Stalinin vainoissa inkerinsuomalaisen Lempi Hottisen, 93, perhe vältti Siperian – Syksyllä 1943 elämä jatkui Hangossa: ”Tunsin olevani taivaassa”
Lempi Hottinen pakeni 14-vuotiaana Inkerinmaalta pommituksia, nälkää ja kylmyyttä. Hän näki, kuinka taloja paloi ja ihmisiä kuoli. Ukrainan sota herättää pelottavat muistot.
Lempi sanoo, että hän on elänyt hyvin raskaan elämän, mutta siinä on ollut myös valonpilkkuja. ”Kaikki lapseni pärjäävät hyvin. Lapsenlapsia minulla on seitsemäntoista ja neljännessä polvessa myös seitsemäntoista.”
Lempi Hottinen tietää, miltä tuntuu kokea sota. Se ei unohdu. Kun televisiossa kerrotaan Ukrainan pakolaisista, hän muistaa inkerinsuomalaisen taustansa ja miten, piteli koulutyttönä pimeässä maakuopassa korviaan ja pelkäsi henkensä edestä.
Saksalaiset ja venäläiset taistelivat Lempin kotiseudulla Inkerinmaalla toisessa maailmansodassa. Inkeriläiset jäivät kahden tulen väliin.
Nyt ukrainalaiset kokevat samanlaista pelkoa ja tuskaa, minkä inkeriläiset tunsivat nahoissaan.
”Voi, kuinka itken ja rukoilen ukrainalaisten puolesta. He vaeltavat samalla tavalla kylmissään ja lohduttomina kuin mekin vaelsimme. Kun sota taas tuli, se iski minuun. Se koskee niin paljon, kun miettii omaa vaellusta. Olimme märkiä ja nälkäisiä. Kaikki piti jättää, kun lähdettiin. Mukaan saatiin vain päällä olevat vaatteet. Siperiaan olisi viety, mutta se juna ei kerennyt tulla. Toivon, että ihmiset ottaisivat pakolaiset vastaan, eivätkä katsoisi heitä pahalla”, Lempi sanoo puhelinhaastattelussa.
Lempi on nyt 93-vuotias ja asuu Outokummussa. Hän oli 14-vuotias paetessaan perheensä kanssa Inkerinmaalta Suomeen.
Lempi luokkatovereineen Tielisen kylässä 1930-luvulla. Lempi seisoo takana vasemmalla valkoisissa vaatteissa. © Lempi Hottisen kotialbumi
Stalinin vainot kiristivät oloja 1930-luvulla
Lempi Kuivanen syntyi syyskuussa 1928 Tielisen kylässä lähellä kansallispuvuistaan tunnettua Tuuteria. Leningrad eli nykyinen Pietari oli muutaman kymmenen kilometrin päässä.
Tielisessä puhuttiin suomea. Siellä oli luterilainen seurakunta ja kirkko. Taloja kylässä oli joitakin kymmeniä. Lempi aloitti koulunkäyntinsä suomalaisessa koulussa.
Olot kiristyivät 1930-luvulla, kun Stalinin vainot ulottuivat vähemmistökansalaisuuksiin ja maataloutta kollektivisoitiin valtion määräyksellä. Lempin vanhemmat menettivät omaisuuttaan ja joutuivat töihin kolhoosiin.
Kun Lempi aloitti toisen luokan koulussa, opetuskieleksi vaihdettiin venäjä, jota Lempi ei osannut. Lempin isä Juho Kuivanen opetti tyttärelleen kieltä sen verran kuin pystyi. Perheeseen syntyi Inkerinmaalla kahdeksan lasta. Lempi oli toiseksi vanhin.
Elämä muuttui entistä vaarallisemmaksi, kun Stalin alkoi toteuttaa väestön pakkosiirtoja Siperiaan. Karkotus oli lähellä Kuivasiakin, mutta heidät pelasti sattuma.
Lempillä on muistona valokuva hänen vanhemmistaan Mari ja Juho Kuivasesta. © Harri Mäenpää
Inkerinsuomalaiset kahden tulen välissä
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941. Saksalaiset etenivät kohti Lempin kotikylää.
Venäläiset määräsivät, että Tielisen kylä pitää tyhjentää. Asukkaat siirrettiin Korelaan lähelle Leningradia odottamaan Siperiaan lähtevää junaa. Suurin osa kyläisistä sijoitettiin kouluun. Lempin perhe pääsi tädin taloon, jonka vieressä oli maakuoppa perunakellarina.
Saksalaiset pommittivat Korelaa. Koulu syttyi palamaan, ja monet kyläläiset kuolivat. Perhe oli kahden tulen välissä.
”Maakuopassa oli ahdasta ja pimeää. Isä kasasi kiviä kuopan eteen, ettemme paljastuisi. Saksalaiset ja venäläiset pommittivat toisiaan. Kun tulitus oli ohi, saksalaiset sotilaat tulivat tarkastamaan piiloamme aseet käsissä. Isä nousi ensin kädet pystyssä, hänen jälkeensä kuopasta kiipesi äiti ja viimeisenä me lapset. Luulimme, että meidät tapetaan.”
Perhe pääsi kuopasta ja lähti kohti Lempin tädin taloa. Sotilaat seurasivat perässä. Tädin talossa mummo rukoili polvillaan huoneen nurkassa.
”Kysyimme sotilailta elekielellä, voimmeko lähteä kotikylään ja saimme luvan. Meillä oli hevonen. Nousimme kärryihin ja isä lähti ajamaan kuormaa kotiin. Matka oli kauhea. Ajoimme monta kertaa tiellä olleiden ruumiiden yli.”
Lempi näki, miten taloja paloi Korelassa molemmin puolin tietä. Ihmiset huusivat toisilleen, että auttakaa. Välillä juostiin perunakellareihin, kun lentokoneet lensivät taivaalla ja pudottivat pommeja.
”Pommi osui hevoseemme, joka kuoli. Saksalaiset antoivat isälle kuolleen sotilaan hevosen. Pääsimme kylmissämme jatkamaan matkaa, mutta saksalaiset pidättivät meidät ja isä vietiin kuulusteltavaksi. Odottaminen oli hirveää. Itkimme ja pelkäsimme, että isä tapetaan, mutta hän pääsi pois kuulustelusta.”
Heimokansa työvoimaksi Suomeen
Tielisellä saksalaiset olivat vallanneet Lempin kotitalon. Perheellä oli savusauna, jonka isä lämmitti. Hän rakensi sinne lavereita, ja saunasta tuli perheen koti pariksi vuodeksi. Saunassa syntyi pikkusisar alkuvuodesta 1942.
”Kärsimme nälkää. Oli aikoja, jolloin meillä ei ollut ruokaa eikä vettä. Meidän lasten jalat ja kädet olivat kuin tikkuja, mutta vatsat pompottivat pyöreinä. Äiti laittoi ruokaa tunkiolta kaivetuista perunankuorista. Yritimme löytää saksalaisten jäljiltä homehtunutta leipää.”
Keväällä ja kesällä oli helpompaa, kun ruokaa saattoi valmistaa voikukan juurista ja heinistä. Perunoita kylväessä kuokka osui useita kertoja kuolleiden sotilaiden raajoihin.
Suomi tarvitsi sodan aikana työvoimaa, ja inkerinsuomalaiset kelpasivat mieluusti. Heitä alettiin kutsua heimokansana Suomeen. Lempin perhe sai kutsun syksyllä 1943. Isäkin pääsi mukaan, koska hän sydänvikansa vuoksi välttyi sotimiselta.
Lähtö tapahtui niin nopeasti, etteivät he ehtineet ottaa mukaansa matkatavaroita.
”Meillä oli vain päällämme olleet vaatteet.”
Perhe vietiin yöllä kuorma-autolla Hatsinaan, jossa heidät siirrettiin härkävaunuun. Juna ajoi Narvan kautta Tallinnaan, josta jatkettiin Paldiskin satamaan. Siellä odotti suomalainen laiva, joka vei pakolaiset Hankoon.
”Laivassa pöydät notkuivat ruokaa, mutta olimme niin aliravittuja, ettemme pystyneet syömään juuri mitään. Jos joku ahmi enemmän, ruoka tuli vatsasta ulos oksennuksena. Merellä oli hirveä myrsky, joka aiheutti pahoinvointia.”
Lempi on tässä kuvassa parikymppinen. © Lempi Hottisen kotialbumi
Liian suuri perhe
Hangossa Lempin perhe ohjattiin asumaan koululle, jossa he viipyivät viikon. He kylpivät täisaunassa. Vaatteet pestiin ja desinfioitiin.
”Hangossa tunsin olevani kuin taivaassa. Kaikkialla oli valoisaa ja siistiä ja ruokaa tarjolla.”
Perhe siirrettiin Saloon odottamaan sijoituspaikkakuntaa, mutta kukaan ei aluksi halunnut suurta perhettä maatilalleen.
Parin kuukauden odotuksen jälkeen ministeri Ernst von Born kutsui perheen Suur-Sarvilahden kartanoon Loviisaan. Juho-isä työskenteli hevostallissa ja Mari-äiti navetassa. Lapset auttoivat pellolla.
Pienimmät lapset pääsivät kouluun, mutta Lempille ei tarjottu mahdollisuutta koulunkäyntiin.
Työ pelloilla oli raskasta. Lempi oli langanlaiha ja heiveröinen. Lempin Suomeen muuttanut täti sanoi, että tytön pitäisi päästä kevyempiin töihin. Paikka löytyi ravintolasta, jossa Lempi työskenteli viisi vuotta. Hän keräsi aluksi astioita ja siirtyi tarjoilija-apulaiseksi eli nissetytöksi ja tarjoilijaksi.
Inkerinsuomalaiset takaisin
Välirauhan solmimisen jälkeen Suomi alkoi Neuvostoliiton vaatimuksesta palauttaa inkeriläisiä rajan taakse.
Pernajassa oli viisas nimismies, joka varoitti Lempin äitiä sanomalla, että ei kannata lähteä. Iso perhe ei pääse sieltä koskaan takaisin Suomeen.
”Äiti pelkäsi, että meidät haetaan väkisin ja tapetaan, jos emme suostu palaamaan. Nimismies rauhoitteli ja sanoi, että on parasta jäädä Suomeen. Myöhemmin kuulin, että palautettuja oli viety Siperiaan.”
Lempin mielestä Suomessa on ollut hyvä elää. Lempiä ei haukuttu ryssäksi kuten monia Karjalasta tulleita siirtolaisia.
”Lapset saattoivat joskus kurillaan nimittää sotaa paenneita ryssiksi.”
Painajaisunet ovat olleet ahdistava ja ikävä seuraus sotakokemuksista.
”Minun on pitänyt pyytää pappi kaksi kertaa siunaamaan asuntoni, jotta painajaiset poistuisivat unistani. Näin vuosikausia unia nälkäisistä ja haavoittuneista ihmisistä ja irtonaisista käsistä ja jaloista. Muutamaan vuoteen en ole onneksi enää nähnyt painajaisia.”
Lempi pääsi käymään vanhassa kotitalossaan Inkerinmaalla kotiseutumatkalla 80-luvulla. Silloin hän keräsi kiviä muistoksi vanhan kotitalon pihalta. ”Synnyinkoti säilyy aina muistoissa.” © Harri Mäenpää
Kohtalokas elokuvailta
Lempi varttui Loviisassa nuoreksi naiseksi. Eräänä iltana hän meni ystävättärensä kanssa elokuviin. Teatterin edustalla he törmäsivät kahteen upseerikoulussa olleeseen poikaan, joista toinen, Veikko Hottinen ihastui Lempiin ja alkoi piirittää tyttöä.
Aikansa seurusteltuaan Lempi ja Veikko rupesivat suunnittelemaan häitä.
”Emme meinanneet löytää vihkipappia. Minua pidettiin venäläisenä, vaikka olen inkeriläinen. Lopulta Lahteen saapui lähetysseuran pappi Kuopiosta, joka hankki vihkiluvan omalla vastuullaan. Saimme paperit kuntoon ja meidät vihittiin. Odotin silloin ensimmäistä lastani.”
Lempi muutti Veikon mukana Outokumpuun. Kaivos tarjosi siellä työtä. Lapsia syntyi seitsemän. Perhe rakensi oman kodin ja Veikko alkoi muiden töiden ohella ajaa taksia, koska velkaa oli paljon.
Syvä pudotus
Vuonna 1966 Veikko oli liukkaalla kelillä ajossa Pellavasniemellä. Hän painoi mäessä kaasua, jotta auto jaksaisi nousta mäelle. Vastaan tuli kuorma-auto, joka törmäsi taksiin. Veikko kuoli onnettomuudessa saamiinsa vammoihin.
”Olin kävelemässä ulkona, kun näin poliisiauton. Poliisit kysyivät, että onko miehesi ajossa. Pellavasniemellä oli sattunut kolari. Kysyin, että kuinka kävi, menikö jalka vai käsi poikki. Poliisit eivät vastanneet mitään.”
Lempi lähti juoksujalkaa Outokummun terveyskeskukseen. Hän tiedusteli, onko terveyskeskukseen tuotu Veikko Hottista. Vastaus oli, että tuotiin, mutta mies oli jo kuollut.
”Putosin syvään kuoppaan. Ihmiset juoksivat ympärilläni, mutta heidän äänensä tuntuivat kuin kaukaiselta kaiulta.”
Lempi oli leskeksi jäädessään 38-vuotias. Seitsemästä lapsesta nuorin oli kolmevuotias. Lempi joutui kertomaan lapsilleen onnettomuudesta.
”Kun kerroin lasten isän kuolemasta, huusimme kaikki ääneen.”
Lempin täytyi nousta henkisesti syvästä kuopasta samalla tavalla kuin sodan aikana perunakellarista. Tuttu parsikunta auttoi Lempin alkuun.
Lempi oli jo Veikon eläessä opetellut ajamaan taksia. Pariskunta rohkaisi häntä ostamaan velaksi oman auton. Hän ajoikin taksia kaksikymmentäviisi vuotta ja elätti sillä perheensä.
Lempin tytär Eila Karpov käy usein tervehtimässä äitiään. Molemmat asuvat Outokummussa. © Harri Mäenpää
Kotiinpaluu
Lempille tarjoutui 1980-luvulla mahdollisuus nähdä entinen kotikylä, kun Suomesta järjestettiin kotiseutumatkoja rajan taakse. Lempin kotitalo oli säilynyt ja sen näkeminen herkisti.
”Se oli ihmeellinen hetki. Kukaan ei voi arvata, miten paljon me itkimme, kun juoksimme katsomaan kotimme puutarhaa ja kiipesimme lapsuuden pihakiville. Puutarhassa oli saksalaisten sotilaiden puuristi. Sinne oli haudattu kahdeksantoista sotilasta.”
Lempi pääsi äitinsä ja tätinsä kanssa katsomaan myös sisätiloja. Talossa asui pariskunta, joka tarjosi Lempille ja hänen seuralaisilleen teetä.
”Keittiössä oli tuttu marmoripöytä, jonka nurkka oli haljennut. Muutama muukin huonekalu oli meiltä peräisin. Näin huoneen, jossa nukuin lapsena. Olimme niin innoissamme, että kurkistin lattialuukusta kellariin ja tarkastimme lapsuutemme savusaunan, joka oli kunnossa.”
Lempi keräsi matkaltaan pieniä kiviä muistoksi lapsuudenkodista. Ne ovat hänellä tallessa lipaston laatikossa.
Kodeistaan pakenevat ukrainalaiset kokevat nyt samoja asioita kuin inkerinsuomalaiset, karjalaiset ja lappilaiset jättäessään kotinsa. He kärsivät pakomatkallaan kylmästä ja nälästä. Heidän mieltään painoivat pelko, epätietoisuus ja huoli kotimaahan jääneistä omaisista.
”Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sotaa. Se vaikuttaa koko elämään, eikä unohdu koskaan”, Lempi sanoo.