Inkerinsuomalainen Santeri Pakkanen löysi sielunrauhan Savosta: ”Solahdin tähän metsään ja järveen kuin Äänisen kiiski.”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Santeri Pakkanen on asunut Suomessa 30 vuotta. ”Omasta mielestäni solahdin tähän metsään ja järveen kuin Äänisen kiiski.”
Santeri Pakkanen on asunut Suomessa 30 vuotta. ”Omasta mielestäni solahdin tähän metsään ja järveen kuin Äänisen kiiski.” © Matias Honkamaa
Kun inkerinsuomalainen Santeri Pakkanen muutti Suomeen, hän pelkäsi, ettei löydä Karjalan korpien ja Äänisen veroista paikkaa. Toisin kävi. Savossa on ollut hyvä myös syventyä kirjoittamaan kirjaa inkeriläisten kipeästä historiasta.

Tie muuttuu kapeammaksi jokaisen käännöksen jälkeen ja päättyy lopulta hirsitalon pihaan Rautalammilla Savon ja Keski-Suomen rajamailla. Sisällä vuolukiviuuni hohkaa lämpöä, ja ikkunoista avautuu avara maisema Pohjois-Konnevedelle. Hämärän aikaan lähin sähkövalo kajastaa kolmen kilometrin päästä järven takaa.

Näistä maisemista inkerinsuomalainen kirjailija ja toimittaja Santeri Pakkanen, 70, kertoo löytäneensä erämiehen sielunrauhan.

”Kun tulin Suomeen, tuntui, ettei mistään löydy Karjalan korpien ja Äänisen aaltojen veroista paikkaa. Mutta täältä löytyi sopivan kokoinen järvi ja metsä”, Santeri kertoo.

Näissä maisemissa Santeri kalastaa, marjastaa ja sienestää läheistensä kanssa. Lihakeitossa maistuva hirvenliha on oman metsästysporukan saalista. Metsästä haetaan puut talon lämmitykseen. Puusavotta on massiivinen urakka, mutta se on Santerille osa metsässä elämisen nautintoa.

Talo on rakennettu Santerin vaimon, Rautalammilta kotoisin olevan Irene Pakkasen lapsuusmaisemiin. Siellä oli pitkään mökki, jossa pariskunta vietti kaikki viikonloput ja lomat. Lähtö Jyväskylän kaupunkikotiin oli aina haikea. Nelisen vuotta sitten uudeksi kodiksi valmistui omakotitalo.

”Jos pystykorva ei pääse metsään, se ahdistuu ja alkaa haukkua. Sille vietille, metsien kutsulle se ei mahda mitään, enkä minäkään mahda”, Santeri sanoo.

Toinen kutsu kaikuu omilta sukujuurilta. Inkerinsuomalainen Santeri on kulkenut sen perässä kauas.

”Olin outo lintu venäläisessä erämaassa”

Santerin rakkaus luontoon syttyi jo lapsena Tšalnassa Petroskoin lähellä. Pyöröhirsisen kotitalon lattiapinta-ala oli vain viisi kertaa viisi metriä – sen suurempaa ei ollut lupa rakentaa.

1950-luvulla jokaisessa talossa oli lehmänkanttura tai kaksi, lampaita, kanoja ja vuohiakin. Taajaman ulkopuolelta avautuivat loputtomilta tuntuneet erämaat.

Noin puolet Tšalnan asukkaista oli eri puolilta tulleita suomalaisia. Santeri kasvoi murteiden sekamelskassa, suomalaisena muiden suomalaisten joukossa.

Armeijassa eri kansallisuuksien keskellä Santeri havahtui ulkopuolisuuteensa. Muut kansat ja heimot pitivät yhtä, Santeri oli yksin. Toiset ihmettelivät suomen kieltä.

”Olin armeijassa kuin papukaija, outo lintu venäläisessä erämaassa. Silloin aloin miettiä enemmän omia juuriani.”

Inkerinsuomalainen Santeri Tšalnassa 80-luvulla: Santeri ja ensimmäinen vaimo Anna (oik.) Lea sylissä, keskellä Maritta-tytär.

Tšalnassa 80-luvulla: Santeri ja ensimmäinen vaimo Anna (oik.) Lea sylissä, keskellä Maritta-tytär.

Ennen armeijaa sorvariksi valmistunut Santeri päätti hakea yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta. Siitä alkoi elämänvaihe, johon kuului tulkkimatkoja Suomeen, perheen perustaminen sekä opettajana ja toimittajana työskentelyä.

Santeri ja hänen ensimmäinen vaimonsa Anna asuivat naimisiin mentyään yhdessä Annan vanhempien kanssa. Pian syntyi perheen esikoinen Maritta. Myöhemmin he saivat kerrostalokaksion, jossa riitti remontoitavaa.

”Loppukiri lattian kanssa venähti aamuyöhön, ja toinen lapsi oli tulossa. Aamuneljältä naapuri tuli kuiskaamaan, että olisi aika jo lopettaa”, Santeri muistelee.

Seuraavana aamuna yhdeksältä Anna ja Santeri kantoivat vastasyntyneen tyttönsä uuteen kotiin. Tytön nimeksi tuli Lea.

Inkerinsuomalainen muuttaa juurilleen

Vuoden 1990 lopussa Santeri oli ajamassa aamulla töihin, kun maailma äkkiä pyörähti silmien edessä. Hän sai pysäytettyä auton ja hetken hengähdyksen jälkeen käveltyä hitaasti jäljellä olevan kilometrin töihin.

Terveyskeskuksen lääkäri, Santerin ystävän vaimo, latasi suorat sanat. Kyseessä on loppuun palaminen. Nyt täytyy pysähtyä tai käy todella huonosti.

Edelliset vuodet olivat olleet vauhdikkaita: toimittajan työt Punalippu-lehdessä, matkoja Suomeen, inkerinsuomalaisten asioiden ajamista vapaa-ajalla ja vireillä olevan avioero.

1990-luvun alussa Suomi avasi rajansa inkerinsuomalaisille paluumuuttajille. Santeri asettui Lappeenrantaan toipumaan uupumuksesta. Maritta ja Lea muuttivat äitinsä Annan kanssa pohjoiseen Pudasjärvelle.

”Lappeenrannassa murre oli tuttua, sielläkin sanottiin mie ja sie. Ihmisten iloinen ja utelias mentaliteetti oli tuttu”, Santeri muistelee.

Outojakin asioita oli, kuten se, että Suomessa isovanhempia ei lasketa kuuluvaksi ydinperheeseen tai ratikassa ei tarjota vanhemmalle ihmiselle istuinpaikkaa. Santeri hämmästeli, miten edellä kävelevä mies saattoi antaa oven paukahtaa kiinni lastenrattaita työntävän naisen edessä.

”Ensimmäiset kohtaamiset suomalaisen poliisin kanssa olivat maailmaa avartavia. Venäjällä viranomainen on auktoriteetti viimeisen päälle.”

Toimittajana työskentelyn kautta Santeri pääsi näkemään, miten demokraattinen maa Suomi on. Jos yritysten pääjohtajilla ei ollut aikaa vastata soittopyyntöön päivällä, he soittivat takaisin työpäivän jälkeen, ja puolustusvoimien komentajaa pääsi jututtamaan noin vain. Aiemmilla Suomen- matkoilla Santerille oli tullut tunne, että kaikki tunsivat Inkerin tilanteen, olivat solidaarisia ja taputtivat olalle. Presidentti Mauno Koivisto oli näyttänyt vihreää valoa inkeriläisten paluumuutolle Suomeen.

”Suomeen muuton jälkeen oli ihmeellistä huomata, ettei valtaenemmistö tiennyt mitään inkeriläisistä ja siitä, mitä Stalinin vainoissa oli tapahtunut.”

Metsä on Santerin aarreaitta, josta saa ainekset vaikkapa hirvisoppaan. Santeri on inkerinsuomalainen.

Metsä on Santerin aarreaitta, josta saa ainekset vaikkapa hirvisoppaan. © Matias Honkamaa

Kirja syntyi omia juuria tutkimalla

Kolmisen vuotta sitten, lähes 30 vuotta Karjalasta lähdön jälkeen Santeri ja hänen tyttärensä Lea seisoivat Santerin synnyinkodin ja Lean mummolan pihassa Tšalnassa. Saunan ovessa näkyi edelleen Lean lapsena liidulla kirjoittama teksti: ”Näkemiin mummo, älä itke, älä ikävöi.”

Isä ja tytär päättivät selvittää, mitä heille ja laajemmin inkeriläisille oli tapahtunut. Kolmen vuoden projektista syntyi kirja: Se tapahtui meille (Gummerus).

Isä ja tytär lähtivät matkalle, joka vei Karjalaan, Inkerinmaalle, Jäämeren rannalle Jakutiaan ja siperialaiseen Gulag-vankileirikaupunkiin karkotettujen lähiomaisten jalanjäljille.

Siperiassa jokilautalla kylmyys tuntui luissa ja ytimissä jo syyskuussa. Rannoilla kohosi korkeita, lumipeitteisiä tuntureita. Pakkasta oli toistakymmentä astetta.

”Siinä sai esimakua, miltä Siperiaan karkotetuista isovanhemmista ja muista sukulaisista tuntui, kun heidät vietiin sinne suunnilleen kesävaatteissa.”

Santerin anoppi, Lean äidinäiti joutui kalastuskolhoosiin. Vangituilla ei ollut kunnon varusteita, mutta ei myöskään kunnon ruokaa.

”Jakuutit toimittivat perheille ruokaa piilottamalla sitä lasten vaatteisiin. Lapset saivat leikkiä keskenään ja saivat samalla ruokaa kotiin vietäväksi”, Santeri kertoo.

Yhteinen kirjoitusprojekti lähensi isää ja tytärtä toisiinsa. Vaikka Lea vietti lapsena Suomeen muuton jälkeen lomat isänsä luona, vanhempien ero jätti jälkensä suhteeseen.

”Jos näkee toista vain silloin tällöin, ei ehdi käydä läpi asioita, joita ihmisten pitää käydä läpi. Nyt meillä oli aikaa. Olemme sanoneet monia asioita toisillemme ensimmäistä kertaa.”

Rohki-koira kulkee metsäretkillä usein mukana, kun inkerinsuomalainen Santeri metsästää.

Santeriin vetoaa Aleksis Kiven runo Metsämiehen laulu. Rakkaus luontoon vie hänet säännöllisesti Lappiin. Rohki-koira kulkee metsäretkillä usein mukana. © Matias Honkamaa

Äiditkö Neuvostoliiton kaatoivat?

Jo lapsena Santeri huomasi, etteivät hänen vanhempansa tai muut aikuiset puhuneet vainovuosien kokemuksistaan. Puhumattomuudesta pieni poika aisti, miten vaikea taival inkerinsuomalaisilla oli takanaan.

Oma äiti yritti iskostaa vaikenemisen viisautta pojalleen kehottamalla tätä istumaan koulussa takapenkkiin, pitämään suunsa kiinni ja välttämään huomion herättämistä.

Oppi meni huonosti perille. Myöhemmin äiti oli ylpeä poikansa aktiivisuudesta inkeriläisliikkeessä.

”Äidin tärkein opetus oli se, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä koulussa sanotaan. Armeijassa huomasin, että muutkin äidit olivat antaneet lapsilleen saman neuvon.”

Ikuiseksi kaavaillun Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen on arvuuteltu, koituiko sen kohtaloksi rockmusiikki, Tšernobylin ydinonnettomuus vai amerikkalaisten juonet.

”Luulen, että järjestelmän lahottivat äidit, jotka varoittivat uskomasta valtaapitävien virallisiin totuuksiin”, Santeri sanoo.

Nykyisin Santeri kokee olevansa ensisijaisesti erämies, isä, puoliso ja ystävä. Inkerinsuomalainen hän on niiden taustalla. Se on ennen kaikkea loputon seikkailu ja henkinen matka.

”Minua on pienestä asti kiinnostanut, mitä seuraavan joen mutkan, vaaran tai tunturin takana on. Nyt minua kiinnostaa, mitä on suomalaisuuteen, inkeriläisyyteen ja venäläisyyteen liittyvien asioiden takana.”

Sanottavaa ja kirjoitettavaa on vielä paljon. Vaikenemisen kehä on mahdollista katkaista.

”Jos 10 ihmistä saa tästä kirjasta vastauksia ja oppii ymmärtämään omaa taustaansa paremmin, kolmen vuoden projekti on ollut sen arvoinen.”

Alkuvuosina Lappeenrannassa Santeri Pakkaselta kysyttiin aina välillä, milloin hän muuttaa takaisin Venäjälle.

Santeri vastasi kysymällä, miksi pitäisi muuttaa.

”Omasta mielestäni solahdin tähän metsään ja järveen kuin Äänisen kiiski.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/21.

Lue myös: Nina Mellqvist nauttii sotilassaaren rauhasta: ”Rankissa saan olla oma itseni”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X