Valokuvaaja Peter Jansson teki pitkän uran uutisen silmässä – Nyt eläköitynyt uutismies paljastaa, mikä valokuva on ollut merkityksellinen hänelle itselleen

Jaa kaverilleTilaa Seura
Peter Jansson
Peter Jansson ja Pasi Kivioja. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Peter Jansson kuvasi uransa aikana lähes kaikkea ja kaikkia poliisia välttelevistä miljönääreistä tsunamin uhreihin. Kun Pasi Kivioja alkoi tehdä kirjaa Janssonin urasta, hän huomasi sukeltaneensa johonkin, joka on kadonnut. Enää uutisia ei kuviteta yhtä kunnianhimoisesti.

Lokakuisena yönä 1997 valokuvaaja Peter Jansson ei saanut pitkiä yöunia – jälleen kerran. Ilta-Sanomien uutispäällikkö herätti aamuyöstä soitolla: Helsingin keskustassa oli tapahtunut raaka henkirikos.

”Lähdin samantien. Kun pääsin Tehtaankadulle, katu oli suljettu. Asetuin niin lähelle tapahtumapaikkaa kuin pystyin ja aloin kuvata.”

Steen Christensen oli ampunut noin tuntia aiemmin kadulle kaksi poliisia. Ruumiit oli jo siirretty ja palomiehet pesivät mukulakiviä. Kuvassa vesi oli värjäytynyt kirkkaanpunaiseksi.

Uutiskuvat muuttuivat

On jälleen lokakuu. Peter Jansson ja Pasi Kivioja seisovat keskellä Tehtaankatua. Janssonilla on tänäänkin kamera olallaan, tosin vain rekvisiittana. Entiset työtoverit ovat asettuneet kuvattaviksi tätä juttua varten. Juuri julkaistussa, Kiviojan kirjoittamassa Tilanne päällä -kirjassa käsitellään Janssonin monipolvisen työhistorian ja kuvien kautta sitä, mitä suomalaisessa mediassa on voinut vuosikymmenten aikana käsitellä – ja mitä ei.

Jansson ja Kivioja tutustuivat Ilta-Sanomissa, kun Kivioja työskenteli lehdessä uutistoimittajana ja Jansson kuvaajana. Nyt Jansson on ollut muutaman vuoden eläkkeellä, ja Kivioja siirtynyt pyörittämään viestintäalan yritystä.

”Peter sai elää tietynlaisen journalistisen kulta-ajan. Sellaisia uutiskuvia, joita hän otti tälläkin kadunpätkällä, näkee sanomalehdissä enää harvoin”, Kivioja toteaa.

Jansson on samaa mieltä, etenkin median oma suhde uutiskuviin muuttui hänen viimeisinä työvuosinaan.

”Elämme yhä visuaalisemmassa maailmassa, mutta samalla uutiskuvan arvostus on vähentynyt. Enää ei kalasteta ainutlaatuisia hetkiä, siihen ei enää panosteta”, Jansson toteaa.

Sitä hän juuri teki, kalasteli hetkiä, vaikka siihen olisi mennyt tunteja.

”Ennätykseni yhdellä kuvauskeikalla taitaa olla 42 tuntia.”

Tehtaankadun tragedia 1997

Peter Jansson ehti kameroineen kuvaamaan aamuyöisen Tehtaankadun karuja puhdistustöitä vuonna 1997. Nyt hän palasi paikalle Pasi Kiviojan kanssa puhumaan uutisista. Peter Jansson

Lue myös: Palkitun valokuvaaja Jorma Poudan uran varrelle on mahtunut lukemattomia kohtaamisia ja kommelluksia

Presidenttejä ja pidätyksiä

Mutta mitä oikeanlaisen otoksen tallentaminen sitten vaati?

”Ainakin nopeutta. Kun soitto toimituksesta tuli, että jotain on tapahtunut, en voinut jäädä aikailemaan”, Jansson kertoo.

Christensen-keikalle hän ajoi Espoosta 15 minuutissa.

”Peterin Chrysler Voyager oli käsite. Sillä mentiin usein liian kovaa”, Kivioja muistaa.

Auto oli Janssonin toimisto, komentokeskus – joskus myös piilopaikka.

”Kun Peter Fryckman oli etsintäkuulutettu, sain vihjeen, että hän aikoo osallistua isänsä hautajaisiin. Ajoin paikalle. Fryckmanin turvamies tarkasti kaikki autot, mutta makasin omani lattialle niin tiiviisti liimautuneena, ettei hän huomannut minua. Lopulta sain napattua kuvan. Sen jälkeen Fryckman taas pakeni.”

Kivioja oli nuorehko toimittaja, kun hän alkoi työskennellä Janssonin kanssa 2000-luvun alussa.

”Opin häneltä paljon, etenkin rohkeudesta. Jos Peterin mielestä aikailin liikaa, hän oli heti tönimässä, että menehän siitä kyselemään”, Kivioja hymähtää.

Myös yksi jutunteon perusedellytys tuli Janssonin kanssa työskennellessä selväksi: ketään ei saanut liikaa pokkuroida.

Jansson ei ainakaan kumarrellut, ei vallanpitäjiäkään. Presidenttejäkin hän ehti kuvata Kekkosesta lähtien, jokaista moneen kertaan.

”Siinä pakostakin tutustui, kun olin aina kärkkymässä kuvaa tai mukana matkoilla.”

Niinistön kanssa hän muistaa erityisesti erään matkan 1990-luvulta. Jansson tarjosi kansanedustaja Niinistölle kyydin kotiin Saloon. Matkan aikana hän kertoili helposti mediaan hermostuvalle Niinistölle, miten lehdistön kanssa olisi hyvä toimia.

”Hän kuunteli kyllä, mutta taitaa edelleen tulla tarvittaessa lankoja pitkin toimitukseen.”

Halosen hän sai hymyilemään, vaikka tällä olisi ollut huono päivä. Ainakin kerran.

”Halonen oli saanut Ruotsin-matkalla paikalliselta lehdistöltä kritiikkiä hatustaan. Vielä Suomessakin hän oli kuvatessa äkeissään, ja totesi, että pitääkö laittaa nyt vielä hattukin päähän. Totesin siihen, että joo, laita, mun isäkään ei ole koskaan tykännyt sun hiusväristäsi.”

Kumartelemattoman tyylinsä ansiosta Jansson löysi monesti herkullisen kuvakulman vaikkapa ministerin vierestä takapenkiltä. Ihan kaikkiin tyyli ei kuitenkaan tepsinyt.

”Pari kertaa jouduin putkaan, mutta kamerastani en luopunut koskaan, en edes kun vartija väänsi käsiä selän taakse.”

Näkymätön mutta läsnä

Tsunami, Estonia, Vanhan ylioppilastalon palo, lukuisia onnettomuuksia, julkkiksia ja poliitikkoja, niitä kaikkia Jansson on tuonut kuvillaan silmiemme eteen.

Jansson ei silti osaa asettaa kuviaan tärkeysjärjestykseen. Yhdestäkään ei ole tullut muita tärkeämpää.

”Sinulle on taitanut pikemminkin jäädä mieleen ne kuvat, joita et saanut”, Kivioja toteaa.

Jansson myöntää. Erityisesti häntä jäi harmittamaan Ilpo Larhan tapaus. 1990-luvun alkuvuosina tämä vankikarkuri otti karkumatkallaan panttivankeja ja asettui näiden kanssa lahtelaisasuntoon, jonka poliisi piiritti.

”Hankkiuduin tien toiselle puolelle yhden eläkeläisen asuntoon kytikselle. Olin kameran kanssa ikkunassa passissa 14 pitkää tuntia putkeen, kunnes toimituksesta tuli viesti, että mene nukkumaan, toinen kuvaaja tulee siksi aikaa vahtiin. Ehdin nukkua vain kaksi tuntia, kun soitettiin uudelleen, että tilanne laukesi, panttivangit pelastettiin ja Larha on ampunut itsensä.”

Onnettomuudet ovat välillä niin suuria, ettei työmäärää lasketa tunneissa. Tsunamin jälkeen Jansson oli Thaimaassa peräti kuukauden. Kun hän katsoo kuviaan hiilihappojäiden päälle asetelluista ruumiista, hän haistaa vieläkin kalmanhajun kuvanottohetkellä. Ja muistaa yhä tunnelman, kun hän toimittajan kanssa luovi epätoivoisten, surevien ja pelastuneiden joukossa.

”Kyllä tässä työssä on nolottanut lukemattomia kertoja toisten yksityisyyden häiritseminen. Kuvaajana on oltava näkymätön, sivussa ja silti läsnä. Surun hetkillä se on erityisen vaikeaa.”

”Kun olin selvinnyt tsunamikeikalta, tuli saman tien hälytys pieneen kylään, jossa kuusi nuorta oli kuollut onnettomuudessa. Menin paikalliseen kirkkoon, jonne puoli kylää oli kokoontunut. Kun kuvasin sitä surua, se tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Suretti, hävetti ja pala muljahteli kurkussa, mutta silti oli kuvattava.”

Peter Jansson ja Pasi Kivioja.

Pasi Kiviojan mielestä Peter Janssonin kaltaiset uutiskuvaajat ja elämäntapajournalistit ovat Suomesta katoamassa. ”Uskon, että se on rahakysymys”, Jansson toteaa. Tommi Tuomi / Otavamedia

Mitä haluamme nähdä?

Suomalaisten lukijoiden suhde kuolemaan on Kiviojan mielestä ristiriitainen: toisaalta haluamme nähdä ja lukea tragedioista, mutta samalla niistä raportoiminen koetaan herkästi loukkaavana. Ikään kuin emme osaisi päättää, mitä haluamme.

”Kuoleman käsittely on mediassa muuttunut viime vuosikymmeninä varovaisemmaksi. Ennen lehdistö kävi kolkuttelemassa surutalojen ovia, nyt sitä pidetään tahdittomana.”

Kivioja ottaa esimerkin. Muutama viikko sitten Suomea ravisutti Kuopion koulusurma.

”Viranomaiset herättelivät keskustelua siitä, kuinka toimittajat olivat lähes hyppineet epäillyn omaisten ikkunoiden alla. Samahan on toistunut aiemmin muun muassa Estonian aikaan, jolloin liikkui juttuja sairaalaan päässeistä valepukuisista toimittajista. Kuitenkaan mitään pitäviä todisteita tai nimiä ei ole julkisuudessa esitetty.”

Tällainen epämääräinen syyttely voi johtaa Kiviojan mieleestä median ylivarovaisuuteen, jolloin tiedonvälittäjän rooli kyseenalaistuu.

Jansson on samaa mieltä. Joka kädestä löytyvä kännykkäkamera on hänestä muuttanut journalistista kuvakerrontaa.

Ja kun politiikassa oli aiemmin varottava, mitä kirjoitettiin, se tallennettiin kuviin. Silloin ulkoministeri Väinö Leskisen ryppyinen muovikassi viesti ongelmista, joista ei sopinut kirjoittaa.

”Kyllä minäkin olen kuvannut juoppoja poliitikkoja lasi kädessä, kun aihetta ei vielä muuten käsitelty. Sellainen kuvajournalismi on katoamassa.”

Tragedian kasvot

Katoamassa ovat myös paperiset iltapäivälehdet, Janssonin entiset työllistäjät, niin uskoo kumpikin miehistä. Digiuutismaailmassa tarvitaan silti edelleen kuvia.

”Journalistisen uutiskuvan arvostus on kuitenkin vähentynyt. Samalla myös uutisen käsite ja uutiskriteerit ovat muuttuneet. Sanomalehdistä tulee yhä enemmän ikään kuin kavereita, joissa käsitellään ihmisten elämänvalintoja ja terveysasioita”, Kivioja summaa.

Tulevaisuudessa siis yhä harvemmin lähetetään kuvaajia saalistamaan tai maastoutumaan hyvää kuvaa varten. Sellainen maksaa ja vie aikaa.

Tosin lehtitalot eivät Janssonin mielestä koskaan olleet oikein jyvällä siitä, miten paljon kuva todellisuudessa maksoi kuvaajalleen vaivaa ja aikaa.

”Kun Lohjalla ryöstettiin pankki, lymyilin kirjaimellisesti puskassa. Jäätymistä ja virkavaltaa uhmaten makasin pensaikossa rajatun alueen sisäpuolella ja lopulta sain pidätyskuvan. Siinä oli vatsa melkein jäätyä maahan kiinni”, Jansson nauraa ja lopulta muistaa yhden itselle merkityksellisen kuvan.

Se liittyy Tehtaankadun surmaajaan.

”Oikeudenkäynnissä pääsin livahtamaan sellaiseen kohtaan ja hetkeen, jossa Christensenin kasvot paljastuivat lippalakin alta. Se jäi hänestä ainoaksi kunnon kuvaksi vangitsemisoikeudenkäynnissä. Rikos, kaikki se suru ja kadun veret saivat kasvot.”

X