Villa Armila huokuu pastellinsävyistä joulutunnelmaa – Armi Salo-Oksa nauttii joulunpyhien rauhasta: ”Käperryn sohvannurkkaan kirjan kanssa ja annan pyryn tuivertaa”
Armi Salo-Oksa rakennutti kesämökin paikalle talon, josta hän oli haaveillut yhdessä miehensä kanssa. Jouluna koti kutsuu rauhoittumaan.
Armi Salo-Oksa viihtyy jouluna yksinkin. Sohvalla on mukava lukea kirjaa ja nauttia tunnelmasta.
Tämä talo on Villa Armila ja täällä amarylliksetkin ovat vaaleanpunaisia. Talon väri ja pastellisävyillä höystetty sisustus on haettu Llardon sirkusaiheisista posliiniesineistä, joita on alakerran vitriini pullollaan.
Vaaleanpunaisen värityksen takana on toinenkin tarina. Talomaalin värisävy on nimeltään Rose, joka viittaa edesmenneen mieheni Pertin ruusuharrastukseen. Hän tykkäsi istuttaa ruusuja, mutta hänellä ei ollut aikaa hoitaa niitä.
Hassua, että vallitseva väri on juuri hempeä vaaleanpunainen. Minähän olen vahva nainen, jonka luonteeseen sopivat räiskyvät värit. Mutta toki minusta löytyy herkkäkin puoli.
Aina, kun ajan tuota mutkittelevaa rantatietä ja näen vaaleanpunaisen kotini, tunnen suurta onnea.
Tänne minä kuulun. Sieluni lepää Villa Armilassa.
Pihaa komistava Astuvansalmen amatsoni on kuvataitelija Anne Mäkeläisen tekemä. © Anna-Katri Hänninen
Katkennut mela on muisto menneistä ajoista. Se on ollut koivun kyljessä 60-luvulta lähtien. © Anna-Katri Hänninen
Satumainen tunnelma
Muutin Villa Armilaan kesällä 2018. On joulu sitten valkea tai musta, on tunnelma täällä aina satumainen.
Olen jouluihminen. Ensimmäisenä adventtina kaivan joulukoristelaatikot kaapista, laittelen kaamosvaloja ja asettelen ulos tonttuarmeijan. Hyasintteja ja niiden tuoksua rakastan, niitä laitan vessaankin.
Jouluni muotoutuvat eri tavoin riippuen siitä, ketä täällä on viettämässä jouluaattoa kanssani. Voi olla, että ovat vain poikani Toni ja 13-vuotias pojanpoikani Otto-Akseli. Tai sitten seuraamme liittyvät myös Pertin tytär puolisoineen. Olen viettänyt jouluja myös yksin, se on minulle ihan okei. Vaikka olen yksin, en ole yksinäinen.
Valoisalla kuistilla on tunnelmallista ruokailla ja kahvitella. Amaryllisten väri on sama kuin talonkin, vaaleanpunainen. © Anna-Katri Hänninen
Jouluna saunotaan rantasaunassa, kylvetään kylpytynnyrissä, syödään hyvin ja jaetaan lahjat hitaasti aina kutakin lahjan antajaa muistaen.
Joulupöydässä on kesällä ostettuja ja pakastimessa odottaneita uusia perunoita ja paljon kalaa, kuten lohta, silakkaa ja silliä. Ja tietysti laatikot ja kinkut.
Olohuoneen nurkassa kimmeltää tutun torikauppiaan tuoma joulukuusi.
Armi osaa arvostaa kotiaan, jossa lähes kaikilla huonekaluilla ja esineillä on oma tarinansa. © Anna-Katri Hänninen
Tontut ja joululiinat ilmestyvät keittiönpöydälle joka joulu. Olohuoneessa olevaa joulukuusta voi ihailla keittiöstäkin. © Anna-Katri Hänninen
Punainen ja keltainen
Aloimme Pertin kanssa seurustella vuosituhanteen vaihteessa. Tunsimme toisemme yrittäjäympyröistä, joissa molemmat toimimme aktiivisesti. Vuonna 2003 vietimme juhannushäät Tertin kartanossa.
Meitä yhdistivät yrittäjyys ja samankaltaiset arvot. Sparrasimme toisiamme. Pertin kanssa oli hurjan helppo olla, kaikki soljui. Olisi ihanaa, jos jokainen saisi kokea elämässään suhteen, jossa puolisot ruokkivat sitä hyvää toinen toisessaan.
Me täydensimme toisiamme. Minä olen persoonallisuudeltani punainen: tarmokas, kunnianhimoinen, lujatahtoinen ja kärsimätön. Pertti oli keltainen: innovatiivinen, innostava, herkkä syttymään.
Armin ja Pertin hääkuvan vieressä on kuva, jossa nelivuotias Armi on äitinsä kanssa. © Anna-Katri Hänninen
Syksyllä 2013 Pertti sai tietää sairastavansa munuaissyöpää. Puolentoista vuoden sairastamisen jälkeen hän menehtyi. Hän oli kuollessaan vain 57-vuotias.
Meillä oli tapana pitää yhteinen saunaparlamentti joka päivä. Istuimme saunanlauteilla, kävimme läpi päivän tapahtumat, suunnittelimme tulevaa. Yksinjäämisessä on raskainta se, että ei ole ketään, kenen kanssa jakaa asioita kokonaisvaltaisesti – vaikka läheisiä ja ystäviä onkin.
Sydän ruusuineen muistuttaa hääpäivästä. © Anna-Katri Hänninen
Llardon figuurit ovat muistoja matkoilta, joita Armi teki yhdessä miehensä kanssa. © Anna-Katri Hänninen
Merkkejä ilmassa
Talo oli yhteinen unelmamme. Suunnitelmat olivat jo valmiina Pertin sairastuessa. Ennen kuolemaansa Pertti toivoi, että minä rakennuttaisin talon.
Tällä paikalla sijaitsi Pertin ja minun kesämökkini, jonka Pertti oli lunastanut vanhemmiltaan. Vietimme täällä kesiä yhdessä ja haaveilimme talon rakentamisesta, mutta rakennusoikeutta ei ollut riittävästi. Lopulta mökkinaapurimme myi meille oman tuhannen neliön mökkipaikkansa. Unelma nytkähti eteenpäin.
Olin aikoinani nähnyt Pietarsaaren asuntomessuilla huvilamaisen Ainola-nimisen talon. Tykästyin talomalliin. Se henkii perinteitä, ja siinä on samalla kepeää huvikumpumaisuutta.
”Pienoiskartano”, sanoo pojanpoikani minun kodistani nyt.
Kylpyhuoneessa voi ihailla tähtiä katossa. © Anna-Katri Hänninen
Lukunurkkauksen ryijy on häälahja anopilta. © Anna-Katri Hänninen
Mietin pitkään rakentamisen aloittamista. Sitten sain sellaisia merkkejä, etten voinut enää lykätä asiaa. Oli täysin pilvetön kesäpäivä, kun yhtäkkiä näin pihapihlajan päällä jonkinlaisen vaalean hahmon, joka liikkui ylös alas ja edestakaisin. Aivan kuin siinä olisi leijunut enkeli. Seuraavana päivänä näin taas saman ilmiön.
Kun vielä asuntomessuilla tuli vastaan se sama talokauppias, joka oli käynyt katsastamassa tontin ja paikan, mihin talon voisi rakentaa, päätin, että eiköhän aleta hommiin.
Yläkerran viihtyisästä aulasta kuljetaan makuuhuoneisiin. Taustalla näkyy vierashuone. © Anna-Katri Hänninen
Loppuvuodesta 2016 tilasin talopaketin, ja keväällä 2017 alettiin rakentaa. Rakentaminen ei edennyt suunnitelmien mukaan, eiväthän tällaiset projektit ikinä. Minä olin kiinni oman yritykseni töissä ja luottamustehtävissäni, työmaa pyöri painollaan. Alun perin minun piti päästä muuttamaan tammikuussa 2018, sitten pääsiäisenä, sitten vappuna. Lopulta päätin, että juhannuksena muutan, on talo valmis tai ei.
Viikkoa ennen juhannusta henkilökuntani osallistui muuttotalkoisiin ja viikon lopulla saimme tavarat paikoilleen. Kun viimeisetkin talkoolaiset olivat lähteneet, avasin samppanjapullon ja annoin katseeni kiertää valmiissa huushollissa. Tuntui aivan ihanalta. Oli seesteinen, rauhallinen, hiljaisen ylpeä olo.
Armi on tyytyväinen, että hän uskalsi ryhtyä yksin toteuttamaan taloprojektia. © Anna-Katri Hänninen
Kiitos kaikesta
Elämä on tuonut eteeni asioita: töitä, yrittäjyyden, Pertin, tämän paikan ja talon. Olen usein joutunut opettelemaan taitoja tyhjästä ja menemään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.
Olen kuin tuo ystäväni tekemä Fenix-lintu, joka nousee aina tuhkasta. Siksi osaan arvostaa sitä, mitä minulla nyt on. Osaan arvostaa tätä kotiani, jossa lähes kaikilla huonekaluilla ja esineillä on oma tarinansa ja paikkansa.
”Jouluuni on tullut myös uusi perinne Pertin kuoltua: käyn hänen haudallaan viemässä kynttilän.”
Moneen tavaraan liittyy muisto Pertistä, kuten noihin Llardon figuureihin, joita ostimme yhteisiltä matkoiltamme tai pihan kivi, jolla on kasvot. Kivi muistuttaa minua seurustelumme alkuajoista, kun temusimme puolille öin suuren ja painavan kiven kanssa saadaksemme sen paikoilleen.
Kun läheiseni lähtevät jouluaattona kotiin, jään yksin viettämään joulupyhiä. Nautin rauhasta – siitä, kun ei ole touhua eikä tohinaa eivätkä puhelimet soi. Käperryn sohvannurkkaan kirjan kanssa ja annan pyryn tuivertaa.
Kaupungissa asuessani minulla oli tapana käydä joulukirkossa aattoiltapäivänä. Sen perinteen haluan takaisin. Jouluuni on tullut myös uusi perinne Pertin kuoltua: käyn hänen haudallaan viemässä kynttilän. Ikävä on, mutta menetykseen ei voi jäädä kiinni. On opeteltava uusi elämä.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 12/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti