Teksti:
Jussi Korhonen

seonloppunytKaikki loppuu aikanaan. Hyvätkin jutut tulevat eräänä päivänä vääjäämättömään päätökseensä. Nyt minä olen saanut tarpeekseni.

Varsinkin ennen ensimmäistä lasta toivoin, että tulokas olisi ollut poika. Toisin kävi. Toisellakin kerralla elämääni tuli tyttö.

Minulta on kyselty, että enkö haluaisi vielä kolmannen lapsen: ehkä minä voisin vielä saada sen pojan.

Olen kuullut ja lukenut vauva-asioista paljon viime aikoina. Asia on ajankohtainen parissa naapuriblogissa (Amalian harvinainen sairaus ja Lapsellista), ja oikeassa elämässäkin tunnen tuoreita vanhempia ja pian sellaisiksi tulevia.

Minussa tuo kaikki herättää varsin ristiriitaisia tunteita: toisaalta muistan, kuinka mahtavia hetkiä lasten syntymät olivat, toisaalta arki pienen vauvan kanssa kysyi melkoisesti voimia.

Mietin aikoinaan pitkään, onko minusta isäksi yleensäkään. En alkanut isäksi ennen kuin olin täysin varma, että minä pystyn vanhemmuuteen. Ilokseni olen havainnut, että en arvioinut kykyjäni väärin.

Kaikesta selvittiin. Mitään en muuttaisi. Kaikki kokemukset ovat olleet tarpeellisia.

Vaikka tiedän, että selviän isyydestä ja vieläpä hyvin, olen tietoinen, että suurperheen isäksi minusta ei ole. Haluan pystyä keskittymään kaikkiin jälkeläisiini. Kaksi on minun keskittymiskyvylleni ehdoton maksimi.

Minä en halua enää yhtäkään lasta. Lasten sukupuolella ei ole minulle merkitystä, mutta heidän lukumäärällään on.

Yksi olisi ollut liian vähän. Kolme olisi liikaa. Kaksi on juuri sopiva määrä.

Olen ollut molempien tyttöjen kanssa kanssa kotona, kun heidän äitinsä on palannut töihin. Esikoinen on saanut kotoilla kanssani siis peräti kahteen kertaan. En koe uhrautuneeni, eikä valinta ole ollut pelkkä pakon edessä tehty järjestely: olen aidosti halunnut olla lasten kanssa kotona ja pitää osaltani huolen siitä, että tytöt saavat viettää varhaisimman lapsuutensa vanhempiensa kanssa.

En osaa sanoa, mitä kaikkea vielä elämässäni teen. On hankala kuvitella, että mikään voisi tuntua niin suurelta kuin nämä kaksi lyhyttä pätkää kotona. Niitä tuskin muistellaan sadan vuoden kuluttua suurtekoina, mutta minun ja toivottavasti tyttöjenkin elämissä niillä on merkitystä.

Elokuun kuluessa tyttöjen pitää totutella päiväkodin elämään. Ensi kuussa siellä on jo pärjättävä ilman vanhempia. Ensi kuussa minun ja puolisoni on pärjättävä sen ajatuksen kanssa, että emme voi vahtia ja varjella lapsiamme enää jatkuvasti.

Nyt tämä vaihe elämästä tulee päätökseen. Lopullisesti. Uusia vauvoja ei ole eikä tule. En ole enää koskaan koti-isä.

Lue myös:
Olisin halunnut pojan
Onko minusta isäksi?
Kuinka minusta tuli koti-isä?

Aiheesta internetissä:
Amalian harvinainen sairaus
Lapsellista

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Lisää Isän pikajuna Bloggerin lukulistaan käyttämällä osoitetta http://blogit.kaksplus.fi/isanpikajuna/feed

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lue myös

Mainos

Mainos

Kommentointi

Kuinka vanha olet, Jussi?

Heh, muistan hyvin kuinka 24-vuotiaana esikoistani odottavana äitinä julistin että tulokas on muuten sitten ainokaisemme. Ja nyt, 37 vuotta täyttäneenä odotan kolmattamme. Ja hän on kahden pojan jälkeen tyttö. Aivan ihanaa! Että älä koskaan sano ei koskaan.

Kaikkea hyvää töiden aloitukseen!

Niin. Eihän sitä tosiaan koskaan elämästä tiedä, mutta kyllä tämä nyt aika lopullista on. Minäkin olen 37-vuotias.

Painelen töiden sijasta kouluun. Entiset reissutyöt eivät tuntuneet oikein sopivilta perheelliselle ihmiselle. Nyt opiskelen uusiin hommiin.

Olen kahden pojan äiti ja törmännyt usein myös tähän ”yritättekö vielä tyttöä?” -kysymykseen. Ei, emme todellakaan, sillä kuten sanoit, lapsen sukupuolella ei ole väliä vain lukumäärällä. Meillä myös alkaa pk-arki piakkoin. Mielenkiinnolla siis luen ajatuksiasi jatkossakin.

Jänniä aikoja tulossa.

Hyvä päätös. Tärkeintä, että itse tietää ja tekee kuten sydän sanoo. Saimme kahden pojan jälkeen tytön, muut tuttavat eivät saaneet vaan kaikilla on kolme samaa sukupuolta. Koin todella tärkeäksi saada tytön joten olen onnellinen että uskalsimme vielä kerran yrittää. Kolme on enemmän kuin yksi, mutta kyllä näiden kanssa vielä selviää 🙂
Onnea opintoihin!

Kiitos!

Tärkeää on, että tiedostatte itse omat toiveenne ja suhteutatte voimavaranne niihin. Tunnen suurperheellisen, jolla ei jaksamista ole piisannut pitkiin aikoihin, mutta lapsia tulee silti, koska ”me halutaan”. Hienoa, että monessa perheessä on toisin 🙂

Pelkäsin jo, että blogi loppuu.

Ei sentään blogi ihan tähän lopu. Sanotaanko vaikka niin, että kohta alkaa uusi tuotantokausi, kun elämä muuttuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X