Uusi Levyraati toi mieleen uuden vuoden pippalot: ”Vallalla on valheellinen positiivisuus ja pintapuolinen rakkaus”
Jesse Raatikainen on Seuran toimittaja.
Uusi Levyraati toi mieleen edellisen uuden vuoden, jolloin ystäväni järjestivät pienet pippalot. Suurta osaa en tuntenut kovin hyvin. Joku sai idean pelata levyraatia: jokainen valitsee suosikkibiisin kuluneelta vuodelta. Monen taktiikka oli miellyttää, pitää yllä ”hyvää fiilistä” ja kehua lauluista kädenlämpöisimpiäkin.
Minulle kritiikki ei kuitenkaan ole leikkiä. Koin olevani Larry Davidin kevytversio HBO Maxin Curb Your Enthusiasmissa, kun tein jotain nykyajalle harvinaista: olin rehellinen.
Maikkarin Levyraati näytti ensimmäisen jakson perusteella luisuvan siihen, että musiikkialan ammattilaiset vain taputtelevat kollegoitaan selkään. Seuraavissa jaksoissa suurin osa raatilaisista teki ryhtiliikkeen, mutta täytyy toivoa, että kaikki pysyisivät itselleen rehellisinä.
Ymmärretäänkö enää kritiikin konseptia?
Uskon, että yleisöä kiinnostaa ohjelma, jossa arvosteluskaalaa käytetään rohkeasti. Voiko sitä kuitenkaan odottaa maassa, jossa täysillä tekeminen riittää? Kritiikkiä julkaistaan nykyään niin vähän, ettei moni tunnu ymmärtävän enää koko konseptia.
Ehkä Levyraati on mennyttä aikaa. Nykyään vallalla on valheellinen positiivisuus, pöhinäenergia ja pintapuolinen rakkaus. Suomi on pieni maa, kuka uskaltaa kritisoida kollegaa?
Turvallinen veikkaus: kun lauantaina ohjelman vieraina nähdään presidenttiehdokkaat Pekka Haavisto ja Alexander Stubb, kaksikko kuulee pelkkiä sulosäveliä.
Niin, ja Rolling Stones -valintani ei saanut uutena vuotena ymmärrystä. Se ei yllättänyt, koska en ole koskaan menestynyt levyraadeissa. Muut ovat aina väärässä.