Järjenvastaisia lukemia – käytetäänkö F1:ssä dopingia?

Jaa kaverilleTilaa Seura

Maailma on pullollaan urheilulajeja, joiden edustajat ja silmäätekevät jaksavat toistella mantraa, jonka mukaan juuri heidän lajissaan ei ole dopingista mitään hyötyä.
Ei silti liene montakaan urheilulajia, jossa ei olisi kukaan koskaan kärynnyt.

F1 on oma maailmansa. Tshekki Tomas Enge kärysi kannabiksesta 2000, mutta sen kovempia käryjä ei ainakaan miesmuisti tunnista.

Viime vuonna McLarenin Jenson Button sanoi, ettei häntä ollut testattu kolmeen vuoteen, eikä hän tiennyt yhtään kuljettajaa, jota olisi testattu viime kaudella. Nyt kun kaikki kuljettajat huutavat yksimielisessä kuorossa, kuinka uuden aikakauden autot vaativat paljon enemmän fysiikka ja lihastakin, olisi WADA:n syytä ottaa asia vakavasti. Kausi alkaa jo parin viikon päästä.

Silmääni pisti jokin aika sitten juttu, jonka mukaan Force Indian Esteban Ocon on ottanut lihasta viime kauden jälkeen viisi kiloa, Toro Rosson Carlos Sainz jr neljä kiloa. Ja tämä oli tapahtunut siis viime kauden jälkeen, reilussa kahdessa kuukaudessa. Samalla tahdilla lihasmassa kasvaisi vuodessa yli 20 kiloa. Se on fysiologisesti mahdotonta.

Kun jääkiekkoilija ottaa kymmenen kiloa massaa ensimmäisen NHL-kauden aikana, sitä pidetään epäilyttävänä. Mutta viittä kiloa kahdessa kuukaudessa ilmeisesti ei…

Moottoriurheilu perustelee itse dopingittomuutta sillä, että kukaan kuljettaja ei halua vaarantaa muita kilpailijoita radalla. Tämä väite pitää veden, jos puhutaan vaikkapa kannabiksesta tai muista huumausaineista (WADA:n dopinglistalla nekin), mutta lihasmassaa kasvattava testosteroni tai kasvuhormoni ei keskittymiseen ja huomiokykyyn radalla vaikuta.

On suorastaan pöyristyttävän itkun- ja naurunsekaista lukea kommentteja siitä, miten joissakin lajissa ei dopingista olisi hyötyä. Moni vaikutusvaltainenkin jalkapallo- ja jääkiekkoihminen on esimerkiksi perustellut asiaa sillä, että ne ovat taitolajeja. Tämä on ehkä huonoin kuulemani perustelu; molemmissa lajeissa voiman ja kestävyyden merkitys on valtava. Ja juuri näihin ominaisuuksiin kiellettyjä aineita käytetään.

NHL:llä – kuten kaikilla Yhdysvaltain suurilla ammattilaislajeilla – on omat dopingsääntönsä ja omat testauksensa. Toki ulkopuoliset WADA ja kansalliset antidopingelimetkin pääsevät testaamaan, mutta vain harvoin ja ennalta tarkkaan määrättynä ajanjaksona; silloin se on yhtä tyhjän kanssa.

Mikä käsittämättömintä, edes raskaan sarjan dopingiksi luokiteltava kasvuhormoni ei ole NHL:n kiellettyjen aineiden listalla. Anaboliset steroidit on, mutta steroidikärystäkin selviää lääkärinlausunnolla. Kun viimeksi pelattiin jääkiekon World Cup, testauksen hoiti kätevästi turnauksen järjestäjä NHL ja sen pelaajayhdistys, WADA ei saanut testata, mutta sille myönnettiin jalomielisesti tarkkailijan rooli…

Ja samaan aikaan vaikkapa hiihtolajien ja yleisurheilun testaus on äärimmäisen tarkkaa. Urheilijat täyttävät päivittäisiä olinpaikkatietojaan hartaalla pieteetillä, heidän on oltava joka ikinen päivä tunnin ajan tavoitettavissa tiettyyn aikaan ennalta merkityssä paikassa yllätystestejä varten. Tasapuolisuudesta on turha puhua.

Tosin epätasa-arvoa on myös lajien sisällä. Venäläiset on otettu tikunnokkaan – pitkälti syystäkin. Todisteita valtiojohtoisesta dopingohjelmasta löytyi niin sanotusta McLarenin raportista kasapäin. Samaan aikaan esimerkiksi Keniassa, Etiopiassa, Jamaikalla ja myös Yhdysvaltain yleisurheilussa testaus on enemmän tai vähemmän retuperällä ilman, että se juuri antidopingviranomaisia kiinnostaa. Useampikin kenialainen kestävyysjuoksija on kertonut, että sieltä voi hankkia vapaasti mitä ainetta ikinä haluaakaan. Keniaa uhkasi jopa sulkeminen Rion olympialaisista, koska heidän oman antidopingtoimistonsa ei täyttänyt WADA:n vaatimuksia. Mutta toisin kuin venäläiset, he saivat armon.

Saksalainen Der Spiegel uutisoi juuri, että nelinkertaisen kestävyysjuoksun olympiavoittajan Mo Farahin valmentajan Alberto Salazarin Nike Oregon Projectin urheilijat ovat käyttäneet pitkään erilaisia kiellettyjä menetelmiä, mahdollisesti aineitakin.

Mutta tehdäänkö tästä tapauksesta koskaan yhtä mittavaa tutkimusta ja raporttia kuin venäläisurheilijoista? En usko, tasa-arvo ei nimittäin pelaa dopingasioissa missään joukkueessa. Rahakas ja vaikutusvaltainen urheiluvälinejätti NIKE, Yhdysvallat, kaksi lajilegendaa. No way.

Moni on sitä mieltä, että doping pitäisi sallia, koska huijareita ei kuitenkaan saada kiinni. Viime vuosina aika moni on saatu. Dopingnäytteiden pakastaminen kahdeksaksi vuodeksi ja tutkiminen uudelleen menetelmien kehittyessä on iso pelote urheilijoille. Ei mene pelkkä maine, vaan myös rahat; sponsorisopimuksissa ja lajiliittojen tukisopimuksissa on dopingpykälät – jos käryät vaikka jälkijättöisestikin, tulee perässä isoja laskuja.

Toinen kuulemani ehdotus on ollut, että perustettaisiin kaksi eri sarjaa, vapaa ja nykymallin antidopingsarja. Valitettavasti se ei takaisi millään lailla, että ”puhdas sarja” olisi yhtään sen puhtaampi kuin nytkään. Jo nyt osa kovista lajeista on ensisijaisesti villinä rehottavaa sirkusta ja viihdettä, vaikka siellä toki samalla täysillä myös urheillaan. Mutta keinoilla, jotka eivät päivänvaloa kestä.

X