Kalle Sukuvaara, 99, selviytyi sodasta ja sotavankeudesta – ”On minulla ihmeellinen varjelus ollut”
Pian satavuotias Kalle Sukuvaara viettää aina kahta syntymäpäivää: toista elettyjen vuosien, toista sotavankeudesta vapautumisen kunniaksi.
Kalle Sukuvaara elelee kotiavun turvin yhä talossaan, jonka rakensi Sodankylään Kitisenjoen tuntumaan 1967. ”Kotona on kaikista paras olla, vaikka yksinkin.”
Suomalaisten sotavankileiri numero 8 sijaitsi Petsamon Kolosjoella, nikkelikaivoksen naapurina. Se oli yhdeksäntoistavuotiaan Kalle Sukuvaaran ensimmäinen komennuspaikka jatkosodassa sotilaskoulutuksen jälkeen.
Ennen rintamalle lähettämistään Kalle joutui siis vartioimaan vihollista – katsomaan naapurimaan ihmisiä aivan läheltä, ensimmäistä kertaa elämässään.
Neuvostoliittolaiset vangit vaikuttivat Kallen mielestä alistuneilta mutta tyytyväisiltä oloihinsa, eikä leirillä syntynyt pahoja ristiriitatilanteita sen parin kuukauden aikana, jotka Kalle Petsamossa vietti. Eräs vanki tosin karkasi, mutta hänet saatiin kiinni.
Isoveli oli ollut mukana jo talvisodassa, ja pian Kallekin saisi tietää, millaista sota oli – millaista olisi ampua kohti näitä ihmisiä, jotka söivät leipää nälkäänsä niin kuin hänkin.
Kallelle oli itsestään selvää, että sotimaan oli lähdettävä, muu ei olisi tullut kyseeseen. Sitä hän ei Petsamossa neuvostovankeja katsellessaan kuitenkaan osannut kuvitella, että olisi vielä kerran samassa jamassa kuin vartioimansa miehet.
Sotavankina, alistettuna ja vailla tietoa vapautumisesta.
Kalle Sukuvaara astui palvelukseen 18-vuotiaana tammikuussa 1942. Sotatie vei hänet lopulta Kannakselle, Äyräpään ja Vuosalmen ratkaisutaisteluun. © Satu Renko
Sotaveteraani aloittaa aamun jumpalla
Omakotitalon oven avaa hiukan ilkikurisen oloinen mies, joka hoputtaa astumaan peremmälle, jotta ei käteltäisi kynnyksen yli. Sen sanotaan tuovan taloon huonoa onnea.
Kyseessä on vanha uskomus, mutta vanha on mieskin. Niin rohkenee sanoa jo reilusti, kun ihmisellä on ikää 99 vuotta.
Ensi kesäkuun 27. päivänä Kalle Sukuvaara täyttää sata vuotta. Juhlissa vieraille tarjotaan ehkä poron sorkista tehtyä koparakeittoa ja mansikkakakkua, ainakin jos se on Kallesta kiinni. Tarkalleen hän ei syntymäpäiviensä ruokalistaa vielä tiedä, koska järjestelyistä huolehtii jälkikasvu.
Tämän talon Kalle rakensi perheelleen vuonna 1967 Kitisenjoen tuntumaan, pari kilometriä Sodankylän kirkolta pohjoiseen. Hän oli mennyt naimisiin kypsässä iässä, 42-vuotiaana, ja saanut siinä kaupassa paitsi vaimon myös tyttären. Yhdessä pariskunta sai vielä pojan.
Lapset ja lastenlapset asuvat kaukana etelässä, ja Kallen vaimo Anna-Mari kuoli seitsemän vuotta sitten.
”Hän oli hyvä vaimo, tuskin kylästä olisin parempaa löytänyt. Eikä ole löytynyt yhtä hyvää, niin en ole sitten sekhaantunut naisiin enää ollenkaan. Reissumies osaa elää yksinkin”, Kalle sanoo.
Harvoin hänellä on yksinäistä. Ovi käy joka päivä, niin kotipalvelun kuin tuttavien toimesta. Jokaisena arkiaamuna kaveri hakee Kallen tunnin jumppaan Hannuksenkartanoon, joka on vanhusten palveluasumisyksikkö. Siellä kaikki asukkaat ovat nuorempia kuin Kalle, joka pärjää edelleen hyvin kotona. Autollakin hän ajoi vielä 2. tammikuuta 2023, mutta vei sitä seuraavana päivänä ajokorttinsa poliisilaitokselle.
Kalle on Sodankylän vanhin asukas ja viettänyt täällä melkein koko pitkän ikänsä.
Kauas kotoa ovat vieneet pitemmäksi aikaa vain sotareissut.
Kalle vertaa itseään tervaskantoon, joka ei lahoa millään. ”Mutta siihen voi uskoa, että varmasti täältä lähdetään aikanaan. Ja kukin omat jälkensä sovittakoon.” © Satu Renko
Sota ei jättänyt traumaa
Kalle Sukuvaara ei kuulu niihin, joille sotakokemuksista puhuminen on vaikeaa. Hän kertaa tapahtumia mielellään, vailla mielenliikutusta. Sota ei jättänyt häneen sellaista traumaa, joka ajoi monet ahdinkoon siviilielämässä, kalvoi sisintä vuosikymmenien ajan ja purkautui pulloon tai pahimmillaan läheisiin.
Muunlaisia jälkiä sodasta kyllä jäi. Niistä tuntuvin on nähtävissä röntgenkuvasta: sokeripalan kokoinen sirpale kaularangan ja ruokatorven välissä. Sirpaletta ei ole voitu poistaa, ja se alkaa helposti tuntua kipuna tietyissä asennoissa.
Sirpaleen Kalle sai kaulaansa Äyräpäässä.
Ennen Petsamon vartiointipestiä Kalle oli koulutettu kranaatinheitinmieheksi, mutta kesällä 1943 hän aloitti koulutuksen panssarintorjuntatykkimieheksi. Vuoden 1944 alkupuolella hänet siirrettiin Karjalan kannakselle 2. divisioonan tykkikomppaniaan, joka toimi Adolf Ehrnroothin johtaman seitsemännen jalkaväkirykmentin alaisuudessa.
Kalle oli mukana sekä Siiranmäen taistelussa kesäkuun puolivälissä että puolustamassa Äyräpään sillanpääasemaa heinäkuun alussa, kun puna-armeijan suurhyökkäys alkoi. Äyräpään puolustus murtui 7. heinäkuuta, kun puna-armeija aloitti kiivaan tykistökeskityksen.
Sellaista tulihelvettiä eivät kaikki kestä joutumatta kauhun valtaan. Pahimpina hetkinä Äyräpäässä Kalle todisti tilannetta, jossa eräs sotilas yritti päästä korsun lattialankkujen alle pakoon. Toinen taas pääsi paniikissa livahtamaan oven edessä seisseen Kallen käsivarren alta ulos – ja seuraavana hetkenä sitä nuorta miestä ei enää ollut.
”Pelko kun tulee, sille ei mahda mitään”, Kalle sanoo. ”Sen verran pitää tietysti pelätä, että osaa suojautua. Mutta on antauduttava siihen tehtävään, joka siellä on.”
Sirpale kaulaan
Äyräpään viimeiset puolustajat vetäytyivät uimalla Vuoksen yli Vuosalmen puolelle. Kalle ehti veteen kuitenkin vain polvia myöten, ennen kuin sai kranaatinsirpaleen käteensä. Hän joutui nousemaan takaisin rannalle ja jäi vangiksi – ensimmäisen kerran. Hän oli yksi viidestä suomalaisesta, joita vartioi viisi venäläistä. Joukon keskelle osui kranaatti tai muu ammus, joka tappoi venäläiset ja suomalaisista kaksi.
Nyt Kalle sai sirpaleen kaulaansa. Siitä huolimatta hän yritti vielä pakoon joenrantaan siinä toivossa, että pystyisi jotenkin uimaan. Matkalla kaksi venäläissotilasta kuitenkin pysäytti hänet, otti uudelleen vangiksi ja vei korsuun.
”Ne olivat inhimillisiä ihmisiä, toinen antoi minulle ensiapusiteensäkin.”
Äyräpää-Vuosalmi oli yksi niistä jatkosodan ratkaisutaisteluista, joissa Neuvostoliiton suurhyökkäys torjuttiin heinäkuussa 1944. Suomalaiset joutuivat vetäytymään Vuoksen yli mutta saivat pysäytettyä puna-armeijan Vuosalmella heinäkuun puolivälissä.
Siitä Kalle Sukuvaara ei kuitenkaan tiennyt mitään. Hän oli jo kaukana itärajan takana, Volosovan vankileirillä.
Rauha ennen pakoa
Loppukesällä 1944 Hildur Sukuvaara sai kirjeen eräältä sodankyläläiseltä mieheltä, joka oli löytänyt rintamalla neuvostokoneen tiputtaman lentolehtisen. Siinä oli lukenut Hildurin toiseksi vanhimman pojan Kaarlo Johanneksen nimi.
Näin koko suku sai tietää, että Kalle oli jäänyt vangiksi.
Hildur oli evakossa Lohtajalla, mukanaan perheen viisi nuorinta lasta. Eino-isä oli suvun karjan kanssa Ruotsissa, ja Hildurin omat vanhemmat niin ikään evakossa naapurikylässä. Peräti neljä Hildurin ja Einon vanhinta poikaa olivat rintamalla.
Ja nyt yksi heistä oli vieläkin kauempana kuin siellä jossain.
Volosovan vankileiri sijaitsi lähellä Viron rajaa. Kalle oli viety sinne Perkjärven kenttäsairaalan kautta. Siellä hän oli saanut hapankaalikeittoa, joka maistui paremmalta kuin mikään sitä ennen tai sen jälkeen. Muutoin ruoka oli kurjaa, ja leirissä odotti päivittäinen pakkotyö sen jälkeen, kun Kallen vammat olivat riittävästi parantuneet: perunamaan kitkemistä, kuusipöllien sahaamista.
Kalle huomasi nopeasti, että leirissä kannatti harkita tarkoin, mitä puhuu ja kenelle.
”Siellä oli niitä epämiellyttäviäkin suomalaisia sotavankeja, jotka kyttäsivät, kuka puhuu mitäkin, ja kantelivat venäläisille, jotta saivat etuisuuksia.”
Parhaiten hän tutustui erääseen lentäjään, jonka kanssa teki pakosuunnitelmankin. Matkalla leiriin vangit oli marssitettu ohi lentokentän, jonne Kalle ja lentäjä aikoivat karata yöllä ja odottaa, kunnes mekaanikot aamulla käynnistäisivät koneet. Paon ajankohtakin oli jo päätetty, mutta aselepo ehti ensin 4. syyskuuta.
”Olimme jo hyvillään me valjunaamat vankiraukat, että päästään kotiin”, Kalle muistelee hetkeä, jolloin sai tiedon rauhasta.
Kalle on suunnitellut Suomi-kellon, jossa ovat mukana menetetyt alueet. Hän on tehnyt kelloja lahjaksi kolmisensataa kappaletta. © Satu Renko
Sotavankeus oli pahempaa kuin itse sota
Muutaman päivän päästä vangit saivatkin jo astua junaan ja kotimatka alkoi – niin vangit luulivat. Järkytys härkävaunussa oli suuri, kun joku huomasi katonrajan reiästä, että juna jatkoi Leningradista matkaa väärään suuntaan: itään.
”Siinä tuli mieleen hiljaisuus, kun ei sitä kotimaata nähtykään. Mutta oli alistuttava siihen, mitä oli.”
Sotavankeus oli Kallelle siinä mielessä pahempi kokemus kuin itse sota, että sodassa hän tiesi tehtävänsä. Vankeudessa ajatukset pyörivät usein vain sen ympärillä, että miksi näin piti tapahtua.
Suomalaiset vietiin Tserepovetsin leirille, viisisataa kilometriä Leningradista itään, jossa oli tuhansia erimaalaisia vankeja. Moni ehti vielä menettää henkensä leirillä riehuneisiin tauteihin, ennen kuin vankeja alettiin vapauttaa.
Kalle oli mukana ensimmäisen yli tuhannen vangin joukossa, joka palautettiin Suomeen 22. marraskuuta 1944. Sitä päivää hän on juhlinut siitä asti toisena syntymäpäivänään.
Kuukautta myöhemmin Lohtajalla astui kahvilaan 21-vuotias nuorimies, jota oma sisko ei ohi kävellessään tunnistanut. Kalle Sukuvaara oli halunnut Hangon karanteenileiriltä mieluummin perheensä luo kuin kuntoutukseen.
Oli 24. joulukuuta, ja Sukuvaaran perhe oli saamassa elämänsä parhaan joululahjan.
Ihmeellinen varjelus on ollut mukana sodassa ja sen jälkeen
Sodan jälkeen Kalle Sukuvaara teki reissuhommia muun muassa savotoilla ja automiehenä, kunnes asettui aloilleen, perusti perheen ja rakensi talon. Eläkkeelle hän jäi Tie- ja vesirakennuslaitokselta 1980-luvun alussa. Sen jälkeen Kalle saattoi antautua kokonaan veteraanityölle – niin tiiviisti, että vaimo nimitti Kallen kokopäiväiseksi sotaveteraaniksi.
Se on ollut yhteiskunnallista vaikuttamista veteraanien olojen ja arvostuksen parantamiseksi, mutta myös ihan konkreettista talkootyötä. Ja jotain siitä on yhä jäljellä, vaikka sotatoverit ovat ympäriltä pitkälti poisnukkuneet.
”Kamppeet on aina hukassa”, Kalle manaa. Mutta niin vain syntyy autotalliverstaassa edelleen kelloja – ainakin yksi vielä, satavuotispäiväksi. © Satu Renko
Näihin päiviin asti Kalle on nimittäin valmistanut autotalliverstaassaan Suomen muotoisia puisia kelloja, joihin hän on veistänyt erikseen myös menetetyt alueet. Vuosien mittaan kelloja on syntynyt lahjaksi kolmisensataa. Pojalleen Kalle on luvannut, että satavuotispäiväkseen hän tekee vielä yhden, visakoivusta.
Veteraani on monesti miettinyt itsekin, miten hän on saanut kovien sotakokemuksiensa jälkeen elää niin pitkän ja hyvän elämän.
”On minulla ihmeellinen varjelus ollut, niin sodassa kuin sen jälkeenkin. Minä olen niin terve poika kuin olla voi, vaikka sotavammat tietenkin vaikuttaa edelleen. Tämä kaulan sirpale varsinkin, se on ollut kova pala.”
Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneeseen Ukrainaan Kalle osaa toivoa vain rauhaa. Suomessa on saanut elää rauhassa ja vapaana pian 80 vuotta, ja se on Kallen mielessä päällimmäisenä aina, kun hän muistelee omaa sotatietään.
”En pyydä kunnioitusta. Olen ollut samanlainen sotilas kuin kaikki muutkin. Olen iloinen, että pojanpojasta on tulossa sotilas. Kyllä se pitää olla meillä oman maan puolustus kunnossa.”
Sotaveteraanin ja -invalidin ansiomerkkirivistö on komea. Kalle teki veteraanijärjestöissä pitkän uran eläkkeelle jäätyään. © Satu Renko