Silmäsairaus ja korkeat silmänpaineet yllättivät – Mikkoa ei glaukooma ei enää pelota: ”Hoidot ovat nykyään niin hyviä”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
glaukooma
Mikko Hautamäen glaukooma on pysynyt lääkkeiden avulla hyvin hallinnassa. ”Elän aika tavallista, mukavaa elämää”, hän sanoo. © Krista Luoma
Mikko Hautamäellä havaittiin glaukooma 18 vuotta sitten. Vuosien mittaan hän on tottunut silmäsairauteen, mutta ajokortin menetys oli iso elämänmuutos.

Glaukooma oli täydellinen yllätys. Mikko Hautamäki, 73, ajatteli olevansa vain hankkimassa uusia silmälaseja, kun optikko kiinnitti huomiota hänen korkeisiin silmänpaineisiinsa. Tämä suositteli Mikolle hakeutumaan mahdollisimman nopeasti silmälääkäriin.

Jo seuraavalla viikolla Mikko oli silmälääkärin vastaanotolla. Tämä vahvisti optikon havainnon:

Mikon silmänpaineet huitelivat todella korkealla. Vasemmassa silmässä paine oli 38 ja oikeassa 45 elohopeamillimetriä. Kun normaalin silmänpaineen raja kulki 21 elohopeamillimetrissä, jotain oli pahasti vialla.

”Lääkäri tutki silmäni tarkoin. Sitten hän teki diagnoosin ja sanoi, että sairastan glaukoomaa, joka on näköhermoa peruuttamattomasti vaurioittava sairaus. Hoitamattomana se olisi voinut johtaa sokeutumiseen”, Mikko muistelee.

Ensishokki glaukooma-diagnoosista

Silmälääkärikäynnistä on aikaa jo 18 vuotta. Mikko muistaa kuitenkin edelleen selvästi, miten shokissa hän oli. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin edes kuullut glaukooma-nimisestä sairaudesta. Yhtäkkiä hän oli saanut tietää, että hän sairastaa sitä.

Kyseessä ei ollut edes taudin lievin perusmuoto, vaan eräs ärhäkämmistä muodoista, johon liittyi mykiöhilsetys eli eksfoliaatio-oireyhtymä. Se tarkoitti, että silmänsisäinen nestekierto oli häiriintynyt.

Asiaa jonkin aikaa sulateltuaan Mikko tunsi kuitenkin olevansa hyvissä käsissä. Lääkäri määräsi hänelle silmänpaineita alentavia tippoja, joiden käytön hän aloitti vielä samana päivänä. Mikko sai myös lähetteen sairaalaan, jossa hänen silmiinsä tehtiin useita erilaisia toimenpiteitä.

Kotona Mikko noudatti hoito-ohjeita tunnollisesti, sillä hän tiesi sen olevan tärkeää taudin etenemisen hidastamiseksi. Hänellä oli käytössään kolme erilaista hoitotippaa, joista kahta hän tiputti silmiinsä 12 tunnin ja yhtä 24 tunnin välein. Eri tippojen välillä täytyi kuitenkin pitää vartin tauko ennen uusia tippoja.

”Kun itsehoitomotivaatio oli korkealla, tippojen tiputteluun kuitenkin tottui nopeasti.”

Silmäsairauden syy on epäselvä

Mikko mietti myös sairastumisensa syytä. Lääkäri oli kertonut, että glaukooman tarkkaa aiheuttajaa ei vielä tarkkaan tunneta, mutta sen riskitekijät ovat tiedossa. Niihin kuuluvat muun muassa korkea silmänpaine ja perinnöllinen alttius. Mikko tiesi, että hänen isänsä puolen suvussa joillakin oli ollut glaukoomaa.

Mahdollinen selitys saattoi myös olla yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin sattunut työtapaturma.

Mikko oli vuonna 1980 ollut matkatöissä laiteasentajana vaasalaisella työmaalla, kun hän oli pudonnut asennustelineeltä pää edellä betonilattialle.

Kun Mikko heräsi sairaalassa, hän ei nähnyt mitään ja hänen päätään särki. Neurologi kertoi hänen saaneen kaksi kallonmurtumaa ja aivoruhjeen. Oli ihme, että Mikko ylipäätään oli vielä hengissä.

”Lääkärillä oli onneksi myös hyviä uutisia. Hän kertoi, että en ollut sokeutunut, vaan näköni palautuisi ajan myötä, kun kuollut veri poistuisi aivoistani näkökeskuksen edestä.”

Edessä oli monen kuukauden toipumisprosessi. Vähitellen reilun vuoden aikana Mikko onneksi toipui jälleen työkykyiseksi eikä enää ajatellut koko onnettomuutta. Glaukooman myötä se kuitenkin muistui yli 20 vuotta myöhemmin taas mieleen.

”Kallonmurtumat ja aivoruhjevamma aiheuttivat aivopainetta. Voi olla, että sillä oli myöhemmin vaikutusta myös kohonneisiin silmänpaineisiin.”

Ajokortista luopuminen kirpaisi

Vuosien mittaan Mikko tottui sairauteen. Lääketippojen tiputtamisesta tuli rutiinia. Hän kävi puolen vuoden välein silmälääkärillä kontrollissa, ja välillä silmiä myös leikattiin silmänpaineiden pitämiseksi hallinnassa.

Sairaus pysyi hyvin kurissa, eikä se juurikaan vaikuttanut työntekoon tai vapaa-ajan viettoon. Mikko kuitenkin tiesi, että tilanne saattaisi jonakin päivänä pahentua. Niin myös kävi.

Kuusi vuotta sitten Mikko oli käymässä silmälääkärissä sairauden puolivuotiskontrollissa. Lääkäri tutki hänen näkökenttiään ja huomasi, että ne olivat supistuneet. Hän määräsi Mikon vielä uusintakokeeseen muutaman viikon päästä, mutta tulos oli sama.

”Silloin lääkäri kertoi, että näköni ei enää täyttänyt autolla ajamisen kriteereitä. Minun piti luopua ajokortistani.”

Se tiesi isoa elämänmuutosta. Mikko oli parikymmentä vuotta harrastanut moottoripyöräkilpaurheilua ja toiminut kisoissa mekaanikkona sekä kaluston ja varusteiden huoltajana. Harrastuksen myötä hän oli myös päässyt reissaamaan paljon ympäri Eurooppaa. Yhteensä ajokilometrejä oli kertynyt melkein kolme miljoonaa.

Yhtäkkiä paljon iloa tuonut elämänvaihe oli ohi.

”Poika lohdutti sanomalla, että olin varmasti saanut oman osuuteni ajokilometreistä täyteen, kun olin jo peruuttanutkin keskimäärin enemmän kuin muut ikäiseni olivat ajaneet etuperin.”

Vaimo Seija oli myös tukena. Hänellä on ajokortti, ja hän tarjoutui aina tarvittaessa toimimaan kuskina.

”Siitä tuli ihan hyvä työnjako meidän perheessä. Koska olin osannut odottaa uutista, otin sen lopulta aika tyynesti vastaan.”

Pelko on väistynyt

Nykyään Mikko ajaa usein sähköavusteisella polkupyörällä kaupungille asioille tai glaukoomakerhon vertaistukikokoontumisiin. Glaukooma on lääkkeiden avulla pysynyt hyvin hallinnassa.

”Glaukooma ei enää pelota minua. Hoidot ovat nykyään niin hyviä.”

Vuosien aikana syntyneitä näkökenttäpuutoksia hän ei itse juurikaan huomaa. Sen sijaan kauppareissuilla hän huomaa usein kirkkaiden valojen häikäisevän.

”Silloin käytän usein absorptiolaseja, jotka vähentävät häikäisyä ja lisäävät kontrastia. Mutta muuten elän aika tavallista, mukavaa elämää.”

Lue myös: Glaukooma on salakavala silmäsairaus, joka voi johtaa sokeutumiseen – jopa kolmannes sairastaa sitä tietämättään

X