Ymmärsin olevani isä vasta kun lapseni kutsui minua sellaiseksi

“Kyllä me tästä jotenkin selvitään”, kirjoitin post-it lapulle silloin kun puolisoni alkoi odottaa ensimmäistä lastamme. Varmuutta tästä tietenkään ei ollut, mutta valitsin kuitenkin ottaa asenteeksi sen, että vaikka en tiedä mitä on tulossa, se tuskin kuitenkaan on sellaista minkä yli ei voisi päästä. Jotenkin omatkin vanhempani olivat kaikesta selvinneet, vaikka en todellakaan ollut päästänyt heitä helpolla. 

Epävarmuuden hyväksyminen oli minun kohdallani tärkein, suorastaan välttämätön askel kohti vanhemmuutta. Halu kokea olevansa kontrollissa on luontainen tarve, mutta vanhemmaksi ryhtyessä siitä oli osattava luopua. Se luopuminen on nyt jälkeenpäin katsottuna arvokas askel kohti rehellisempää elämää. Se, että en voi kontrolloida asioita täysin oman haluni mukaan, ei ole mikään syy olla tekemättä asioita. Kontrolli on joka tapauksessa parhaimmillaankin häilyvää ja pahimmillaan täysi illuusio. 

Yhdeksän kuukautta on armollisen pitkä odotusaika. Sen kuluessa ehdin käydä läpi ja hyväksyä tulossa olevan muutoksen ja sen, että elämäni ei ole täysin omissa käsissäni tästä eteenpäin. Se ei kuitenkaan ollut riittävän pitkä aika sen tajuamiseen, että minä todella olen isä. Vielä pitkään senkin jälkeen, kun olimme saaneet terveen lapsen kannettua onnellisesti kotiin, minulle tuli epäuskon hetkiä. Uuden ihmisen tuleminen elämään ei muuttanut minua isäksi taikaiskusta. Tarvitsin ajatuksen asettumiseen aika paljon aikaa ja oikeastaan hyväksyin isyyden osaksi identiteettiä vasta kun esikoiseni ensimmäisen kerran sanoi minulle sanan Isä. Silloin se alkoi tuntua todelta. 

Ennakkoon itselle asetetut odotukset

Vauva oli kaikkia aisteilla suojelunhalua hivelevän kaunis, ja monella tavalla rakas olento, mutta mielessäni siitä tuli lapsi, ja minusta isä, vasta kun sain häneen inhimillisen yhteyden. Siihen tarvittiin puhetaito. 

Tämän kokemuksen kautta aloin ymmärtää kuinka tärkeää on olla asettamatta itselleen vaatimuksia siitä miltä minun pitäisi vanhempana tuntea. Ei tunteita voi ohjata tai pakottaa, eikä minkään tunteen tunteminen tai tuntematta jättäminen tee minusta vanhempana millään tavalla huonompaa. Odotusten ja mielikuvien varaan rakennettu vanhemmuus voi helposti muuttua tarpeettoman raskaaksi, koska elämällä on huono tapa olla välittämättä niistä suunnitelmista. Kuten sanottu, vanhemmaksi ryhtyessä mitään varmuutta sen todellisuudesta ei voi olla. Silti kontrollinhalu helposti laittaa tekemään suunnitelmia ja mikäli ne suunnitelmat eivät toteudukaan, pettymys voi olla suuri. 

Minulla on edelleen toisinaan vaikeuksia hyväksyä vanhemmuuden todellisuutta sellaisena kuin se on, mutta ainakin olen hyväksynyt olevani isä ja ottanut sen mukanaan tuoman vastuun vastaan. 

Kyllä me tästä jotenkin on selvitty.