Siskon saattohoito muutti Mariannea: ”Koen tulleeni herkemmäksi ja hauraammaksi”

Jaa artikkeliTilaa Seura
saattohoito siskolle
Yksi Britan viimeisimmistä toiveista koski lapsuudenkotia. ”Hän toivoi, että teemme Tömisevästä kauniin luontopaikan”, kertoo Marianne. © Sara Pihlaja
Kun Marianne Tapanisen sisko Britta sairastui vakavasti, Marianne eli hänen rinnallaan viimeiset vuodet. Niihin mahtui myötäelämisen lisäksi voimattomuutta ja neuvottomuutta, mutta myös oivalluksia.

Marianne Tapaninen inhoaa kuun valoa. Se muistuttaa häntä hetkestä, jolloin elämä muuttui peruuttamattomasti. Marianne oli sovittamassa housuja työpäivän päätteeksi Stockmannilla, kun sisko Britta Miettinen soitti uutisensa: hänellä oli todettu pahanlaatuinen luusyöpä.

”Sinä iltana oli täysikuu, kun itkien ajoin kotiin.”

Oli helmikuu 2011.

Lähes seitsemän vuotta Marianne oli Britan tukena kamppailussa vaikeaa sairautta vastaan. Kun saattohoito alkoi eikä mitään ollut enää tehtävissä, hän keskittyi olemaan läsnä. Britta kuoli joulukuussa 2017.

Ystävä lohdutti: ”Kuljettuasi tämän tunnelin läpi tulet sieltä paljon vahvempana ulos.”

Kävikö niin?

Ristiriitojen vuosi

Kolme päivää diagnoosin jälkeen Britta istutti Mariannen lapsuudenkodin pirttipöydän ääreen. Evakoiksi joutuneet isovanhemmat olivat tuoneet sen mukanaan Laatokan Karjalasta Janakkalan Tömisevän tilalle.

Pöydän ääressä siskon oli aika katsoa, kuinka tilan veroilmoitus tehdään. Samalla käytiin läpi hautajaistoiveet ja testamentti.

”Britta oli realistinen ja tyyni. Minä olin sekaisin ja Britan sanoin vouhkasin. Varmasti rasitin häntä omalla tavallani. Hän sanoikin jossain vaiheessa, että ei hän ihan heti kuole.”

Britta leikattiin ensimmäisen kerran 4. huhtikuuta. Kymmenen päivän kuluttua hän siirtyi sairaalasta Mariannen ja tämän puolison Juhanin kotiin Tervakoskelle toipumaan ja kuntoutumaan.

Kuukauden kuluttua selvisi, että edessä oli vielä yhdeksän jaksoa sytostaattihoitoa. Lopulta Britta oli Mariannen hoidettavana lähes vuoden. Välillä he pistäytyivät yhdessä lähellä sijaitsevassa Tömisevässä. Sukutilan päärakennuksessa heitä ympäröivät potretit aiemmista sukupolvista, nallevanhukset ja elämää nähneet nuket.

Britta oli eronnut ja lapseton. Juuri ennen sairastumistaan hän oli jäänyt eläkkeelle biologian ja maantiedon opettajan sekä rehtorin työstään. Hän oli tottunut asumaan yksin ja arvosti itsenäisyyttä. Marianne oli kahden aikuisen pojan äiti, tuoreessa avioliitossa ja töissä fysioterapeuttina.

”Ei se ollut ristiriidaton vuosi, vaikka siihen mahtui paljon hyvääkin”, Marianne sanoo.

Marianne ja Britta kuvassa, joka on otettu vähän ennen isän kuolemaa. ”Britan viimeisinä aikoina muistelimme paljon lapsuutta.”

Marianne ja Britta kuvassa, joka on otettu vähän ennen isän kuolemaa. ”Britan viimeisinä aikoina muistelimme paljon lapsuutta.” © Sara Pihlaja

Hän myötäeli Britan tunteita, kun tämä ajoittain oli katkera, masentunut ja vihainen tai hoitojen jälkeen heikko ja huonovointinen.

”Niinä hetkinä olin tosi neuvoton. Oli vaikea tietää, mitä hänen mielessään liikkui: milloin piti olla läsnä ja milloin ei. Välillä olimme kuin hiippailevia vieraita omassa kodissamme.”

Viikolla Britta ja Marianne olivat kahdestaan, sillä Juhani oli töiden vuoksi toisella paikkakunnalla.

”Meidän perhe-elämämme piti mahtua viikonloppuihin – myös erimielisyyksineen.”

Vuosi oli myös fyysisesti rankka. Aamuisin ennen töihin lähtöä Marianne valmisti Britalle päivän ateriat.

”Joskus paistoin lohimedaljonkia tai possupihviä kuudelta.”

Iltaisin odottivat omakotitalon työt. Talvi-iltoina mieli teki hiihtämäänkin. Myöhäinen lenkki nosti sykkeen niin, että uni saapui vasta aamuyöllä.

”Tunnin työmatkat suuntaansa olivat lepohetkiä koti- ja työasioiden välillä.”

”Joka päivä tutkimukset toivat uutta pahaa – se tuntui lopun alulta”

Leikkauksen ja rankkojen hoitojen jälkeen Britta muutti Tömisevään. Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että sairaus saattaa jäädä taakse. Britta tarrautui elämään. Hän opiskeli, suoritti venäjän ylioppilastutkinnon ja matkusteli. Hän hankki kissan, Mooseksen.

”Siitä tuli hänelle ihmisiäkin rakkaampi.”

Keväällä 2016 oli viimeinen syövän seurantakontrolli ortopedilla. Lääkärien mielestä kaikki oli hyvin myös elokuussa syöpätautien klinikalla. Britta kuitenkin kärsi yhä kovenevista kivuista. Niiden syyksi epäiltiin osteoporoosia.

Marraskuussa Britan oli vaikea ylittää ulko-oven kynnystä kun hän vieraili Mariannen luona.

”Tajusin, kuinka heikko hän oli.”

Joulukuun alussa Britan lonkka murtui. Tarkemmat tutkimukset osoittivat, että syöpä oli levinnyt lantioon ja muualle luustoon. Etäpesäkkeitä oli myös keuhkoissa.

”Joka päivä tutkimukset toivat uutta pahaa. Se tuntui lopun alulta.”

Tammikuussa 2017 Marianne oli Britan seurana syöpälääkärin vastaanotolla. Kysyttäessä Britta valitsi palliatiivisen eli oireenmukaisen hoidon. Parantuminen ei ollut enää vaihtoehto. Elinaikaennuste oli viikkoja tai kuukausia.

”Havahduin siihen, että aikaa on tosi vähän.”

Saattohoito siskolle - Marianne Tapaninen sytyttää tuohuksen isosiskonsa Britan kuvan vierelle.

Britan saattohoito kesti 160 päivää. Marianne Tapaninen sytyttää tuohuksen isosiskonsa kuvan vierelle. ”Hän oli hyvin kiinnostunut ortodoksisuudesta.” © Sara Pihlaja

Saattohoito käsi kädessä

Britta siirtyi saattohoitokotiin 28. kesäkuuta 2017 vietettyään edellisen illan Mariannen kanssa. Itku oli herkässä molemmilla.

”Britta arveli, että aikaa on jäljellä kaksi viikkoa.”

Lopulta sitä oli 160 päivää.

Kun Britta oli hoidettavana kodissaan tai sairaalassa, Mariannelle lankesi paljon vastuuta. Hän järjesti ystävien ja sukulaisten vierailut, toimi Britan ja hoitohenkilökunnan välikätenä, kamppaili välillä toivotun hoitopaikan saamiseksi sekä samaan aikaan yritti täyttää Britan henkilökohtaisia toiveita.

Saattohoitokodissa oli mahdollisuus olla vain läsnä.

”Britalla oli tapana sanoa, että hae kahvit, istu alas ja ota kudin esiin. Sitten juteltiin mukavia, arkisia asioita, sekä muisteltiin lapsuutta ja yhteistä elämää.”

Tärkeää oli hautajaisten ja käytännön asioiden järjestely.

”Minulla piti olla aina mukana pieni vihko, johon kirjoitin ohjeet. Britta eläytyi viimeisen juhlansa valmisteluun ja tunnelmaan niin, että hän joskus nauroi unohtaneensa, ettei ole itse juhlassa vieraana.”

Kolmas joulukuuta Britta pyysi Mariannea jäämään yöksi saattohoitokotiin. Seuraavana päivänä Marianne aikoi käydä kotona hakemassa vaihtovaatteita, mutta Britan mielestä puolentoista tunnin poissaolo olisi ollut liian pitkä.

”Silloin päätin, että olen sisareni vierellä loppuun asti.”

Britan ja Mariannen suhde ei ollut fyysisesti läheinen. He eivät juuri halailleet eikä kiintymystä ilmaistu sanallisesti.

”Se vain tiedettiin ja tunnettiin.”

Kuoleman hetkellä kosketus oli silti tärkeä. Viimeiset sanat olivat yksittäisiä.

”Pyydänkö hoitajan?”

”Älä.”

Haluatko, että olemme kahdestaan?”

”Joo.”

Seuraavasta sanasta Marianne ei ole aivan varma.

”Mielestäni hän sanoi ’kiinni’, joten otin häntä kädestä kiinni. Toisella kädellä silitin otsaa ja hiuksia.”

Britta kuoli 5.12.2017 kello 18.50.

”Kyselin valtavasti sitä, että miksi sisareni kuolee enkä minä”

Mistä Marianne ammensi voimaa saattaa sisartaan kuolemaan?

”Ei siihen ole vastausta.”

Ehkä sen saneli lapsuudessa saatu malli. Britta oli 8- ja Marianne 5-vuotias, kun heidän isänsä kuoli liikenneonnettomuudessa kaatuneen traktorin alle. Yhtäkkiä äidin oli kannettava yksin vastuu lapsista ja maatilasta.

”Jotenkin minullekin oli itsestään selvää, että eteenpäin mennään. Ei tavallaan ollut vaihtoehtoa. Päätin, ettei tunteilu auta, pitää vain toimia.”

Britta ei puhunut paljon lähestyvästä kuolemasta.

”Joskus hän totesi, että onhan tämä aika kamalaa. Heti perään hän tokaisi, että ’tämä on kohtaloni, ehkä olen välttynyt joltain tätäkin pahemmalta’.”

Sairauden alussa vastausta vailla olevat kysymykset, syyllisyyskin, piinasivat enemmän Mariannea.

”Kyselin valtavasti sitä, että miksi sisareni kuolee enkä minä. Koen saaneeni niin paljon: työn, puolison ja lapset, joita hän ei koskaan saanut. Oli väärin ja epäoikeudenmukaista, että hänelle tuli tällainen sairaus.”

Äiti oli lähes 40-vuotias, kun Marianne (oik.) syntyi. ”Britta oli neuvova isosisko, johon aina turvauduin.”

Äiti oli lähes 40-vuotias, kun Marianne (oik.) syntyi. ”Britta oli neuvova isosisko, johon aina turvauduin.” © Sara Pihlaja

Oli päiviä, jolloin Marianne ei olisi halunnut mennä sisarensa luokse.

”Eikö joku muu voisi istua noita tunteja hänen luonaan? Onko minulla mitään annettavaa? Olen niin väsynyt ja rasittunut.”

Välillä tuntui, ettei kuolema olekaan tulossa. Oli vain saattohoitokodin arki.

”Löysin itsestäni uudenlaisen pitkäjänteisyyden ja sitkeyden. Oivalsin, että antaessaan myös saa.”

Mariannea kannattelivat myös läheisten tuki, lukeminen, musiikin kuuntelu, saattohoitopäiväkirjan kirjoittaminen ja luonnossa vaeltelu. Britan viimeisen elinvuoden ajan Marianne kävi näyttelyissä ja museoissa useammin kuin koskaan aiemmin.

”Ne olivat minibreikkejä.”

Ammattiauttajan vastaanotolla hän purki tuntemuksiaan noin kerran kuukaudessa.

Siskon saattohoito ei tehnyt Mariannesta vahvemaa: ”Koen tulleeni aiempaa herkemmäksi ja hauraammaksi”

Britan kuoltua Mariannen yhteys juuriinsa ja kiintymys kotitaloon voimistuivat.

”Jokaisella esineellä on muistoja herättäviä tarinoita. Tietoisuus asioiden jatkuvuudesta seuraaville sukupolville tuli tärkeäksi.”

Yksi tärkeistä yksityiskohdista on pirttikaluston tuolin istuinosan pohjaan kirjoitettu Mariannen isoisän nimi: Matti Jääskeläinen ja evakkomatkaa varten piirretty numero.

Joskus Marianne miettii, kaipaako hän enemmän juuri Brittaa vai sisaruutta. Voiko näitä edes erottaa toisistaan?

”Olen nyt ainoa lapsuudenperheestäni. Kenelläkään ei ole samaa yhdessä varttumisen ja yhteisten asioiden kokemusta liki 65 vuoden ajalta, kuten Britalla oli.”

Entä tuliko Mariannesta aiempaa vahvempi? Ei oikeastaan.

”Koen tulleeni aiempaa herkemmäksi ja hauraammaksi. Koen ilot voimakkaammin ja surut syvemmin.”

Kuolemaa hän ei pelkää, kuten ei elämääkään.

”Pelkään menettämistä.”

Britan ja Mariannen saattohoito-tarina on mukana Riitta Tuluston uudessa kirjassa Loppuun asti ystävän vierellä (Into).

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/21.

Lue myös: Kuolema lähensi Eeva Litmasta ja Annina Holmbergia: ”Ritvan saattohoito teki meistä ystävät”

Lue myös: Mitä on hyvä saattohoito? Voiko kuolemisesta tehdä täysin kivutonta? Näin vastaa ylilääkäri

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X