Kun esikoiseni syntyi, pakenin metsään

Päätin esikoisen syntymän aikoihin vihdoinkin suorittaa metsästäjätutkinnon. Kun elämä oli jo valmiiksi mullistuksessa, oli helppo mullistaa sitä vielä lisää ja tarttua tavoitteeseen, jota olin miettinyt jo pitkään. Tämän päätöksen seurauksia en kuitenkaan osannut nähdä ennalta.

Aluksi metsäreissut olivat minulle kivaa vastapainoa lapsiarjen kiireelle. Olin pitänyt ampumista aina, erityisesti siksi, että sen parissa keskittyminen ja tietyn flowtilan saavuttaminen on tuntunut helpolta. Mitä enemmän vietin aikaa metsässä ja mitä enemmän metsästä opin, sitä enemmän aloin nähdä kuinka alkukantaisella tavalla arvokasta hiljentyminen luonnon keskellä voi olla. 

Jaksaminen on hiljalleen tyhjenevä astia

Heti vanhemmuuden aluksi huomasin, että lapsiarjen aiheuttama paine ei välttämättä ole erityisen kovaa, mutta se on jatkuvaa. Jaksamisen astia tyhjenee niin hiljalleen, että sitä ei välttämättä huomaa ennen kuin tankki on vuotanut kokonaan tyhjäksi. Kun mietin, miksi metsäreissujen jälkeen oloni oli niin paljon parempi, aloin tunnistaa metsästyksen teodellisen arvon: mahdollisuuden pysähtyä ja kuunnella mitä minun omalla äänelläni on kerrottavana. 

Tämä tila on harvinainen. Tiesin kyllä jatkuvan stimulaation haitat ja sen, että nimenomaan aika jolloin ei tapahdu yhtään mitään, olisi kaikkein eniten tarpeen. Mutta kuten kaikkien muidenkin terveyteen liittyvien totuuksien kanssa, on aivan eri asia tietää mitä kannattaisi tehdä, kuin tehdä se. 

Metsästys on vanhemmuuden näkökulmasta lajina erityinen juuri siksi, että se motivoi minua hoitamaan asiani niin, että minulla on mahdollisuus päästä luontoon pitkiksi ajoiksi yksin. Jotta se onnistuu ilman katkeruutta parisuhteessa, minun kannattaa hoitaa oma leiviskäni lastenhoidosta, jotta kun lähden, voin lähteä hyvällä omatunnolla. Ja kun olen voinut viettää kokonaisia päiviä tai jopa viikonloppuja täysin yksin mättäällä istuen, olen takaisin tullessani uusi ihminen ja ennen kaikkea parempi puoliso ja isä.