Lisää pelastusrenkaita isyyteen

Pari aikaisempaa postausta ovat käsitelleet malleja, joiden olemassaolosta olisin halunnut kuulla isäksi tullessani. Toimivien mallien kirjasto on niin laaja, että se ei mahdu muutamaan blogautukseen. Muutaman omalla kohdallani tärkeän ja toimivan mallin haluan kuitenkin vielä jakaa.

Minä tarvitsen tilaa ja mahdollisuuden palautua. 

Edellämainitut harjoitteet ovat helvetin raskaita. Tämän tason kuormitus vaatii vastapainokseen palautumista. Ilman sitä kuorma kasvaa sietämättömäksi ja tulee johtamaan ylilyönteihin, jotka olisivat vältettävissä. Minulle lasten synnyttyä luontevin palautumiskeino oli metsästys. Se mahdollistaa minulle sekä syvän rauhoittumisen, että yhteyden syvimpiin mahdollisiin inhimillisiin kokemuksiin. Olen niin rauhaton, että en malta olla paikallani mitään tekemättä minkään muun asian ääressä. Metsästyksen alkukantaisiin vaistoihin vetoava, kieltämättä brutaali tavoite saada saalista motivoi minut istumaan tuntikausia paikallaan. Se on välttämätöntä, jotta arjen aistiylikuorma purkautuu. Muitakin palautumistapoja tietenkin on. Metsästys ei sovi kaikille ensinkään, mutta joku aito palautumisen keino tarvitaan. Ryyppäämistä en palautumiseen suosittele. Empiiristen kokeideni mukaan tulokset ovat palautumisen suhteen huonoja. 

(Lähes) kaikki isän kiinnostuksen kohteet sopivat vanhemmuuden osaksi. 

Laillisuuden rajoissa en näe mitään mitä lapselle ei voisi opettaa, mikäli se on isälle itselleen rakasta, arvokasta ja isä itse ymmärtää mitä on tekemässä. Hallittu voimankäyttö itsepuolustuslajien muodossa, ammunta eri aseilla, teräaseen käyttö, tulen teko, kalliokiipeily, maastopyöräily, laskuvarjohyppy, moottoripyöräily, kaikki täysin valideja esimerkkejä lasten kanssa vietettävän ajan pohjaksi. Mikäli nämä aiheet ovat isälle tärkeitä, niistä luopuminen isyyden vuoksi olisi kaistapäistä. Luopumisesta menettäisivät niin isä kuin lapsikin. Itselle rakkaan tekemisen menettäminen on kipeää isälle ja oppimismahdollisuuden menettäminen lapselle. Minulle vanhemmuuden korkein mahdollinen taso olisi päästä näkemään oman lapseni ampuma onnistunut riistalaukaus. Se ei välttämättä onnistu, koska siihen lasta ei tietenkään voi pakottaa. Mutta mahdollisuudet tuon tilanteen syntymiseen voi, ja kannattaa luoda. Joidenkin aiheiden esittely vaatii isältä kypsyyttä ja herkkyyttä kuunnella sitä mitä lapsi aiheesta ajattelee ja tuntee. Mutta mikään ei ole lähtökohtaisesti mahdotonta, eikä mitään kiinnostuksen kohdetta kannata rajata vanhemmuuden ulos, vain koska “voiko näin nyt muka tehdä.” 

Ihmisiä kannattaa auttaa, apua kannattaa pyytää. 

Avun pyytämisessä ei ole mitään hävettävää ja sen antaminen parantaa todennäköisyyttä avun saamiselle. Tämä vastavuoroisen auttamisen periaate on sisäänkirjoitettu syvälle ihmisen alkuhistoriaan, mutta välillä se on päässyt unohtumaan. Yritämme jostain kaistapäisestä syystä pärjäillä ydinperheen voimina ja saatamme joskus ajatella avuntarpeen olevan osoitus epäonnistumisen, mutta näyttäkää mulle perhe, joka todella on selvinnyt onnellisena yksin. Tämän periaatetta noudattamalla lapsetkin saattavat oppia, että omista tuskista selviää parhaiten kertomalla avuntarpeesta ja osaamalla kuvata ongelmaa mahdollisimman tarkasti. 

Tärkeintä on, että lapsi uskaltaa kotona ilmaista itseään ja tunteitaan. 

Tämä on selvä parannus vanhan liiton vanhemmuuteen, jossa lapsen tottelevaisuus oli tärkeämpää, kuin traumojen syntymisen välttäminen. Väkivallalla synnytetty pelko saa aikaan hiljaista kuuliaisuutta, mutta pelkoon perustuva kuuliaisuus ei ole onnistuminen. Siksi turvallisuutta lapsen itseilmaisuun kannattaa tavoitella ja tiedostaa, että tämä turvallisuus tarkoittaa käytännössä korvia riipivän huutamisen sietämistä. Rehellisyyden nimissä kovan äänen sietokykyni on lapsen kasvaessa laskenut.

Tämä itseilmaisu on tavoite, ei keino. Se on lopputulos siitä, että lapsi on saanut riittävät rajat, riittävästi rakkautta kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen muodossa. Tämä itseilmaisu näyttäytyy usein juuri kiukutteluna ja sen katselu on tietenkin raskasta. Katselua voi hiukan helpottaa tieto siitä, että juuri uskallus kiukutella on osoitus turvallisuudesta. Rajansa senkin kuuntelulla on, mutta tieto siitä että huuto ei suinkaan automaattisesti tarkoita epäonnistumista olisi helpottanut isyyden alussa ainakin minua.