Karhu vietti talven Jere Malisen perheen naapurina – ”Muistoksi tallentui perhepotretti näkymättömän naapurin vuokrakämpästä”
Kun asuu metsien keskellä, karhu kuuluu kalustoon. Niiden läsnäolon voi aistia, vaikka ei karhuja näkisikään. Yhteiselo on hiekkatiehen painautuneita jälkiä, elokuiselle kaurapellolle ilmestyviä suuria ulosteläjiä ja keväisin rikkirevittyjä kantoja.
Suomessa asustaa pari tuhatta karhua. Ne ovat levittäytyneet läpi maan. Toki kotiseudullani idässä niitä on länttä enemmän.
Vaikka karhut ovat ”meille maalaisille” usein arkipäivää, silti kontion kohtaaminen säväyttää paatunuttakin luontoihmistä.
Saati, että karhu muuttaisi naapuriin.
Karhu kävi kaupassa
Elettiin lokakuuta 2012, kun ensimmäiset merkit uudesta naapuristamme ilmestyivät pihapellolle. Tuolloin alle kymmenvuotiaiden lastemme leikkipaikkana toimineisiin tuorerehupaaleihin alkoi ilmestyä karhun kynnenjälkiä.
Eräänä yönä leikkikaupasta oli kuulemma revitty seinä rikki. Kävin tekemässä inventaarion.
”Karhu.”
Tuomio ei sulkenut kauppaa. Lapsilla leikki jatkui.
Paaleja enemmän karhua kiinnosti märän kesän myötä paikoin pellolle puimatta jäänyt kaura. Se veti karhua puoleensa joka yö. Kasvillisuuteen tallautunut polku johti lähimetsään. Siellä jossain karhu päivänsä makasi. Merkit olivat selkeät. Uusi naapuri oli asettumassa pitemmälle levolle.
Viimeiset maastomerkkinsä vuokralainen jätti marraskuun ensimmäisellä viikolla. Ulostetta oli paljon. Suolentyhjennys. Talviloma oli alkanut.
Puissa näkyi keväällä jälkiä, jotka olivat karhun tekosia. © Jere Malinen
Vähäinen vaara
Soitin Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Ilpo Kojolalle. Hän ei riskiluokitellut uutta naapuriamme kovin korkealle.
”Pellolla on turvallista kulkea. Ehkä talvipesää ei kannata etsiä ennen kuin keväällä karhun lähdettyä.”
Niinpä en halunnut häiritä karhua. Tiesin suurin piirtein, missä sen talvipesä sijaitsi. Alueella oli noin viiden hehtaarin taimikkotiheikkö. Todennäköisesti siellä.
Se tieto riitti. Naapuria oli turha painostaa vaihtamaan maisemaa.
Satoi lumet, tuli talvi. Rajahiljaisuutta kesti lähes puoli vuotta, kunnes 8. huhtikuuta pellonkulmaan ilmestyivät karhun jäljet. Mittasin etutassun leveydeksi 14 senttiä. Sama kuin syksyllä, tuttu uroskarhu. Suurillakin naarailla käpälä jää sentin, kaksi, vaatimattomammaksi.
Asensin paikalle riistakameran. Kevätöisissä kuvissa karhu näytti vauraalta ja hyvävoimaiselta.
Karhunpesää etsimässä
Kiersin alueen lumikenkäillen ja teitä pitkin kierrokseen. Talvipesän sijainti tarkentui muutamaan hehtaariin pihatiemme lähelle. Kerroin asiasta 1- ja 3-luokkalaisille tyttärilleni. Kysyin lapsilta, tarvitseeko koulutaksin hakea pihasta vai pyöräilevätkö he edelleen tien laitaan. Ajoivat tien laitaan pyörillä.
”Karhuja pitää kunnioittaa, mutta ei pelätä”, kuului Tuusmäen kyläkoulussakin opetettu totuus tyttöjen suusta.
Kun karhun ylösnousemuksesta oli kulunut pari viikkoa ja siitä oli tehty havaintoja myös toisaalta kylällä, päätimme etsiä talvipedin. Viivyttelyllä vältimme hätistelemästä karhua turhan varhain liikkeelle. Niillä on tapana maata hetki pesän maastossa ennen kuin suunnistavat syönnökselle.
Peti ja kaurapuuro
Klassinen karhunpesä on suuri kaivettu onkalo. Ilpo Kojola kuitenkin vinkkasi vaihtelua piisaavan.
”Uroskarhut saattavat nukkua lähes taivasallakin. Ne eivät tee pentuja.”
Laakea avopesä löytyi toisella yrittämällä lähes läpipääsemättömästä ojanvarsitiheiköstä. Opasteina nakottivat lukuisat lumen liiskaamat kauraläjät. Otso oli tosiaankin tyhjentänyt suoltaan ennen unta. Lopulta naapurin isäntä Rauno Mikkonen hoksasi pesäpohjan kuusentaimirykelmän seasta.
Mittasin matkan gepsillä. Etäisyyttä karhun sängystä kotiovellemme oli 238 metriä.
Lapset halusivat viipymättä vertailemaan petejä. Muistoksi tallentui perhepotretti näkymättömän naapurin vuokrakämpästä.
Malisen perhe löysi merkkejä karhusta. © Jere Malinen
