Supervoimakkaiksi kasvaneet

Jaa kaverilleTilaa Seura
© vessi hämäläinen/otavamedia
Mari Toikka ja Pinja Ahvonen ovat äiti ja tytär. He jakavat saman kokemuksen: molemmat ovat menettäneet syntymättömän lapsensa. Nyt myös Pinja tietää, että äiti saa supervoimat, kun niitä tarvitaan.

Pieni keho oli vain aikuisen kämmenen mittainen. Toisessa kuvassa näkyivät pikkuruiset sormet.

”Samanlaiset kuin siskollaan”, pikkuisen äiti, Pinja Ahvonen, 22, sanoo.

Pinjan tytär Säde syntyi kesäkuun ensimmäisenä päivänä, melkein kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Puolessa vuodessa hän on kasvanut ja kehittynyt hymyileväksi naperoksi, joka on juuri oppinut päristelemään ruoan pitkin ja poikin.

Sisko, Pinjan esikoinen Sointu, elää vain muistoissa ja valokuvissa. Hän kuoli Pinjan kohtuun elokuussa viime vuonna.

Kahden rankan kokemuksen, kohtukuoleman ja keskosvauvan syntymän jälkeen, Pinja on yhä varpaillaan. Pienen tyttären nukkuessa hänen on pakko välillä varmistaa, että tämä yhä hengittää.

Pinjan ja hänen puolisonsa Henri Ahvosen, 22, kanssa huolen jakaa Pinjan äiti, Mari Toikka, 48, joka eli tyttärensä rinnalla kummassakin raskaudessa.

Pinjan syntyessä Mari toivoi kahta asiaa.

Ensimmäiseksi hän olisi halunnut suojella tytärtään kaikelta pahalta. Se oli mahdotonta. Mutta toisen toiveensa hän on onnistunut toteuttamaan.

Äidin tyttö

Pinja oli lapsena herkkä ja vaati äidin huomiota enemmän kuin viisi vuotta vanhempi veli tai reilun vuoden nuorempi sisko.

Jo lapsena Pinja halusi olla samanlainen kuin äiti.

Marilla oli tapana lukea kirjaa sängyllä loikoillen. Opittuaan lukemaan Pinja asettautui viereen täsmälleen samaan asentoon ja uppoutui Neiti Etsivän seikkailuihin.

”Ihaninta oli, kun joku sanoi meitä samannäköisiksi”, Pinja muistaa.

Lukemisen lisäksi Pinja rakasti piirtämistä.

”Hän oli boheemi taivaanrannan maalari”, kuvaa Mari.

Sellaisena Pinjasta tuli koulukiusattu. Kerta toisensa jälkeen Mari marssi koululle lukemaan lakia tyttärensä puolesta niin muille oppilaille kuin opettajille.

”Ei siitä apua ollut, mutta äiti piti huolta, ettei kärsimyksiäni ainakaan lakaistu maton alle”, Pinja kiittää.

Lukion ensimmäisellä luokalla Pinja rakastui. Hän oli alusta alkaen varma, että samassa koulussa opiskellut Henri Ahvonen oli hänen elämänsä suuri rakkaus.

Neljän vuoden seurustelun jälkeen alkanut raskaus ei ollut siihen hetkeen suunniteltu, mutta vauva oli silti pariskunnalle tervetullut.

He hankkivat tilavamman kodin, vauvan vaatteita, tuttipulloja, pehmoleluja ja vaunut. Bussimatkoilla Pinja luki Kaija Juurikkalan Äitikirjaa ja uneksi, kuinka hän aikanaan kummastelisi muurahaisia yhdessä lapsensa kanssa.

21. heinäkuuta Pinja kirjoitti Facebook-päivityksen: ”Jo nyt mahassa tämä pieni on mulle tärkeintä koko maailmassa.”

Yhteinen odotus

kohtukuolema

”Olit täydellinen, liian täydellinen tänne”, kirjoitti Pinja blogiinsa kohtuun kuolleen Soinnun synnytyksen jälkeen.

Mari puolestaan odotti mummiksi tuloa enemmän kuin mitään muuta aiemmin. Pienten virkattujen ja kudottujen tossujen, myssyjen ja peittojen pino kasvoi kuukausi kuukaudelta. Vauva alkoi tuntua tutulta, kun hän sai kurkistella sitä ultraäänitutkimuksissa.

Jo raskauden alussa oli sovittu, että Mari olisi Henrin lisäksi mukana synnytyksessä.

Vauva liikkui ahkerasti, mutta Pinjan vatsa ei juuri kasvanut. Se ei huolestuttanut. Marikin oli laihtunut parikymmentä kiloa Pinjaa odottaessaan.

Raskauksia vertaillakseen Mari etsi omat neuvolakorttinsa. Pinja yllättyi, kun niitä olikin neljä.

”Äiti oli joskus maininnut kokeneensa keskenmenon”, hän muisteli.

Eräänä keskiviikkona elokuussa Pinja ei enää tuntenut vauvan liikkeitä. Supistuksia oli ollut paljon, ja Pinjaa pelotti, että vauva syntyisi liian aikaisin. Voisiko raskausviikolla 24 syntyvä vauva selvitä hengissä?

Lääkärin sanat aloittavat painajaisen:

”Olen todella pahoillani, mutta lapsella ei ole sydämensykettä.”

Kohtuun kuolleen Soinnun synnytys käynnistettiin perjantaiaamuna, ja hän syntyi lauantaina illansuussa.

Siihen hetkeen asti Pinja toivoi, että lääkäri oli erehtynyt. Hän toivoi, että olisi kuullut itkua, mutta hänen rinnalleen nostettu vauva pysyi vaiti.

Pinja piti pienen pientä tytärtään rinnallaan tunteja, jutteli, suukotti ja kertoi rakkaudestaan. Laski varpaita ja sormia. Ja vakuutti tyttärelleen, että olisi yrittänyt olla tälle täydellinen äiti.

”Nyt on joulu peruttu ja koristeita ei enää tarvita. On vaan muisto pienestä rakkaasta enkelistä joka makasit siinä rinnalla liikkumattomana. Näytit ihan siltä että nukut. Pussasin sinut puhki, kerroin että rakastan. Laskin sinut pöydälle ja mummi laittoi pipon päähän ja sukat jalkaan. Ettei sinun tule kylmä.”

Kaksinkertainen tuska

Mari oli Pinjan vierellä synnytyksessä koko ajan. Suru lapsenlapsen menetyksestä oli raastava.

Vielä sitäkin vaikeampi hänen oli käsittää, että tytär joutui käymään läpi saman tuskan, jonka hän oli kokenut Pinjan toisen isoveljen syntyessä.

Marin toisen pojan synnytys käynnistyi ennenaikaisesti raskausviikolla 23. Vauva todettiin kuolleeksi syntyessään, eikä Mari saanut nähdä poikaansa. Se oli kauheinta.

”En tiedä, minkä näköinen lapseni oli. Ihan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Piti vain jatkaa elämistä.”

Mari oli eronnut lapsen isästä aiemmin. Hän oli sairaalassa yksin eikä voinut jakaa tunteitaan kenenkään kanssa. Menetys jäi käsittelemättä.

”Luulin haudanneeni muiston kuolleesta lapsestani jonnekin niin syvälle, ettei se sieltä ikinä nousisi.”

Nyt Soinnun synnytys palautti menneisyyden mieleen.

”Surin häntä, mutta samalla surin omaakin lastani.”

Musertavinta Marista oli nähdä Pinjan tuska.

”Pahinta ei ollut se, että lapseni kuoli. Suurinta tuskaa tuotti nähdä, että lapsi menetti oman lapsensa. On lähes mahdotonta kestää sitä, ettei voi ottaa pois lapsensa surua tai surra sitä hänen puolestaan.”

Kyyneleet kastelivat Soinnulle kudotut sukkaset ja myssyn. Niiden tekeminen oli Marille tärkeää. ”Ettei tule rakkaalle enkelille kylmä matkalla.”

Kun Sointu oli todettu kuolleeksi, Mari alkoi virkata vauvalle valkoisia, punaisin sydämin koristeltuja tossuja ja myssyä. Jo valmiiksi tehdyt olivat liian suuria.

”Itkin ja tein, itkin ja tein.”

Kun oli aika erota, Mari puki ne vauvalle ja kapaloi hänet virkkaamaansa peittoon.

”Sain pitää sylissäni ensimmäistä lastenlastani. Se oli surun ja tuskan keskellä ihana hetki.”

”Mun äiti on äiti joka on synnyttänyt mun enkeli-isoveljen. Silti se kaiken tämän jälkeen tuli mun synnytykseen, muisti että miten pitää pitää kiinni ja mistä eikä itkenyt, kertaakaan. Koska mä pyysin niin. Että ei saa itkeä koska mulle tulee siitä paha olla. Ja niin se teki. Istui koko aamun, päivän, illan, yön ja vielä seuraavankin päivän oman lapsensa vieressä ja odotti että milloin syntyy hänen kuollut lapsenlapsensa.”

Surusta sekaisin

Pinja oli surusta sekaisin. Mari otti kantaakseen vastuun hautajaisten järjestämisestä. Hän kävi ostamassa Soinnulle arkun. Se tuntui niin väärältä, että hän kulki monta kertaa hautausliikkeen oven ohi ennen kuin kykeni astumaan sisään.

”Pinnasänkyhän siinä vaiheessa piti ostaa eikä arkkua.”

Matkalla hautausmaalle Mari katsoi pientä arkkua.

”Silloin aloin miettiä, missä oma lapseni on. En saanut haudata omaa lastani. Sekin minulta vietiin.”

Soinnun kuoleman jälkeen Henri purki suruaan musiikkiin. Hän kirjoitti kuolleelle tyttärelleen laulun:

”Tää on niin sairasta, et jotain mitä rakastan, jää ikuisesti aidan taa, eikä koskaan palaa saa.

Olisin vaan halunnut nähdä sun hymyn kerran, nyt vaan tää myrsky yltyy, voi herra.

En saa enää koskaan tuntea sun liikkeitä, niit pieniä ihmeitä.

”Sä opetit mulle kuinka onnellinen olin, ja kuinka koville ottaa kun se on ohi.”

Pinja ei kyennyt palaamaan kotiin vauvan tavaroiden luokse vaan asui äitinsä luona muutamia viikkoja. Hän ei halunnut tavata ketään. Osanoton ilmaisut saivat hänet tuntemaan vihaa.

”Ajattelin, ettei kenelläkään ole oikeutta olla surullinen, koska kyseessä oli minun lapseni, joka kuoli, ja jonka minä synnytin”, Pinja sanoo.

”Se oli vääristynyt tapa ajatella, mutta tiesin äidin ymmärtävän.”

Pakkomielle

Pinja ei kestänyt koskettaa tyhjää syliään. Sen vuoksi hänellä oli pakkomielteinen tarve tulla välittömästi uudelleen raskaaksi.

”Halusin päästä takaisin hetkeen ennen Soinnun kuolemaa”, hän selittää.

Hänelle oli tärkeintä, että olisi raskaana, kun koittaisi Soinnun synnytyksen laskettu aika 7. joulukuuta.

”Tein varmaan kolmesataa raskaustestiä ennen sitä.”

Laskettu aika tuli, eikä Pinja ollut raskaana. Se oli hänelle kuin merkki siitä, että hän voisi päästää irti pakkomielteestään.

”Silloin tuli rauhallinen olo. Ehkä voisin suunnitella elämää eteenpäin.”

Viikon kuluttua testiin ilmestyi kaksi viivaa: uusi raskaus oli alkanut.

Vauvan menetys ahdisti kuitenkin mielessä. Pinja oli varma, että raskaus päättyisi keskenmenoon. Kun suurin riski oli ohi, hän alkoi tarrautua todennäköisyyksiin. Kuinka moni kokee kohtukuoleman kaksi kertaa peräkkäin?

Pelkojensa vuoksi hän ei uskaltanut antaa itsensä rakastaa lasta.

Ensimmäisen raskauden aikana Pinja oli kuvitellut, minkälainen Sointu olisi.

”Oli kuin olisin jo tuntenut hänet. Säde oli ihan vieras ihminen sisälläni.”

Raskausviikoista 21–24 Pinja ei muista mitään. Hän sai paniikki- ja itkukohtauksia.

”En nukkunut, kun tökin mahaa pitääkseni vauvan hengissä, ja kuuntelin kotidopplerilla sydänääniä.”

”Pelko. Se on uusi, ja kaikista vahvin ystävä. Pelko tulee kylään joka kerta, kun pienen pienet varpaat tönivät lisää tilaa itsellensä. Pelko viheltelee pilkkaavaa sävelmää taustalla, kun erehdyn puhumaan, tai edes ajattelemaan, tulevasta jotain varmaa. Pelko upottaa päähän ajatuksia kahdesta nimestä hautakivessä.”

Elossa

12 vuorokauden ikäisenä Säde painoi 1160 grammaa ja pituutta oli 36,5 senttiä.

Toukokuun lopussa, kun raskausviikkoja oli koossa 28, Pinja tunsi, ettei kaikki ollut hyvin. Tutkimuksissa selvisi, ettei istukka toiminut enää kunnolla. Vauva ei ollut kasvanut kahteen viikkoon, ja liikkeet olivat selkeästi vähentyneet.

”Valvoin yön muistaen, mitä liikkeiden loppuminen oli merkinnyt viimeksi.”

Pinja oli varma:

”Tämä on toisinto.”

Lääkärit päättivät, että ei ole aikaa odottaa. Pinjalle tehtäisiin kiireellinen keisarinleikkaus. Hän lähetti siitä Marille tiedon tekstiviestillä.

”Siitä alkoi elämäni pisin puolitoistatuntinen”, Mari kertaa.

Vauva nostettiin kohdusta sikiöpussissa ja kiidätettiin jatkohoitoon. Henri lähti vauvan mukaan. Pinja jäi odottamaan, että joku tulee kertomaan vauvan kuolleen. Sitten tuli hoitaja, joka kertoi kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Pinja pääsi katsomaan keskoskaapissa nukkuvaa pienokaistaan pari tuntia syntymän jälkeen. Ympärillä monet vanhemmat itkivät omien vauvojensa luona, mutta Pinja oli onnensa kukkuloilla.

”Minulle syntyi lapsi, ja hän oli elossa. Ei ollut mitään väliä, vaikka hän olikin keskoskaapissa. Hän oli hengissä.”

Äidin toive

Kaikki yhdessä koettu on tehnyt Pinjasta ja Marista entistä läheisemmät toisilleen. Kumpikin haluaa myös, että tapahtuneesta seuraa jotain hyvää.

Mari toivoi etukäteen, että Säde olisi poika, jotta tämä välttäsi äitinsa ja mumminsa kokeman kohtukuoleman. ©VESSI HÄMÄLÄINEN/OTAVAMEDIA

Pinja suunnittelee opiskelevansa kätilöksi. Hän on ollut perustamassa kohtukuoleman kokeneille ensitukiyhdistystä. Mari puolestaan on virkannut ja kutonut satoja tossuja, myssyjä, turvalonkeroita ja peittoja kaikenkokoisille vastasyntyneille sekä villasukkia kätilöille ja sairaanhoitajille.

Kummankin elämän keskipiste on nyt Säde.

”Alussa pompin minuutin välein katsomassa, että hän varmasti hengittää. En vieläkään halua jättää häntä hoitoon kenellekään muulle kuin äidille.”

Mari puolestaan on seurannut onnellisena Pinjan kasvua äidiksi:

”Hän on niin huolehtivainen, tunnistaa Säteen tarpeet sekä antaa tälle aikansa ja itsensä.”

Pinja on monta kertaa miettinyt, miten Mari on jaksanut elämän vastoinkäymisten edessä. Nyt hän tietää vastauksen:

”Äidit saavat supervoimat, kun niitä tarvitaan.”

Mari ei ole kyennyt suojelemaan Pinjaa elämän kolhuilta. Pinjan syntyessä hänen toinen toiveensa – oikeastaan lupaus – oli olla aina tyttärensä tukena.

Siinä hän on onnistunut, vaikka se välillä on vaatinut supervoimia.

”Jos mä jotain voin pyytää joltain korkeammalta, universumilta tai miltä tahansa niin mä pyydän että voisin olla samanlainen äiti kun mun äiti on. Koska en usko että kukaan pystyy sitä enää kiistämään, mulla on maailman paras äiti. Kiitos että olet minun äiti, mä en olisi pärjännyt ilman sua.”

Kursivoidut siteeraukset ovat Pinjan blogista Joulu peruttu, jota hän alkoi kirjoittaa esikoisensa Soinnun kuoleman jälkeen.

Lue myös:

Kalle ja Riina Palander – ”Puhumme asioista niiden oikeilla nimillä”

X