Korona ei saa varastaa valmistujaisia kokonaan, vanhemmiltakaan

Nuorempana ajattelin valmistujaisissa itkevien vanhempien olevan teatraalisia. Riittävän pitkään isyyden arkea lusittuani aloin ymmärtää miksi oman lapsen siirtymäriitin todistaminen on niin iso asia.

Tavallinen vanhemman arkipäiväni alkaa vähän ennen seitsemää. Hammaspesu, tukan laitto, kerrospukeutuminen vaihtelevaa vastustusta sietäen, pyörä kellarista, lapset peräkärryyn, lukot auki, turvavyöt kiinni, lamppu pyörään ja pyörän selkään. Ennen kuin olemme edes päässeet kotipihasta, takana on jo sata kuluttavaa työvaihetta. 

Näitä päiviä on valmistuvia lapsia katselevilla vanhemmilla takana tuhansia. 

Ne päivät ovat sisältäneet arkirutiinien opettelua ja lasten kasvaessa uudelleenopettelua. Erityisesti oppimista on tapahtunut henkisellä puolella, miettiessä miten ihmeessä kasvavan lapsen heittämiin psykologisiin kierrepalloihin pitäisi vastata. Eivätkä ne vastaukset todellakaan ole olleet aina oikeita. 

Tiedän hyvin tehneeni vanhempana vääriä valintoja, joko väsyneisyyttäni tai ihan vaan itsekkyyttäni. Kaikkien niiden kohdalla syyllisyys on tietenkin seurannut heti valinnan perässä ja laittanut miettimään, että onkohan tällä lapselleni nyt kriittisiä, kauaskantoisia seurauksia. Sitä ei voi tietää, koska ei vanhemmuudessa ole mahdollista saada kiitettävää arvosanaa. Arviointikriteerit liikkuvat koko ajan ja onnistumiseen tarvitaan ennen kaikkea epäonnistumisia.

Ja kun vuosien mittaisen yhdessä opettelun, epävarmuuden, kompuroinnin, ilon hetkien ja väsymyksen läpi kulkemisen jälkeen oma lapsi onnistuu omin avuin saavuttamaan merkkipaalun, joka kertoo hänen kyvykkyydestään, kaikki vanhemmankin työ saa validaation. Lapsi on valmis. Jos ei elämässä niin ainakin valmis yrittämään sen elämistä itse. Minulle tähän pisteeseen on vielä matkaa, mutta näen jo nyt sen valtavan arvon. Aivan samalla tavalla näen tuskan tämän siirtymäriitin menettämisestä nuoren itsensä kohdalla. 

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Kuluneen vuoden vaikeudesta nuorille on kirjoitettu paljon, mutta tilanteen todellinen vakavuus tuskin selviää vielä vuosiin. Siirtymäriitit ovat peri-inhimillinen käytäntö, joilla on paljon voileipäkakkua syvempiä merkityksiä. Nivelkohta yhden vaiheen ja uuden välillä. Ne auttavat sekä yksilöä että yhteisöä muutoksessa. Niiden puuttuminen hävittää etenemisen kokemuksen. Sama vanha jatkuu, vain vähän erilaisena.

Juuri tästä syystä rituaalit ja siirtymäriitit ovat niin tärkeitä ja juuri tästä syystä niiden kokematta jäämisellä on niin kova hinta. Tämän saman polun välietappi on merkityksellinen nuoren lisäksi myös vanhemmalle. Siksi toivon, että edellisenä vuonna pitämättä jääneet rituaalit eivät jää pitämättä kokonaan, vaan että niihin palataan heti kuin mahdollista. Ne eivät välttämättä tunnu jälkeenpäin aivan samalta, mutta oikein rakennettu päätepiste jälkikäteen on parempi kuin ei päätepistettä lainkaan.

Sisältäähän se onnistumista myös koronan aiheuttamista vaikeuksista selviämisestä.