Toimittaja Johanna Aatsalo joutui riipivän ajojahdin kohteeksi, kun paljasti Jari Räsäsen kasvuhormonin käytön – ”Enää ei ole mitään menetettävää”
Kun STT:n urheilutoimittaja Johanna Aatsalo uutisoi hiihtäjä Jari Räsäsen kasvuhormonin käytöstä vuonna 1998, hyökättiin uutisen paljastajaa vastaan. Alkoi 14 vuoden taistelu siitä, kuka puhuu totta.
Johanna Aatsalo-Salliselta on juuri ilmestynyt kirja Paljastus vuoden 1998 dopingkohusta. Hän pitää dopingin paljastamista tärkeänä, koska se rikkoo urheilun periaatteita, aiheuttaa riskejä urheilijan terveydelle ja voi olla kytköksissä rikollisuuteen.
Tammikuussa vuonna 1998 STT:n toimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen kirjoitti uutisen, jossa kerrottiin hiihtäjä Jari Räsäsen käyttäneen kasvuhormonia. Toisessa uutisessaan STT kertoi myös Hiihtoliiton johtohenkilöiden kiinnostuneen kielletystä aineesta ja sen tehokkuudesta.
Repesi kohu, raivo ja oikeusjuttujen sarja. Useat Hiihtoliiton johtohenkilöt ja valmentajat vaativat STT:n päätoimittajaa Kari Väisästä ja Aatsalo-Sallista tilille ”perättömästä ja syvästi loukkaavasta” uutisesta.
Toimittaja sai pommiuhkauksia, häirikkösoittoja ja vihapostia. Kansakunnan kaapin päällä pönöttäneitä latusankareita ei saanut loata. Tapausta puitiin lööpeissä, pääkirjoituksissa ja jatkojutuissa kautta maan.
Etenkin urheilutoimituksissa nuorta naistoimittajaa syytettiin oman pesän likaamisesta, huhupuheiden levittämisestä ja ammattitaidottomuudesta. Myös virallisen uutistoimiston identiteettiin tottuneessa STT:ssä ja sen urheilutoimituksessa Aatsaloon kohdistui syytöksiä ja aggressiota. Hänestä tuli persona non grata, ei-toivottu henkilö hiihto- ja urheilupiireissä.
Ensin käräjäoikeus tuomitsi Aatsalon ja Väisäsen 1999 julkisesta herjauksesta ehdolliseen vankeuteen ja sakkoihin. Heidät ja STT määrättiin maksamaan 19 henkilölle korvauksia henkisestä kärsimyksestä.
Korvausten kokonaissumma oli 1,5 miljoonaa markkaa (noin 253 000 euroa), ja päälle tulivat satojen tuhansien markkojen oikeudenkäyntikulut. Suurimmat korvaukset saivat Jari Räsänen ja Hiihtoliiton puheenjohtaja Esko Aho (kesk.).
Päätöksestä valitettiin. Lokakuussa 2000 hovioikeus lievensi Aatsalon ja Väisäsen rangaistukset sakoiksi ja hylkäsi 14 henkilön oikeudet korvauksiin.
Kuvio muuttui ratkaisevasti Suomen hiihtomaajoukkueen massakäryssä Lahden MM-kisoissa 2001. Sen jälkeen oli turha väittää, että kiellettyjen aineiden käyttö lajissa olisi ollut vain panettelua.
Uutisen käsittely jatkui kaikkineen 14 vuotta, kun uusien paljastusten jälkeen neljä hiihtovaikuttajaa sai vuonna 2010 syytteen valehtelusta aiemmassa oikeudenkäynnissä. Heistä Räsänen ja ex-lajipäällikkö Pekka Vähäsöyrinki tuomittiin kesällä 2011 ehdolliseen vankeuteen törkeistä petoksista, ja hovioikeus jätti tuomion voimaan syksyn 2012 päätöksellään.
Nyt Johanna Aatsalo on julkaissut 26 vuoden takaisista tapahtumista kirjan Paljastus – tarina dopinguutisesta (WSOY). Vaikka jälkiviisaus on helpointa viisautta, tekstin luettua on helppo yhtyä tekijän kommenttiin, että tapahtumat muuttuivat koko ajan absurdimmaksi.
Vallankäyttöä ja -näyttöä
Läpi syytösten, solvausten sekä jutun tekoprosessin ja lähteiden kyseenalaistamisen Johanna Aatsalo piti kiinni siitä, että juttu oli faktaa, jonka takana voi seistä.
”Aina voi tehdä paremmin, ja on yksityiskohtia, joiden muotoilussa olisin ehkä nykytietämyksellä tarkempi. Kuitenkaan missään vaiheessa ei ollut epäselvyyttä siitä, että uutinen on totta”, hän sanoo.
Paljastuksessa on nykyvinkkelistä useita uskomattomia kohtia, kuten se, että Olympiakomitean johto oli vakavissaan perumassa Hiihtoliiton vaatimuksesta kaikilta STT:n toimittajilta akkreditoinnit Naganon olympialaisiin. Myös Aatsalon kohtelua ammattikunnan ja etenkin oman toimituksen sisällä on vaikea käsittää.
Voi myös kysyä, että mikäli Hiihtoliiton puheenjohtaja Esko Aho ei olisi ollut presidenttiehdokas ja ex-pääministeri, olisivatko kunnianloukkaussyytteet ja muhkeat vahingonkorvausvaatimukset edenneet yhtä ripeästi poliisitutkintaan ja oikeuskäsittelyyn.
Toisaalta korvaussummat herättivät ihmettelyä ja vastenmielisyyttä, kun niitä alettiin julkisuudessa verrata esimerkiksi henkirikoksessa omaisensa menettäneiden korvauksiin.
”Kyllä prosessi avasi silmät sille, että tasa-arvolla ja oikeudenmukaisuudella ylpeilevässä Suomessa ei ole samat säännöt kaikille. Sitä ei välttämättä ymmärrä ennen kuin tilanne osuu omalle kohdalle”, Johanna Aatsalo-Sallinen sanoo.
Hinnalla millä hyvänsä?
Moni dopingin muoto veritankkauksesta ja anabolisista steroideista lähtien ei ollut takavuosina kiellettyä kilpaurheilussa. Tuolloin ei oltu juuri tietoisia tai kiinnostuneita käytön vaikutuksista terveyteen, kuten sydänvaivoihin, hormonitasapainon sekoamiseen ja mielenterveysongelmiin.
Urheilijan halu huipulle voi olla niin kova, että se ylittää sekä terveydelliset että kiinnijäämisen riskit, etenkin jos kokee tai tietää kilpakumppaneiden saavan etua kielletyistä aineista.
Jos dopingilla parantaa omaa suorituskykyään, se ei ole rikos. Miksi on tärkeää, että sen käyttäjät paljastetaan?
”Voi kuulostaa kliseeltä, mutta doping rikkoo kaikkea sitä vastaan, mikä urheilun eetoksessa on hyvää ja arvokasta. Siihen liittyy myös terveysriskejä ja pahimmillaan hengenvaaraa, pakottamista, rikollisuutta ja vallan väärinkäyttöä. Aatsalo-Sallinen sanoo.”
”En usko siihen mantraan, että kaikki käyttävät ja että testaajat ovat aina jäljessä eikä maailman huipulle voi päästä puhtaana. Tämä oli yksi perustelu hiihdonkin dopingkulttuurille. Se kestää yhtä huonosti päivänvaloa kuin kirkasotsainen kategorinen kielto, ettei kukaan meillä käytä.”
Kuka johtaa, miksi ja miten?
Miksi urheilujohto voi sallia tai jopa vaatia voittoa keinolla millä hyvänsä? Aatsalon mukaan siihen tiivistyy isompi kysymys johtajuuden olemuksesta ja motiiveista.
Aatsalo muistuttaa, että monet ruohonjuuritasolla vilpittömästi urheilijoiden, lajiyhteisön ja seuran parasta ajattelevat toimijat saattavat joutua vastakkain toisen todellisuuden kanssa, kun he etenevät ylemmän tason johtotehtäviin. Silloin vaihtoehdoksi jää sopeutua vallitsevaan kulttuuriin tai yrittää muuttaa sitä. Jälkimmäinen on aina vaikeampaa.
”Sitten ovat ne, jotka haluavat olla parrasvaloissa, käyttää valtaa ja patsastella urheiluympäristössä ilman todellista substanssia”, Aatsalo lataa.
Mahdollisuus henkilökohtaiseen hyötyyn, etuihin ja maineeseen ilman todellista vastuuta houkuttelee. Valta maistuu.
”Kun asioita ei käsitellä eikä toimintakulttuuria haluta tai uskalleta muuttaa, samat ongelmat kiertävät kehää ja nousevat aina uudestaan pintaan.”
Viimeistään Lahden jälkeen oli aika turha väittää, ettei Suomen hiihdossa ollut systemaattista dopingkulttuuria. Olisi helppo kuvitella, että Aatsalolle pintaan nousi voitonriemu, vahingonilokin: siinä nyt näette!
”Ei noussut. Tietysti olin helpottunut, mutta ensimmäinen ajatus oli, että kuinka tyhmiä siellä voidaan olla, kun ei ole vieläkään putsattu omaa pesää”, hän tokaisee.
Ei menetettävää
Johanna Aatsalon kohtelussa näkyivät vahvasti sukupuolittuneet roolit. Törkypalaute oli kohdistettu häneen naisena. Se sisälsi huorittelua, väkivaltauhkauksia, ammattitaidon mitätöintiä, ulkonäköön ja perhesuhteisiin puuttumista sekä salaliittoteorioita siitä, mitkä tahot todella olisivat jutun takana ja miksi.
Sikäli ei ole ihme, että yksi sysäys pitkään muhineelle kirjahankkeelle oli Aatsalon mukaan kulttuuripiirien seksuaalisesta häirinnästä ja vallankäytöstä lähtenyt Metoo-liike.
”Itselleni oli selvää, että haluan tehdä tämän asian. Kaikkia tuttaviani se ei miellyttänyt. Ehkä he halusivat vain suojella minua tai itseään, mutta kun olen mennyt kaikkineen 14 vuotta kestäneen mankelin läpi, tiesin selviäväni.”
Välillä Aatsalon jaksaminen oli kortilla, mutta vaihtoehtoja ei ollut.
”Myllytyksen jälkeen en ollut enää sama ihminen. Tavallaan menetin kaiken. Minusta tuli herkempi vääryyksille, tarvitsevampi ja tarkempi siinä, millaisten ihmisten kanssa haluan olla tekemisissä. Ja vaikka olen ollut pienestä pitäen mukana eri lajeissa urheilijana, valmentajana, erotuomarina ja toimittajana, jouduin luomaan itseni ammatillisesti ja henkisesti uudestaan. Nyt minulla ei ole enää mitään menetettävää: en putoa kuin luudalta”, hän kuittaa.
Läheisyys ja etäisyys
Kokeeko hän, että tapaus muutti suomalaista urheilujournalismia ja urheilun ja median suhdetta?
”Haluaisin, että ymmärrys toimittajien riippumattomuuden tärkeydestä olisi muuttunut.”
Urheilussa, kuten politiikassa ja kulttuurissakin, toimittaja ei saa omaa sisältöä eikä varsinkaan uutisia ilman laajaa kontaktiverkostoa. Samalla on pidettävä huoli siitä, ettei toimittajasta tule kaveria, seuran etäispäätettä eikä joukkueen tai lajin fania.
Urheiluliikkeessä tilanne on valitettavasti yhä se, että ikävät asiat halutaan salata ja jättää käsittelemättä. Ei ole sellaista johtajuutta, joka kestäisi avoimuuden ja vastuullisuuden vaatimuksia.
Oleellinen kysymys niin urheilu- kuin muussa journalismissa on Aatsalon mukaan edelleen sama. Kenelle ollaan vastuussa?
”Tehdään sitten perusuutisia, ilmiöjuttuja, analyysejä, henkilöjuttuja, kisaraportteja tai mitä tahansa, niitä tehdään yleisölle. Ei ole toimittajan asia, jääkö haastateltavalle tai lajiyhteisölle hyvä vai paha mieli, ajaako juttu heidän etuaan tai haittaako se heitä.”