Isyyden mallit auttaisivat selviytymään. Mistä niitä löytyisi?

Jaa artikkeliTilaa Seura

Kirjoitin edellisessä postauksessa niistä miehen malleista, jotka naiset ovat minulle antaneet. Niiden arvokkuudesta huolimatta olen kokenut, että tarvitsisin enemmän esikuvia ja ennen kaikkea malleja miehuuteen, jotka toimisivat peukalosääntöinä vaikeuksista selviämiseen.

Ajattelen nyt, että kohtaamani puhe vanhemmuudesta vastaa sitä, että kuntosali mainostaisi rantavartaloita, mutta unohtaisi kertoa sen vaatimasta työstä. Ja ennen kaikkea siitä, että kipu kuuluu asiaan. Nyt kohtaamani vanhemmuuden kipu tuntuu siltä kuin olisin epäonnistunut, mutta tulkinta on väärä. Ei kipua ja vaikeuksia tarvitse välttää, mutta hyvä ja huono kipu pitää pystyä erottamaan. Vanhemmuuden lihasten kasvattamisessa hyväksi havaitut isyyden mallit auttaisivat kivun kanssa ja nyt niitä on ollut minulle tarjolla liian vähän. 

“Jokaisella on oikeus valita itselleen sopiva isyyden malli” kuulostaa lupauksena hyvältä, mutta käytäntö osoittaa sen ongelmalliseksi. Seison kuntosalilla ihmetellen mitä nää laitteet on ja miksi muhun sattuu. Lupa valita oma malli itse ei auta minua eteenpäin. 

Nyt olen hämmentynyt siitä mitä vaihtoehtoja minulla on ja miten voisin arvioida niiden toimivuutta minun tapauksessani. Aivan kuten itseohjautuvissa organisaatioissakin, vapaus ilman konkreettista tukea ja selvää tavoitetta ei johda hyviin tuloksiin, se johtaa ahdistukseen ja loppuunpalamiseen. 

Kuka voisi antaa ohjeita isyyteen?

Vanhemmuutta ei voi suunnitella etukäteen. Mikään suunnitelma ei selviä ensimmäisestä taistelukosketuksesta. Vasta kun on valvonut pari viikkoa vastasyntynyttä hoivaten voi tietää miten sellaisessa tilanteessa toimii tai ajattelee ja voin kertoa, että siinä saattaa jokunen itselle vanhemmuuteen asetettu periaate venyä. Se on ensimmäinen piste, jossa isyyden personal traineria tarvittaisiin kertomaan, että tämä on normaalia, tää on ohimenevä vaihe ja tässä kohtaa on hyvä pyytää apua, ja että ehkä kaikki niistä itselle ennakkoon asetetuista vaatimuksista eivät ole välttämättömiä. Yksin selviämisen yrittäminen on tyhmää. Sukulainen, ystävä, maksulliset palvelut, kaikki käyttöön. Niin kuuluu tehdä, eikä tämä ole mikään epäonnistuminen. 

Juuri tällaisia peukalosääntöjä tuntemattomassa maastossa selviämiseen tarvitaan ja koen, että juuri niistä minulla oli puute. Peukalosääntöjä tarvitaan siihen mistä voi tietää etenevänsä turvallisesti, vaikka määränpää ei olekaan tiedossa. Miten voin tietää toimivani isänä edes oikeansuuntaisesti, vaikka absoluuttista oikeaa ja väärää ei olekaan olemassa. Tätä tarkoitan kun sanon, että minun kohdallani isyyden mallit olivat hukassa. 

Haaste kasvaa lapsen mukana

Vanhemmuuden alkumetreillä toimintamallien selvittäminen oli vielä kohtuullisen helppoa. Kyse oli lähinnä järjestelyllisistä asioista kuten ruoan ja vaatteiden hankinnasta. Aika nopeasti kävi ilmi, että pelkästään ruoanlaittotaidolla ei pärjää koko perheen ruokasuunnitteluhaasteen edessä, mutta tämän taidon opettelusta selvisi kiroilemalla. 

Mallien puute alkoi näkyä oikestaan vasta kun lapsi alkoi muodostaa lauseita. Vanhemmuuteen lähtiessäni vallitseva oletukseni oli, että tavoitteena on luoda lapselle turvallisuudentunne oman elämänsä pohjaksi. Luin erilaisista kiintymyssuhteista ja vaihtoehdoista “turvallinen kiintyminen” kuulosti tietenkin parhaalta. Sitä varmasti kannattaisi tavoitella, ja kaikkea mahdollista väkivaltaa, niin henkistä kuin fyysistäkin välttää. Kuulostaa helpolta ja ensimmäisen lapsen pari ekaa vuotta olivatkin sitä. Psykologinen sodankäynti ei ollut vielä alkanut. 

Toisen lapsen synnyttyä ensimmäinen aloitti uhmaiän ja tämä oli se kohta, jossa minulle tuli miehen mallia kunnolla ikävä. Turvallista kiintymystä tavoitteleva lasta kuunteleva isyys kohtaa tulikasteensa kun päiväkotiin on lähdettävä, mutta viivyttelyn taidon täydellisyyteen hionyt tytär ei liiku. Aika loppuu, ja minun on toimittava. Saanko toimia?

Tämä on se kohta, jossa isän jokainen solu alkaa huutaa, että olisipa joku malli johon nojata, joku joka kertoisi, että tää kuuluu asiaan ja kun toimit näin, kaikki menee ihan ok.

Isyyden ongelma on yksin pärjääminen

Tästä alkaa paljastua itse määritellyn isyyden ongelma. Minun pitää keksiä sekä se, mitä minun pitäisi tehdä että onnistumisen kriteerit. Haluaisin olla itsenäistä omatomista lasta kasvattava vanhempia ja se näkyisi esim. siinä, että minun ei pitäisi pakottaa lasta pukemaan. Ansa on viritetty ja minä kävelin siihen. Tämä altistaa myös vaaralliselle vertailulle. Mitenköhän muut omilla toimintamalleillaan selviävät? Vastaus jää arvailuiden varaan, koska ei vanhemmuudessa onnistumisesta ole tapana puhua, epäonnistumisista ei ainakaan. Siksi katsellessa naapurin uraohjusta pakkaamassa kauniita lapsia Porschen takapenkille ajatuksiin saattaa nousta epärealistisia kuvitelmia siitä kuinka hyvin kotien suljettujen ovien takana vedetään. Kaikki muut varmaan tajuaa tän ja minä oon ainoana pihalla ja sekaisin. Parempi olla puhumatta asiasta mitään, etteivät pidä minua täytenä epäonnistujana, ajattelin ja olin hirvittävällä tavalla väärässä.

Vastuu vertaistuesta ja toimivien mallien levittämisestä kuuluu isille itselleen, ei viranomaisille. Neuvolajärjestelmä voi kertoa suuntaviivoja, mutta niin kauan kuin se on suunniteltu lapsen ja äidin tarpeita ajatellen, isät tarvitsevat vertaistukea ja jokainen meistä on kykenevä tarjoamaan sitä. Tällä siellä kuntosalillakin parhaimmillaan selviää. Kokeneempien neuvoilla, joista osan voi jättää omaan arvoonsa ja poimia käyttöön parhaat.

Seuraavassa postauksessa yhteenveto niistä konkreettisista peukalosäännöistä, joita olen saanut kursittua kasaan.

X