Sain tottua siihen, että itku tulla tupsahti milloin missäkin. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani katsoessani esimerkiksi Vain Elämää -televisiosarjaa tai kääntäessäni auton rattia.”

”Olen itkenyt viimeisen kolmen vuoden aikana enemmän kuin koskaan elämässäni. Uskon, että kyyneleet puhdistavat.”

Markku antoi surun tulla, mutta ei jäänyt siihen kiinni. Melko pian hän lakkasi käymästä päivittäin haudalla.

”Ajattelin, ettei siitä tule mitään, että aikuinen ihminen vain murehtii. Suruun ei pidä hautautua. Meillä oli vaimoni kanssa yhteinen tahto, että jäljelle jäänyt jatkaa elämäänsä.”

Menetyksen käsittelyssä Markkua auttoi myös se, että he olivat Kirstin kanssa menettäneet lyhyen ajan sisällä useita läheisiään.

”Olen päässyt yli surusta sen verran, että tulen toimeen itseni kanssa. Pystyn nauttimaan elämästä ja olen onnellinen. Kaipaus ei koskaan lakkaa, mutta sen kanssa oppii selviämään.”

”Olen kiitollinen Kirstille 52 yhteisestä vuodesta ja kolmesta pojasta”, Markku sanoo. © Tommi Tuomi

”Olen kiitollinen Kirstille 52 yhteisestä vuodesta ja kolmesta pojasta”, Markku sanoo. © Tommi Tuomi

Puhetta ja kiitollisuutta

Joitakin päiviä Kirstin kuoleman jälkeen naapuri soitti ovikelloa. Ovella seisoi tyypillinen suomalainen mies, joka ei yleensä puhellut tunteistaan.

Markku otti vastaan ojennetun kukkakimpun. Sekunnin murto-osan mietittyään hän kutsui naapurin sisään ja keitti kahvit. Miehet puhuivat taukoamatta kaksi tuntia. Markku kertoi omaa tarinaansa, ja naapuri omaansa.

”Ymmärsin, että ihmisillä on hyvin samankaltaisia kokemuksia. Puhuminen on parasta lääkettä. Tämän oivalsin leskeksi jäätyäni.”

Käänteentekevän kahvihetken jälkeen Markku pyysi jokaisen surun­valittelukäynnillä käyneen sisälle.

”Luonani kävi lyhyen ajan sisällä toistakymmentä ystävää ja tuttavaa. Toipumiseni kannalta oli äärettömän tärkeää, että minut kohdattiin. Sain puhua ja kuunnella.”

Puheliaisuuden lisäksi Markussa tapahtui toinenkin muutos.

”Kiitän ihmisiä enemmän kuin aiemmin. Huomaan pienetkin hyvät asiat.”

Kiittämisen opettelu liittyi Markun päätökseen katsoa elämää surusta huolimatta myönteisestä vinkkelistä. Alussa kiittäminen tuntui kankealta, mutta nyt se sujuu.

Kun Markku osti uusia vaatteita, hän kiitteli myyjää vuolaasti hyvästä asiakaspalvelusta. Myyjä oli ilahtunut.

”Mitä enemmän keskityn kiittämään, sitä enemmän näen hyviä asioita ympärilläni. Olen oivaltanut, kuinka suuri voima positiivisilla ajatuksilla on.”

Markku, 74, on kiitollinen monesta asiasta, kuten terveydestä ja Kirstin kanssa suunnitellusta kotitalosta Vantaalla. Suurin kiitollisuuden aihe ovat läheiset, pojat ja heidän perheensä.

”Viisi lastenlastani on elämäni suola. Heidän kasvuaan on mahtava seurata.”

Markku muistaa olla tyytyväinen myös taloudellisesta tilanteestaan.

”En ole rikas, mutta tulen toimeen. Olisi paljon vaikeampaa toipua puolison kuolemasta, jos samaan aikaan joutuisin murehtimaan talouspulmia.”

Markku kaipaa Kirstiä arjen hetkissä: aamulla herätessään ja illalla käydessään nukkumaan. © Tommi Tuomi

Markku kaipaa Kirstiä arjen hetkissä: aamulla herätessään ja illalla käydessään nukkumaan. © Tommi Tuomi

Yksi haave

Markun tulevaisuuden toive on se, että lapset ja lastenlapset pärjäisivät hyvin elämässään. Itselleen Markku toivoo terveyttä – ja rakkautta.

”Totta kai haaveilen siitä, että löytäisin vielä uuden kumppanin. Ei ihmistä ole luotu elämään yksin.”

Markku ei ole etsinyt kumppania, eikä sellainen tuntuisi luontevaltakaan. Rakkaus tulee eteen, jos on tullakseen.

”Olen luonteeltani rauhallinen ja etenen hitaasti uusien ihmisten kanssa. Minusta tuntuu siltä, että olisin valmis parisuhteeseen. Kiire ei kuitenkaan ole. En ole myöskään hyvä käyttämään tietokonetta, joten nettideittailu saa jäädä.”

Markku ja Kirsti tapasivat vuonna 1967 Lahden Talvikisoissa, kun Markku oli juuri saanut ajokortin. Isän autolla hän kurvasi kaverinsa kanssa katsomaan urheilua ja myöhemmin kisatansseihin. Tanssilavalla Markku iski silmät kauniiseen kahdeksantoistakesäiseen Kirstiin, tulevaan vaimoonsa.

”Seitsemänkymppisenä parisuhteen aloittaminen olisi monin tavoin erilaista kuin nuorempana. En halua suunnitella liikoja. Annan elämän yllättää.”

Lue myös: Puolison kuolema tuntui Eeva Jaakkolasta toivottomalta maailmanlopulta yhteisten vuosien jälkeen: ”Ensin tuli suru ja ikävä – sitten tunsin vihaa”

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 6/22.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X