Teksti:
Jukka Vuorio

Viime sunnuntaina olin juuri saanut kasattua aamiaispöytään personal trainerin ohjeiden mukaan rakennetun brunssin. Hiilaria ja protskua sopivassa suhteessa, tiedättehän.

Vihreää teetä keittäessäni tulin vilkaisseeksi ikkunasta kerrostalomme takapihalle.

Siellä roskiksiamme penkoi noin kuusissakymmenissä oleva rouva. Tarkemmin sanottuna rouva, joka muistutti todella paljon romanian romania. Jopa niin paljon, että aion nyt väittää hänen myös olleen sellainen. Romanian romani.

Voi tietenkin olla, että hän oli Slovakiasta tai Unkarista, tai mistä vain, mutta joka tapauksessa jostakin Itä-Euroopasta. Siis muualta Itä-Euroopasta kuin Suomesta. Meillähän on EU:n itärajaa Venäjän kanssa noin 1300 kilometrin verran, että kyllä mekin aika idässä olemme.

No kuitenkin, pysähdyin tuijottamaan roskiksia penkovaa rouvaa.

Rouva tutki roskia keskittyneesti, ja availi sekajätteestä löytämiään tavallisia talousjäteroskapusseja. En tiennyt mitä ajatella, paitsi se oli kyllä mielessä, että milloin olen itse viimeksi vienyt roskat ja mitä siellä roskiksessa mahtoi olla. Olikohan siellä kissanhiekkaa?

Hieman hämmentyneenä pyysin tyttöystävänikin katsomaan. Seisoimme vierekkäin, hiljaa, Angry Birds -uniasuissamme lämpimässä kodissamme ja tuijotimme harmaassa ja sateisessa säässä roskia pöyhivää rouvaa.

Ja sitten rouva yllättäen kääntyi katsomaan meitä. Ehkä hän jotenkin tunsi äänettömän tuijotuksemme niskassaan. Hän seisoi paikallaan roskiksen vieressä ja huomasi tuijotuksemme, huomasi meidät tuijottamassa vierekkäin, meidät, hyväosaiset suomalaiset tuijottamassa häntä. Ja hän katsoi ilmeettömänä meitä. Me tuijotimme häntä ja hän meitä.

Mielessäni juoksi ajatuksia kuten pitäisikö minun hymyillä ystävällisesti, ja jos nyt hymyilen, niin tulkitseeko hän sen oikein eli hyväntahtoisesti, vai onko olemassa mahdollisuus, että hän luulee minun hymyilevän pilkallisesti? Ja mitä hän ajattelee, jos minä nyt en hymyile?

Sitten ajattelin, voisinko viedä hänelle kenties jotakin ruokaa. Mutta mitä hän siitä ajattelisi? Onko minulla oikeus ajatella, että joku roskiksia penkova ihminen kaipaa minun ruokiani? Ja mitä ruokaa minä nyt tässä veisin, kaikki kotona olleet pakkaukset oli avattu, ja onko se hyvien tapojen mukaista antaa jollekin avattu paketti?

Pitäisikö minun viedä hänelle rahaa? Eihän kenelläkään ole enää nykyään mukanaan käteistä. Kaikki maksetaan kortilla. Säästöpossussani on kolikoita ja muutama setelikin. Pitäisikö minun alkaa kaivaa possusta rahoja? Ja paljonko olisi sopiva summa? Onko vitonen liian vähän vai sopivasti? Tai kymppi?

Kesken tätä alituisesti kiihtyvää ajatuskehää rouva käänsi katseensa pois. Hän jatkoi roskiksen tutkimista. En tehnyt mitään hänen hyväkseen, koska en tiennyt mitä minun kuuluisi tehdä. Jatkoin tuijottamista. Toivoin, ettei kukaan naapureistani huutaisi ikkunasta rouvalle mitenkään ilkeästi.

Hetken kuluttua rouva sai tutkimuksensa valmiiksi ja poistui takapihalta. Minä käännyin aamupalapöydän ja sanomalehden puoleen. Mietin, että miksi kukaan ei enää pitkään aikaan ole puhunut mitään romanikerjäläisistä?

Vuosi tai pari sitten heidän olemassaoloaan, tai ehkä olemassaolemistaan Suomessa kauhisteltiin lehtien kansissa lööpistä toiseen. Ehkä he eivät sittenkään olleet uhka suomalaiselle yhteiskuntajärjestykselle, kuten lööpeistä saattoi pahimmillaan päätellä.

X