Viina vei Tatu Varpukarilta johtotyöt, perheen ja lähes hengen – ”Minusta ei tule enää koskaan kohtuukäyttäjää”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Tatu Varpukari
Raittiina pysyminen ei ole mahdoton rasti – on vain oltava kokonaan juomatta. ”Jos nyt lähtisin tästä viikonlopun kunniaksi terassille vain yhdelle, minulla ei olisi edes promillen miljoonasosan mahdollisuutta jättää juomista siihen”, Tatu Varpukari kertoo sairaudestaan. © Sara Pihlaja
Tatu Varpukari menestyi kaikessa, mitä teki. Sitten hän kohtasi itseään vahvemman vastustajan. Alkoholi vei Tatulta monta johtajan paikkaa, perheen ja lähes hengenkin. Nyt hänen elämäntehtävänsä on käännyttää alkoholisteja pois kuoleman porteilta.

Kun Tatu Varpukari havahtui hereille, hänen silmänsä tavoittivat pelkkää pimeyttä. Hän ei pystynyt liikkumaan. Ajatus iski takaraivoon yhtä aikaa henkeäsalpaavan pakokauhun kanssa.

Minut on haudattu elävältä.

Hän yritti riuhtoa käsiään vapaaksi. Hän huusi apua. Vaaleanpunainen, makea siirappi valui kurkkuun. Diapamia. Tajunta puuroutui, harhanäky väistyi ja armollinen uni peitti pään kuin huppu.

Oli mahdotonta sanoa, missä Tatu heräisi seuraavan kerran. Ehkä hän olisi Jurassic Parkissa hirmuliskojen syötävänä, pakenisi taivaalta satavaa napalmia Vietnamin sodassa tai istuisi vankilassa massamurhasta tuomittuna.

Tai sitten hän lakkaisi heräilemästä.

Horroksen läpi hän kuuli, kun lääkäri kertoi hänen isälleen, että Tatu ei ehkä selviäisi hengissä.

Tatu oli juonut puoli vuotta putkeen. Kaksi isoa pulloa viinaa päivässä oheisjuomineen oli ollut myös hänen pääasiallinen ravinnonlähteensä.

Ansioitunut urheilja, menestynyt maisterimies, reserviupseerikoulun sissi, bisnesmies – ja isä

Sairaalan sängyssä makasi mies, jonka kova tahdonvoima auttoi häntä saavuttamaan kaiken, mitä hän ikinä keksi haluta.

Tatulla oli 44 vuoden iässä hänellä oli meriittejä vähintään kahden elämän tarpeiksi. Hän oli tenniksessä ja salibandyssa ansioitunut urheilija, opinnoissaan menestynyt maisterismies, Haminan reserviupseerikoulun sissi.

Hän oli miljoonabisneksiä pyörittävä johtaja, arvostettu alansa ammattilainen. Hän oli kahden pojan isä, ison kaveriporukan jäsen, hyvä jätkä.

Miten oli mahdollista, että hän ei pystynyt pelastamaan itseään?

Alkoholi oli vain yksi kiva osa elämää

Monet alkoholistit muistavat ensihumalansa huumaavan ihanana. Tatu Varpukari ei sellaista kokenut. Hän kävi kyllä kavereiden kanssa baarissa, viihtyi bileissä, otti oluen kuumana päivänä ja kruunasi aterian parilla lasillisella viiniä.

Viihteellä hän oli kuitenkin usein seurueesta se, joka oli vähiten kännissä.

”Minulla oli voimakas tarve välttää sellaista tilannetta, että en olisi itse pystynyt huolehtimaan itsestäni.”

Valmistuttuaan vuonna 1999 Tatu pääsi töihin voimakkaasti kasvavaan IT-alan yritykseen. IT-huumaa leimasi hyvä meininki, verkostoituminen ja hauskanpito. Työn puolesta reissattiin ympäri maailmaa. Alalla oli paljon samanikäisiä nuoria aikuisia, ja käytössä oli tukuittain rahaa. Lähes päivittäin oli tarjolla tapahtumia, joissa tarjoiltiin ilmaista viinaa.

Alkoholi oli kuitenkin vain yksi kiva osa elämää.

”Minulla oli avopuoliso ja hyvä, tiivis kaveriporukka, olin nuori ja fyysisesti huippuhyvässä kunnossa. Urheiltiin, tehtiin kaikkea hauskaa ja juhlittiin. Kaikkea oli, ja pystyin järjestämään oikeastaan mitä vain.”

Mitään merkkiä siitä, että homma olisi lähdössä lapasesta, ei kuulunut vuosikausiin. Kolmenkympin jälkeen Tatu huomasi, että omasta humalatilasta ei jaksanut aina pitää niin tarkkaa lukua.

Ensimmäisen kerran ajatus kävi mielessä vuonna 2004 tai 2005:

Tiedän, että minun täytyy tehdä tälle jotakin. Jos jatkan näin, tämä johtaa johonkin tosi huonoon.

Mutta sitten ajatus jatkui:

Onneksi minun ei tarvitse tehdä tälle mitään ihan vielä. Enhän minä ryyppää joka päivä. Urheilen paljon, ja työtkin luistavat.

Tatu ei silloin vielä ymmärtänyt, että jälkimmäinen ei ollut enää hänen oma ajatuksensa. Alkoholi puhui.

Tatu Varpukari

​​​​​​​”Olen saanut elämäni takaisin. Tunteet ovat taas aitoja, maailma näkyy väreissä. Luottamus siihen, että elämä kantaa, on palannut – mitä ikinä tapahtuu, tiedän selviäväni”, Tatu Varpukari iloitsee. © Sara Pihlaja

”Jalat veivät Alkoon. Itkin koko matkan.”

Sivusta katsoen Tatu Varpukarin elämä kulki vakailla raiteilla. Hän kävi töissä, tapasi lastensa äidin, perusti perheen. Mutta vuonna 2008 juominen venyi puolille öin jo useana arki-iltanakin.

Aamulla oman elämänsä supermies lähti töihin johtamaan viidenkymmenen hengen tiimiä ja vastaamaan parinsadan miljoonan euron bisneksestä.

”En sallinut sitä, että edellisyön kännit vaikuttaisivat seuraavan päivän työsuoritukseen. Inhosin itseäni, kun en ollut krapulassa parhaassa terässä. Tsemppasin ja yritin, käytin kaikki voimavarani. Addiktina yritin uskotella itselleni, että alkoholilla ei ollut vaikutusta työpanokseen, mutta totta kai sillä oli. En ollut oikeastaan koskaan parhaimmillani.”

Tuli se maanantai, kun ei pystynytkään lähtemään töihin. Oli mentävä lähikauppaan, tasoiteltava siiderillä. Kun kuvio alkoi toistua, työterveyden kautta järjestyivät ensimmäiset avokatkot ja lääkitykset, niiden vanavedessä A-klinikka, päihdepsykologit ja AA-ryhmät.

Tatu yritti kouluttaa itsensä kohtuukäyttäjäksi. Ja kun hän löysi taas kerran itsensä pullon ääreltä maanantain ja tiistain välisenä yönä, hän päätti taistella itsensä kuiville.

Hän oli onnistunut kaikessa. Hän onnistuisi tässäkin.

”Olin pikkupojasta asti ollut helvetin hyvä kaikessa, mitä tein. Kun riittävästi yrittäisin, selviäisin tästäkin. Yritin kerätä kaiken tahdonvoimani. Kun tuli aamu ja kello alkoi lähestyä yhdeksää, jalat veivät Alkoon. Itkin koko matkan.”

Raittiina ja reippaana some-kuvissa

Niinä vuosina Tatu Varpukari näyttäytyi sosiaalisessa mediassa raittiina. Kuvissa hän vietti juhannusta tenniskentällä, golfasi, soitti pianoa, veneili ja vietti laatuaikaa kahden pellavapäisen pojankoltiaisen kanssa.

Siellä seikkaili se ihminen, joka hän olisi halunnut olla. Somepäivityksillään Tatu yritti epätoivoisesti peittää totuutta ja luoda valheellista mielikuvaa elämästään.

Some-Tatu ei juonut kahta pulloa konjakkia päivässä, piilotellut pulloja auton vararengaslokeroon tai kaatuillut yöllä humalassa pitkin taloa. Kulissien takana unelmaelämältä katosi pohja.

Tatu ei tunne ylpeyttä poikansa ristiäispäivästä, jonka hän pohjusti puolella­toista pullolla viiniä ja muutamalla konjakkihuikalla, hikoili virallisen osuuden jalkaa vaihtaen ja ohjasi sitten juhlaväen espanjalaiseen ravintolaan, jossa pääsi juomaan laatuviinien asiantuntijan peiteroolissa.

Toisille elämän tähtihetkiä, riippuvuussairaalle katkoja juomiseen – tuskaisia ­tulikokeita, jolloin oli yritettävä skarpata hetki.

Lue myös: Tuliko tissuttelusta tapa? Näin vähennät alkoholin juomista konkreettisilla ja selkeillä päätöksillä

Puoliso kärräsi katkoille ja terapiaan

Vuonna 2013 Tatu joutui jättämään paikkansa yrityksessä, jota hän oli ollut pari vuotta aiemmin itse perustamassa. Puoliso kärräsi Tatua katkoille ja terapiaan, tuki ja antoi anteeksi. Mutta yhtälö oli mahdoton. Kun mies lähti pyörälenkille, hän tuli viiden tunnin päästä umpihumalassa takaisin.

”Vuosikymmenen ajan elämä oli joko järjetöntä ryyppäämistä tai raivoisaa tsemppausta. Kun sain juomisen poikki, yritin pistää mielettömällä vauhdilla kaikkia asioita kuntoon, korjata ihmissuhteita, päästä kuntoon ja hakea uusia töitä.”

Kansainvälisestä pörssiyrityksestä tuli kenkää katastrofaalisen lokakuisen viikon jälkeen; tuli nyrkkitappelu asiakastilai­suudessa, kun kilpailijan edustaja huomautti Tatun humalatilasta ja haukkui häntä juopoksi. Samoilla silmillä startannut työmatka Barcelonaan kului hotellin aulabaarissa ja omassa huoneessa juoden. Kuudentoista vuoden ura kyykkäsi jatkuviin potkuihin.

Viimeinen ryyppyputki päättyi alkuvuonna 2019 sairaalareissuun ja kymmenen päivän psykoosiin. Tatu muistaa siitä vain pätkiä – hetkiä lepositeissä sairaalassa, pakokauhun. Ja vahvan ajatuksen siitä, että tämän enempää pohjalle hän ei voinut enää päästä.

”Minun oli päätettävä, halusinko elää vai en.”

”Kun tuli aamu ja kello alkoi lähestyä yhdeksää, jalat veivät Alkoon. Itkin koko matkan.”

Alkoholismi ei ollut tahdonvoiman puutetta vaan sairaus

Tatu Varpukari taisteli lääkkeiden voimalla juomatta heinäkuuhun. Ystävien viimeisenä ponnistuksena aukesi keskusteluyhteys Marko Jantusen kanssa. Ex-jääkiekkoilija, joka oli hänkin saavuttanut sekä huipun että pohjan, tuntui monella tapaa vertaiselta. Elokuussa Tatu aloitti Avominne-riippuvuushoidon.

Ensimmäinen askel oli tilanteen lopullinen hyväksyminen: alkoholismi ei ollut tahdonvoiman puutetta vaan sairaus. Voiko diabeetikko lietsoa haimansa toimimaan tahdonvoimalla tai verenpainetta hallita sisulla? Kroonisen sairauden kanssa oli opittava elämään loppuelämä. Löytyi kaksi vertaista, joiden kanssa käydä raitista polkua. Siitä se sitten lähti.

Nyt takana on reilut kaksi vuotta tauotonta raitista elämää.

”En koe itseäni millään lailla noviisiksi. Olen tehnyt tätä prosessia viisitoista vuotta. Mutta jos kysyt, miltä tämä viimeinen vaihe tuntuu, niin tämä on ihan mahtavaa. Nautin koko elämästä, henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, ajasta lasteni kanssa. Huonoinkin päivä raittiina on sata kertaa parempi kuin se paras päivä juovana alkoholistina.”

Tatu tietää myös sen, miten tilanne pidetään tällaisena.

”Sairautta on pakko hoitaa. Minusta ei tule enää koskaan kohtuukäyttäjää. Jos kuvittelen olevani parantunut ja annan itselleni siimaa, seuraava osoite on luultavasti hautausmaa.”

Edessä loistava elämä. Tatu oli lahjakas poika, hyvä kaikessa. Mikään ennusmerkki ei varoittanut heikosta kohdasta, alttiudesta alkoholismiin. © Tatu Varpukarin kotialbumi

Edessä loistava elämä. Tatu oli lahjakas poika, hyvä kaikessa. Mikään ennusmerkki ei varoittanut heikosta kohdasta, alttiudesta alkoholismiin. © Tatu Varpukarin kotialbumi

Selvä suunta

Toivuttuaan Tatu Varpukari alkoi jälleen hakea toitä. Hän kertoi työhaastatteluissa avoimesti sairaudestaan – muu olisi tuntunut valehtelulta. Kovasta yrittämisestä jäi luu käteen. Töitä kyllä löytyi, mutta koulutusta ja kokemusta vastaavia paikkoja ei enää ollut tarjolla.

Tatu oli merkitty mies.

Siitä ja palavasta auttamisen halusta lähti uusi polku. Tatu on jälleen johtaja – toimitusjohtaja omassa yrityksessään. Heinäkuussa startannut Selvä elämä Oy tarjoaa apua juoville alkoholisteille ja heidän läheisilleen. Ammattimaiseen vertaistukeen, faktatietoon ja alkoholismin hoidon parhaisiin käytäntöihin perustuva henkilökohtainen vertaisvalmennus on täysin uudenlainen konsepti Suomessa.

”Valmennus on aina henkilökohtaista, ihmiseltä ihmiselle, vertaiselta vertaiselle. Se etenee valmennusmallimme mukaisesti, mutta se räätälöidään aina asiakkaan henkilökohtaiseen elämäntilanteeseen sopivaksi. Tällaista olisin tarvinnut silloin, kun oma juomiseni ei ollut vielä täysin riistäytynyt käsistä. En löytänyt minulle sopivaa apua. En työterveydestä, päihdelääkäreiltä, vertaistukiryhmistä enkä mistään muualtakaan”, Tatu kertoo.

”Olen laittanut tähän peliin kaiken: kokemukseni liike-elämästä ja johtamisesta sekä valtavan tietomäärän ja tolkuttoman kokemuksen alkoholismista.”

Ja mikään koettu ei ole turhaa, jos sen voi muuttaa pelastusrenkaaksi jollekin toiselle. Turn your wounds into wisdom, muuta haavasi viisaudeksi, lukee Tatun käsivarressa. Selässä on toinen iso tatuointi: koko selän peittävä kompassi.

”Otin sen vuonna 2013. Sen piti näyttää suuntaa kohti parempaa, selvää elämää”, Tatu hymähtää.

Pitkään näytti siltä, että kompassi oli rikki. Nyt se toimii, ja edessä avautuvat uudet, vihreämmät pelikentät.

”Monta erää on hävitty, mutta olen edelleen matsissa mukana.”

Lue myös: Kun laulaja Charles Plogman joi, Fanny-tytärtä kalvoi huoli alati – Raitistumisen jälkeen luottamus palautui vähitellen: ”En ole isälle enää vihainen”

X