Sitten minulla oli tulla itku
Päiväkotielämän alkuun on vielä kolme kuukautta, mutta asia on tullut usein puheeksi. Uusi vaihe elämässä tuntuu mietityttävän koko perhettä. Paitsi kuopusta, joka keskittyy vielä elämään hetkessä.
Esikoisen kerho loppui viime viikolla, ja hänelle selitettiin, että kerhon sijasta hän menee siskonsa kanssa syksyllä päiväkotiin. Asiasta on puhuttu myös siksi, koska päätöstä päiväkotipaikasta ei ole vielä tullut, ja meitä vanhempia tilanne mietityttää.
Kaksivuotiaalla kuopuksella ei tietenkään ole asiasta vielä mitään hajua. Kolme- ja puolivuotias isosisko on kuitenkin miettinyt asiaa hänenkin puolestaan. En tiedä, ajatteleeko hän, että edessä on lopullinen hylkääminen, koska selvästi pienessä päässä on haettu ratkaisuja.
– Minähän voisin jäädä yksin kotiin. Sinä menet kouluun, äiti töihin ja minä jään tänne, hän ehdotti.
Kysyin, että mitä hän mahtaisi kotona puuhailla. Ohjelmassa olisi kuulemma piirtämistä ja sotkemista. Kun vielä tiedustelin, että mitä pikkusiskon kanssa tehdään, tarjoutui tyttö huolehtimaan hänestäkin. Selitin, että ei se käy päinsä, että niin pienet lapset jäävät keskenään kotiin.
– Tuleeko sinulla ja äitillä meitä ikävä? tyttö kysyi.
Minulla oli tulla itku. Aivan kuin hän olisi tiennyt, että juuri edellisenä päivänä olin kertonut julkisesti, että haluaisin kodin sijasta toisinaan olla jossakin muualla tekemässä jotakin muuta.
Kyllä minulla tulee heitä ikävä. Olen huvitellut hylkäämisen teemalla blogissani pariin kertaan (tässä ja tässä), mutta nyt minusta tuntuu, että olen oikeasti hylkäämässä lapseni. Olen nyt ollut jo yli vuoden hyvin tiiviisti yhdessä tyttöjen kanssa. On hassuteltu, itketty, naurettu, suututtu ja halattu. Kaiket päivät. Koko ajan täysillä. Se on väsyttävää, mutta arvokkaampaa kuin mikään muu. Ja pian se loppuu.
Pian minä dumppaan aamuisin nuo rakkaat riiviöt jonkun vieraan ihmisen vaivaksi, ja lähden itse nautiskelemaan leppoisasta opiskelusta. Pienet ihmiset joutuvat kohtaamaan kovan maailman ilman, että vanhemmat ovat halaamassa vastoinkäymisten kohdatessa. He taistelevat tilasta muiden lasten kanssa. Aikuiset eivät voi omistautua heille, eivätkä he ole enää maailman keskipisteitä vaan vain osa ryhmää.
En ole todistamassa jokaista pientä kehitysaskelta. Olin paikalla, kun esikoinen otti ensimmäiset askeleensa, mutta kuopuksen tehdessä saman olin koulussa. Viime lauantaina kävin soittelemassa. Jo pelkästään niiden muutaman tunnin aikana menetin tilaisuuden nähdä, kuinka vanhempi tyttö oppi ajamaan pyörällä ilman apurattaita ja kuinka tytöt olivat sitkeästi kärtettyään saaneet maistaa ensimmäistä kertaa chiliruokaa (ja juoneet kovasti maitoa päälle).
Kun edellinen koti-isyyteni päättyi, aloitin opinnot. En kestänyt ensimmäistä päivää kuin kaksi tuntia, kun minun oli soitettava ja kysyttävä, että mitä lapsille kuuluu. Ja silloin heitä oli sentään hoitamassa heidän oma äitinsä. Jotenkin tämä kotoilu on kiinnittänyt minut nykytilanteeseen siten, että muut ratkaisut tuntuvat hyvin oudoilta.
Minä olen nuo pienet ihmiset tähän maailmaan vakaasti harkiten hankkinut. Nyt minä sitten sysään heidät muiden vastuulle. Tuntuu, että petän heidän luottamuksensa.
Olen miettinyt, että voisiko asian järjestää jotenkin niin, että voisin vielä yhden vuoden hoitaa lapsia kotona, mutta ei se oikein käy päinsä. Olen nyt pitänyt jo kaksi välivuotta opinnoista, ja sen enempää niitä ei heru. Muutenkaan asiaa ei oikein tällä iällä enää parane venyttää. Luultavasti minä kuitenkin löysäilen ainakin syksyn niin, että tyttöjen ei tarvitse olla niin pitkiä päiviä hoidossa.
Yritin kertoa esikoiselle, että he menevät päiväkotiin vasta syksyllä: ensin on vielä pitkä kesä aikaa tehdä vaikka mitä kivaa yhdessä. Selitin, että sitten syksylläkin siellä päiväkodissa ollaan vain päivät, ja viimeistään illaksi äiti tai isä käy aina hakemassa kotiin. Luulen, että asiaan on vielä palattava. Luulen, että minulla itsellänikin on vielä aika paljon totuttelemista ennen kuin voin hyväksyä asian.
Lue myös:
*************
Isän pikajuna Facebookissa | Näin seuraat blogia Facebookissa