Teräsleidi Aira Samulin, 93, elää pelkoa vailla: ”Haluan tanssia hautaan saakka”
Aira Samulin on lähes yhtä vanha kuin itsenäinen Suomi. Elämä ei ole ollut helppo, mutta pelottomuus, ahkeruus ja into ovat vieneet eteenpäin.
Aira Samulinista huokuu hyvä olo. Vaikka hän jaksaa vähemmän kuin aikaisemmin, hän nauttii ysikymppisen arjestaan: työnteosta, tanssista, jälkipolvista huolehtimisesta ja yksinasumisesta.
Aira Samulin, 93, kertoo, miten tapasi ensirakkautensa Helge Samulin 17-vuotiaana tanssiravintola Cotton Clubilla Helsingissä. Helgestä tuli Airan tanssipartnerini.
”Ehkä rakastuinkin ensin tanssiin ja vasta sitten mieheen. Olin 19-vuotias, kun menimme naimisiin”, Aira Samulin kertoo.
Väkivalta varjosti ensimmäistä avioliittoa
”Rakkauteni oli aito ja olisi kestänyt lopun elämäni ajan, ellei hänestä olisi tullut väkivaltainen.
Uskalsin hakea asumuseroa 16 avioliittovuoden jälkeen, kun Helge joutui pariksi kuukaudeksi vankilaan rattijuopumuksen vuoksi vuonna 1963. Virallista avioeroa en uskaltanut hakea, koska se olisi voinut ajaa hänet äärimmäisiin tekoihin.
Kaksi vuotta myöhemmin kohtasin Paavo Noposen. Hän pyysi minua kanssaan Salpausselän kisoihin ja siitä alkoi seitsemän vuotta jatkunut suhde.
Tiesin hänen olevan naimisissa ja puoleltani suhde oli ystävyyttä, ei mitään vakavaa. Paavo ymmärsi minua, ja meillä oli hyvä yhdessä. Hänellä oli rakentava vaikutus mieleeni ja minulla häneen.
Kun olin läsnä, hän ei juonut.”
”Ekun kanssa sain olla oma itseni”
”Paavo Noposen jälkeen rupesin tapailemaan 19 vuotta nuorempaa Ekku Peltomäkeä. Aluksi en ajatellut suhdetta lainkaan vakavasti. Hän oli niin aktiivinen, että aloin tuntea vastuuta.
Ekun sinnikkyytensä vuoksi hain lopulta avioeron Helgestä. Ekku kosi monta kertaa ja sanoi, että mennään edes kihloihin. Lopulta suostuin. Naimisiin menimme vuonna 1973.
Kokemani perheväkivallan vuoksi testasin Ekkua moneen kertaan. Sanoin vastaan ja huusin, yhden kerran jopa hakkasin häntä nyrkillä selkään. Hänen kiltteytensä oli totta, eikä hän kertaakaan lyönyt minua.
Ekun kanssa sain olla oma itseni. Hän rakasti minua.
2000-luvun alussa aloin tuntea huolta Ekun tulevaisuudesta. Olin passannut häntä liikaa ja ajattelin, ettei hän pärjää yksin, kun minusta aika jättää. 31 yhteisen vuoden jälkeen otin hänestä eron, mutta kesti 13 vuotta ennen kuin hän muutti kokonaan pois luotani.
Hän viettää kuitenkin yhä aikaa joka kesä Hyrsylän Mutkassa.
Luonto on järjestänyt niin, että me naiset synnytämme, imetämme, kannamme, kasvatamme ja passaamme. Minutkin kasvatettiin niin, että olin hyvä puoliso. Luoja on myös antanut naisille keskimäärin enemmän ikävuosia kuin miehille, jotta saamme vielä elää itsellemmekin.
Eräs eläkeikäinen nainen palasi luokseni Hyrsylän mutkassa muun ryhmän jo lähdettyä. Kuiskaten hän kertoi miehensä kuolleen kaksi vuotta aiemmin ja sanoi: ’En tiennyt, miten ihanaa elämä on.’
Hän oli oikeassa. On ihanaa asua yksin.”
Aira Samulin erosi Ekku Peltomäestä 31 yhteisen vuoden jälkeen. Kesti kuitenkin 13 vuotta ennen kuin Ekku muutti kokonaan pois Airan luota. Kuva: OM-arkisto
”Olen uskaltanut yrittää”
”Olen toiminut yrittäjänä yhdeksällä vuosikymmenellä. Yrittäjä minusta tuli olosuhteiden pakosta. Mitenkään muuten en olisi pystynyt saamaan riittäviä tuloja perheen elättämiseen.
Jos olisin saanut tehdä tahtoni mukaan, minulla olisi kymmenen lasta ja olisin jäänyt hoitamaan heitä kotiin. Mies kuitenkin velvoitti, että menen töihin. Ehkä hän sukurasituksen vuoksi jopa aavisti tulevansa työkyvyttömäksi.
Olen tehnyt muodin parissa kaikkea, toiminut jopa 300 työntekijän esimiehenä Louis Katron tekstiilitehtaan Teddy Oy:n johtajana. Olen aina osannut aistia tulevaisuuden trendejä. Se ja tilaisuuksiin tarttuminen ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä elämässäni.
Yrittäjän urani peruskiviä ovat olleet muodin lisäksi tanssi ja matkailukeskus Hyrsylän mutka.
Rakensin Hyrsylän mutkan muistomerkiksi synnyinkylälleni ja siellä asuneille ihmisille. 1980-luvun alussa ajattelin myös, että se on turvapaikka jälkeläisilleni, jos sota vielä syttyy. Sodan muistosta en pääse koskaan irti, se oli niin kova juttu.”
Aira Samulin: ”Jätä haaveet ja ala tahtoa -tyyli sopii minulle”
”Olen 93-vuotias ja jatkan työn tekoa edelleen. Töitä on jopa enemmän kuin ehdin tehdä. Puhujakeikkojen lisäksi on Hyrsylän mutkan säätiö, sen ylläpitäminen ja jatkaminen.
Olen aina työllistänyt oman perheeni ja osan sukulaisistakin. Työhön kasvamassa on jo neljäs sukupolvi. Kun vähän yli 10-vuotiaat lapsenlapsenlapseni tulevat Hyrsylän mutkaan, he tietävät, että ylämummon kanssa mennään tekemään töitä.
Kun he olivat juuri oppineet kävelemään, keräsimme syksyllä lehtiä yhdessä. Puutarhatöiden lisäksi he kattavat ruokapöytää ja korjaavat aterian jälkeen astioita. Yhdessä tekemällä he oppivat myös, että työ on hauskaa.
Sanotaan, että pitää olla unelmia, mutta en unelmoi mistään. Jätä haaveet ja ala tahtoa -tyyli sopii minulle. Sitä mietin, kuinka kauan voin olla avuksi lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille sekä miten heille käy kuolemani jälkeen.”
Aira Samulin on toiminut yrittäjänä yhdeksällä vuosikymmenellä. Kuva: OM-arkisto
”Olen rikkonut monia turhia rajoja”
”1960-luvulla minulle sanottiin, että olen liian vanha pitämään minihametta, mutta pidän sellaisia edelleen. Tanssin aikana, jolloin sitä pidettiin hieman kevytkenkäisten touhuna. Menin naimisiin itseäni nuoremman miehen kanssa.
Olen rikkonut monia turhia rajoja. En päästä kuuleville korville arvosteluja siitä, miten pukeudun, tanssin tai mitä puhun kipeistäkin asioista.
Lempinimeni lukiovuosina oli Tukka. Nukuin joka yö papiljotit päässä, jotta sain kouluun upean, kiharan kampauksen. Silloin en voinut koristautua vaatteilla, mutta hiuksia saatoin laittaa. Luokkatoverit välillä hypistelivätkin niitä.
Kun Jari syntyi vuonna 1955, sanottiin, että äidin hiukset voivat imettäessä mennä vauvan suuhun. Leikkautin hiukseni lyhyiksi. Toisen kerran minulla on ollut lyhyet hiukset 60-luvulla sen ajan avaruus- ja beatlesmuodin mukaisesti.
1960-luvun lopulla kampaajamestari Terttu Stenberg ehdotti hiuksiini punaista väriä ja niin mustasta lyhyestä tuli pitkä punainen. Se herätti aika paljon huomiota, koska punaiseksi värjättyjä hiuksia ei juuri nähty.
En voi kuvitella, että leikkauttaisin hiuksiani enää lyhyiksi. Aion myös värjäyttää ne punaiseksi elämäni loppuun asti.”
Kuva: Sebastian Nurmi
Olen uhmannut hiljaisuutta
”Elämässä ei ole tarkoitus olla vapaamatkustajana, vaan pitää jättää hyvä hiilenjälki.
Olen antanut kasvot kahdelle asialle, mielisairauksille ja perheväkivallalle. Olen puhunut niistä avoimesti auttaakseni, sillä asenteet ovat yhä päin hemmettiä.
Äitini lisäksi lasteni isä Helge Samulin, hänen sisarensa, tätinsä ja luultavasti äitinsäkin olivat mielisairaita. Lasteni Pirjon ja Jarin sukurasitus oli siis valtava.
Pirjo sairastui skitsofreniaan teini-ikäisenä ja eli yli 50 vuotta laitoshoidossa. Jari alkoi kärsiä psyykkisistä ongelmista kolmekymppisenä. Hän on ollut yhteensä 15 vuotta hoidossa suljetulla osastolla. Seitsemän viime vuotta ovat sujuneet hyvin avohoidossa. Siitä olen onnellinen.”
”Ei ole mitään muuta pelättävää kuin pelko”
”Olen vaivihkaa tarkkaillut lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Jos viitteitä sairauden periytymisestä olisi ilmennyt, niihin olisi voitu tarttua heti. Ennaltaehkäisy on tärkeää.
Jos lasteni isä olisi saanut jo nuorena apua, hän olisi voinut olla sellainen jollaisena hänet näin ennen kuin sairaus paheni, ja hän rupesi hoitamaan sitä viinalla.
Helge oli paha ja häijy enkä tiennyt, että hän oli mielisairas. Näen joskus vieläkin painajaisia kokemastani väkivallasta. Olisi varmaan pitänyt mennä ammattiauttajalle.
Kokemus opetti, että ihminen on hirveän kestävä. Olen oivaltanut olevani kannustava esimerkki heille, joille on käynyt samoin.
Näistä kokemuksista kerroin ensimmäisen kerran elämäkerrassani Auringonpimennys (1989) vasta Helgen kuoltua, ettei se vaikeuttaisi hänen elämäänsä. Silloin ei tarvinnut enää pelätä. Ei se ollut silti helppoa.
Kertomalla olen pyrkinyt saamaan kuulijat ymmärtämään, minkälaista on olla perheväkivallan kohteena sekä miten siihen pitäisi suhtautua. Uhri ei ole ainoa, joka tarvitsee apua. Myös lyöjä on onneton.
En koe olevani rohkea, mutta pelkurikaan en ole ollut. En pelkää mitään, koska ei ole mitään muuta pelättävää kuin pelko.”
Kuva: OM-arkisto
Tanssin hautaan saakka
”Olen tanssinut äidin kohdusta alkaen ja haluan tanssia hautaan saakka.
Sota-aikana opettelin steppaamaan ja kiersin sotatoimialueilla viihdytyskiertueilla. Tanssiminen oli siihen aikaan kiellettyä, mutta steppaaminen ei. Tosin salatansseja järjestettiin ja niissä kävin toisinaan. Kerran hyppäsin ikkunasta ulos karkuun, kun poliisit tulivat paikalle yllättäen.
Tanssista tuli yksi ammattini, koska osasin sitä paremmin kuin muut. Kilpatanssin ja avioliiton solmimisen jälkeen toin tanssin muotinäytöksiin.
Perustin tanssikouluksi laajentuneen Rytmikkäät mannekiinit -ryhmän tyttäreni Pirjon vuoksi. Tanssi auttoi häntä voimaan paremmin. Jo 1960-luvulla tiesin, että tanssi on parasta aivolääkettä. Nyt se on todistettu lääketieteellisestikin. Tietoni tuli kokemuksesta. Kun mieheni lopetti tanssimisen, hänestä tuli väkivaltainen ja alkoholisti. Tanssi oli myös viimeinen asia, jota Pirjo jaksoi tehdä.
Tanssi kuuluu kaikille, ei vain nuorille, naimaikäisille ja kauniille. Tanssia ei voi väärin, ja jokainen on tanssiessaan kaunis.
Jaksan paljon vähemmän kuin aikaisemmin. En pysty enää steppaamaan tai hyppimään, mutta tanssimaan ja laulamaan pystyn niin kuin jokainen. Aion tanssia, vaikka vain yksi käsi heiluisi. Paritansseja en lähde tanssimaan, joten minua on turha hakea. En todellakaan antaudu kenenkään vietäväksi, koska silloin on vapaus poissa.”
Kuva: Miguel Vera / Skoy
Aira Samulin on kotona asumisen puolesta puhuja
”Asioista pitää puhua oikeilla nimillä. Vanhus on kaunis sana, kuin runoa. Termin ikäihminen käyttäminen tarkoittaa, että ikää hävetään.
On kiva elää kauan, sillä silloin kuolema siirtyy myöhemmäksi. Ei kukaan halua kuolla juuri nyt. Ihmisen vietti pysyä elossa on valtavan suuri. Ei kuolemalta silti pelastu.
Kehotan kaikkia ottamaan vanhuutensa valtaan.
Vanhukset myöntyvät liian helposti laitoksiin, koska rakastavat lapsiaan ja lapsenlapsiaan eivätkä halua heidän huolehtivan.
Ajatustapa on silti päin helkkaria. Olen kotona asumisen puolesta puhuja. Laitosten pitää olla vain sairaita tai liikuntakyvyttömiä varten, silloin hoitajilla on heille riittävästi aikaa.”
”Rupesin ryyppäämään vasta 80-vuotiaana”
”Olen asunut yksin 15 vuotta. Yksinäisyyttä ei pidä pelätä niin kauan kuin on kunnossa.
Olen hankkinut kotiini turvallisuusteknologiaa, joka ei maksa juuri mitään verrattuna laitospaikkaan.
Lapsenlapseni voivat seurata kännyköistään esimerkiksi, milloin nousen sängystä, avaan jääkaapin tai viivynkö liian kauan vessassa ja olenko jättänyt vahingossa ulko-oven auki.
Kuulen usein lauseen ’olisinpa sinun iässä samanlainen’. On se vähän omistakin valinnoista kiinni, minkälaisessa kunnossa on vanhana. Hyvätkin geenit voi pilata.
Rupesin ryyppäämään vasta kahdeksankymppisenä, sitä ennen olin täysin raitis.
Viineistä en välitä, sillä ne väsyttävät, mutta saatan ottaa pienen konjakin. Eilen otin jääkylmän vodkan blinien kanssa, sitä parempaa ei voi olla. Toivon, ettei vanhainkodeissakaan kiellettäisi vanhuksilta konjakki- tai viinilasillista.
Usein ihmetellään, miksi vanhus kuihtuu laitoksessa. Tietenkään ruoka ei maistu, jos siinä ei ole suolaa ja mausteita. Suolan puuttumista perustellaan terveellisyydellä, mutta mitä väliä on sillä, kuoleeko viikkoa aikaisemmin.”
Kuva: Pekka Holmström
Jätän perinnöksi innostumisen lahjan
”Kun ensimmäinen lapsenlapseni syntyi, minulta kysyttiin, minkä ominaisuuden hänelle toivon. Vastasin, että innostumisen lahjan.
Innostun yhä kaikesta, mitä teen.
Nyt olen koronaviruksen vuoksi eristyksessä, mutta suunnittelen, miten Hyrsylän Mutkaa pusketaan eteenpäin epidemian jälkeen. Olen innostunut suunnitelmista ja mielikuvista. Olen selvinnyt sodasta, sen jälkeisestä jälleenrakentamisesta ja 90-luvun lamasta. Selviän tästäkin. Tuntuu oudolta, kun 93-vuotiaana sanon, että onnistun kaikessa, missä pitää olla edellä aikaansa. Niin se vain on.
En liuhottele. Olen rohkea, mutta en uhkarohkea, koska silloin käy huonosti.
Toivon, että kaikki eläisivät elämäänsä täysillä varsinkin vanhoina.
Saan toisinaan kirjeitä, joissa minua neuvotaan kääntymään Jumalan puoleen. Kuka voi sanoa, miten minun pitää loppuelämäni elää päästäkseni taivaaseen? Hymyilyttää, kun jotkut yrittävät vielä vääntää minua joksikin muuksi kuin mitä olen.
Ihmiset ovat aika omanapaisia. Koetan elää niin, ettei minulla ole napaa. Jos kaikki olisivat itseään enemmän kiinnostuneita toisista, voi olla, että täällä olisi hyvä elää.”
Koronaepidemian vuoksi emme kuvanneet Aira Samulinia tätä juttua varten. Jutun kuvat on valittu hänen luottokuvaajiensa arkistoista. Neljässä ensimmäisessä kuvassa on ollut stylistinä Sami Sykkö.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 5/20.
Lue myös: Aira Samulinin viesti ikääntyneille: ”Toteuttakaa mieliteot”
Satu Tiivola ja Aira Samulin ovat tunteneet toisensa jo nuoresta. Helsingin Seurahuoneella on otettu heistä yhteiskuva aiemminkin, 1970-luvulla. Silloin heidät toi yhteen varainkeruu museota varten. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti