Ensio Rislakki loi Seuran vuonna 1934 – Näin rakastettu Lapatossu jakeli railakkaita neuvoja kansalaisten pulmiin lehdessä
Kirjailija Ensio Rislakki kehitti Suomen ensimmäisen superlaiskurin Lapatossun – ja valjasti hahmon myös päätoimittamansa Seuran mainosmieheksi.
Ensio Rislakki teki lehtimiesuransa vastapainona viihdettä. Pakinoita syntyi nimimerkillä ”Valentin”, elokuvakäsikirjoituksia omalla nimellä.
Pitkänhuiskea piippusuu Ensio Rislakki (1896–1977) osasi 1930-luvulla panna töpinäksi.
Lehtimies-kirjailija sai työnantajaltaan vuonna 1934 tehtäväksi luoda suomalaisille mukava yleislehti. Seuraksi ristitty lehti lähtikin heti lentoon, mutta yhden julkaisun tekeminen ei työhullulle Rislakille riittänyt.
Rislakki tehtaili näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia minkä ehti, ja käytti omia viihdehahmojaan häpeilemättä myös omassa lehdessään.
Nykykielellä puhuttaisiin crosspromotionista, ristiinmarkkinoinnista.
Lapatossu oli Rislakin luoma superlaiskuri
Ei siis ihme, että alkuaikojen Seurassa hyödynnettiin myös Lapatossu-hahmoa: tämä Rislakin luoma superlaiskuri, Uuno Turhapuron prototyyppi pöyristytti ja samalla salaa myös ihastutti ahkeruuteen kasvatettua kansaa.
Suoraan veteraaninäyttelijä Aku Korhoselle (1892–1960) täsmärooliksi kirjoitettu Lapatossu vältteli työtä taidokkaasti ja osasi uunottaa selityksillään muut pökerryksiin.
Ensimmäisen Seuran näytenumerokansi vuodelta 1934. Rislakki päätoimitti lehteä vuoteen 1941 asti.
Ratatöiden velmu
Ensio Rislakki kertoi ”miettineensä ankarasti, mistä suomalainen elokuva saisi kansanomaisen leikinlaskijatyypin”.
”Suomen kansa on taatusti leikinymmärtävää sakkia”, hän uskoi.
Rislakkia harmitti, kun tanskalaisilla oli Majakka ja Perävaununsa ja amerikkalaisilla tietenkin Laurel & Hardy, Ohukainen ja Paksukainen.
Ala oli hänelle tuttua. Ennen Seuraa Rislakki oli päätoimittanut Otavalla filmilehti Elokuva-Aittaa.
Rislakki tiesi, että suomea puhuvalle koomikkohahmolle oli tilausta.
Sitten välähti. Rislakki sai kaupattua Lapatossu-hahmon SF-yhtiölle periaatteella, että ukon toilailuista tehdään kansainvälisen mallin mukaan elokuvasarja.
Pohjaksi löytyi todellisen Lapatossuksi kutsutun ihmisen legenda.
1880-luvulla, jolloin rautatietä vedettiin Tampereelle, Poriin ja Vaasaan, oli ratatyömailla kuljeskellut Kalvolasta kotoisin ollut joutomies Kustaa Gustafsson.
Mies oli keplotellut itsensä työhommiin vaikka minne, ja hämmästyttänyt topparoikkia paitsi satunnaisesti väläyttämillä taidoillaan, myös hyvin piilottelemallaan vetelyydellä.
Väitettiin, että 1900-luvun taitteessa jokainen suomalainen oli kuullut laiskaksi lapatossuksi haukutun miehen edesottamuksista.
Verbaalista voimaa
Pitkiä Lapatossu-filmejä syntyikin vuosina 1937–1940 kolme, ja jokainen menestyi.
Elokuvat ovat Lapatossu (1937), Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa (1939) ja Tavaratalo Lapatossu ja Vinski (1940).
Vinski on säätäjä-Lapatossun kannoilla liikkuva vaiteliaampi kamu, jota esitti Kaarlo Kartio. Kartio kuoli influenssan jälkitautiin jo 1940.
SF-yhtiö olisi tehnyt filmejä tästä huolimatta varmasti lisää, jollei sota olisi sotkenut viihdemarkkinoita. Tuolloin puhemestari Lapatossu siirtyi esiintymään rintamamieskiertueilla ja radiolähetyksissä.
Ensio Rislakki osui Lapatossussa suomalaisten miesten selkäydinalueelle, sillä turhan ponnistelun välttäminen ja samalla verbaalinen ja taidollinen ylivoima on monen unelma.
Tietysti Lapatossulle ”järjestyi” myös suosittu nimikkopalsta suuressa perhelehdessä.
Seurassa Lapatossu jakeli railakkaita neuvoja milloin mihinkin kansalaisten pulmiin: esimerkiksi kuinka suhtautua pula-ajan harmeihin.
Lapatossu oli 1930-luvun kotimaiseksi viihdehahmoksi poikkeuksellisen radikaali: hän käytti paljon energiaa vältelläkseen työntekoa. KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy
Taituri ja laiskuri
Siinä missä Uuno Turhapuro ei tunnista sanaa työ, vaan luulee puhuttavan ”röistä”, oli elokuvien Lapatossulla suuret määrät aforismeja aiheesta työ.
Vinskin ehdottaessa työnhakua, Lapatossu mulkaisee takaisin:
”Se on vähän liian kova kohtalo näin nuorelle miehelle.”
Kakkoselokuvassa suklaatehtailija erehtyy luulemaan kaksikkoa eteviksi urheilijoiksi, haluaa pestata heidät urheilujoukkueeseensa ja vain muodolliseen työhön.
”No, se muuttaa asian. Muodollinen työ sopii meille erittäin hyvin”, Lapatossu päättää.
Kohta Lapatossu paukuttaa ammunnassa napakymppejä vaikka selkä maalitauluun päin.
Sehän on silkkaa Turhapuroa, sillä olihan Uunollakin taiturimaiset biljardi- ja golflyöntinsä.
Lapatossukin venyi jo ensielokuvassa pukeutumaan niin naisten kuin herrojenkin asuun.
Mutta Rislakilla oli Spede Pasasta paremmat suhteet kriitikoihin.
Lehdistön ensimmäiset arviot uudesta antisankarista olivat suopeita:
”Hauskuus ei ole jostain amerikkalaisesta filmifarssista lainattua remuamista, vaan jollain tavoin kotoisesti sykähdyttävää.”
Jopa vasemmistolehtikin tuumi:
”Supisuomalainen huumori saa oivan tulkitsijansa Aku Korhosessa.”
Parivaljakko Aku Korhonen (oik.) ja Kaarlo Kartio elokuvassa Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa (1939). KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy
Aikansa trollien torjuja
Syksyllä 1939 sodan uhan alla Maan Turva -järjestö keksi pyytää Lapatossun radioon pilailemaan venäläisen radiopropagandan väitteillä. Aku Korhonen itse nimesi Lapatossun ”valheentorjuntapäälliköksi”.
Valtavan suosion takia Lapatossun radiohaastattelut jatkuivat vuoteen 1944 asti. Toimi jalostui ”ikäväntorjuntapäälliköksi”.
Eräässäkin Rislakin käsikirjoittamassa radioesityksessä Lapatossu kohtaa idän kolhoosilaisen, ”työn sankarin” ja esittelee itsensä Suomen laiskimmaksi mieheksi.
Vapaassa maassa kun saa laiskotellakin.
Hahmo lähti myös pitkille rintamakiertueille, jolloin esityksiä ei voinut enää tehdä Rislakin käsikirjoituksia lukien vaan improvisoimalla.
Sota-ajan liian hyvä suosio olikin yksi syy sille, miksi hahmo kuopattiin kokonaan vuoden 1944 jälkeen.
Jälleenrakentava Suomi ei kaivannut 1930-luvun leppoisista vuosista muistuttavaa maalaishahmoa – eikä laiskottelulla vitsailukaan sopinut sotakorvausten maksajille.
Superlaiskurin paikka suomalaisessa viihteessä avautui kunnolla vasta hyvinvointivaltion aikaan 1970-luvulla – ja siihen rooliin saimme hyvin lapatossumaisen Uuno Turhapuron.
Hänetkin on nähty Seurassa usein, mutta ei tiettävästi koskaan lehden mainoshahmona.
Seura syntyi kaksi kertaa
Seuran ensimmäinen päätoimittaja Henrik Ensio Ezechiel Rislakki (ent. Svanberg) oli kahdesti perustamassa Seura-nimistä lehteä.
Nuori toimittaja alkoi itse tehdä seurapiirijulkkis Minna Craucherin kustantamaa Seura-nimistä novellilukemistoa vuonna 1926, mutta lähti sieltä jo vuoden kuluttua Otavalle Suomen Kuvalehteen.
Kun Otavan ja Werner Söderströmin aikakauslehdet löivät hynttyynsä yhteen Yhtyneiksi Kuvalehdiksi 1934, Rislakki pantiin suunnittelemaan yhtiölle uutta viikkolehteä.
Loogisesti hän päätti käyttää uutuusjulkaisussa samaa nimä kuin 20-luvun luomuksellaan.
Ensimmäinen näytenumero ilmestyi 6. joulukuuta 1934, alaotsikolla ”Suomen kotien viikkolukemisto”.
Tommi Tuomi / Otavamedia
Voisi olla Manna
Lehtinimi Seura ei edes ollut Rislakin omaa keksintöä, vaan vuosina 1926–1929 ilmestynyt Seura oli ottanut sen lukijakilpailun kautta. Nimiehdotus ”Manna” tuli toiseksi, ja hyvin pärjäsi myös iloisuutta kuvannut ”Ratto”.
Seuran tekijäkunta oli nuorta ja sujuvakynäistä.
Rislakki palkkasi työparikseen ”lentävän reportterin” Aarne Haapakosken, josta kehkeytyi 1930-luvun lopussa dekkarikirjailija Outsider.
Jo Seuran ensimmäisessä numerossa oli Jukka H. Puntarin tehtäväsivu, jonka nimestä tuli suosittu hokema: ”Äly hoi, älä jätä!”
Lehtitalon kaikilla toimittajilla oli – palkan pienuuden takia – tapana tehdä sivuhommina kirjoja sekä käsikirjoituksia teatterille ja elokuviin.
Monta päällekäistä työtä ahertanut Rislakki roikottikin usein työhuoneensa ovessa kylttiä: ”Älkää häiritkö, toimittaja nukkuu.”
Ensio Rislakki oli Seuran päätoimittajana vuoteen 1941, kunnes Sotainvalidien Veljesliitto palkkasi hänet tekemään valistus- ja varainkeruutyötä. Rislakki palasi Yhtyneille 1950-luvun alussa päätoimittamaan Suomen Kuvalehteä, ja eläköityi sieltä 1960.