Kati Tervon kipujen taustalla olikin kasvain – leikkaus ja pitkä toipuminen mullistivat myös Jarin elämän: ”Tämä ei ole tarinamme päätös”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Jari ja Kati Tervo
”Ukko on yhdistänyt meitä vielä enemmän. Toiset meidän ikäisemme pariskunnat käyvät golffaamassa, meillä on tämä koira, joka on osa arkeamme ja elämäämme, ja myös harrastus”, Jari ja Kati Tervo pohtivat. © Tommi Tuomi
Jari ja Kati Tervo olivat juuri hankkineet koiranpennun, Ukon, kun Katilta leikattiin selkäytimestä kasvain. Alkoi pitkä toipuminen, joka on yhä kesken.

Oven takaa kuuluu vinkumista ja pieniä haukahduksia. Kirjailija Jari Tervo, 63, avaa oven Ukko-koira sylissään, ja utelias borderterrieri nuuhkii heti tulijan. Sitten Ukko säntäilee huonetta ympäri.

”Äiti tulee kohta”, Jari rauhoittelee.

Ukko ei rauhoitu, sillä lauma ei ole vielä kasassa. Jari kaivaa taskustaan herkun ja antaa sen, kun Ukko on istunut. Se auttaa vain hetken. Ukko tyyntyy vasta, kun äiti, kirjailija Kati Tervo, 68, tulee huoneeseen. Sitten Ukko vetäytyy ruokapöydän alle makoilemaan.

Hetken päästä alkaa kuulua ulinaa ja teräviä haukahduksia, mutta kun Kati kaivaa laukustaan koirien voileivän, Ukko menee makuulle maton päälle jäystämään evästään.

”Olemme me fiksuja”, Jari kuiskaa Katille, kun hiljaisuus vain jatkuu.

Jarin ja Katin elämä mullistui toukokuussa 2020, kun kahdeksan viikon ikäinen Ukko-pentu muutti Tervojen kotiin Helsingin Katajanokkaan. Mutta vielä enemmän arki muuttui vain kuukautta myöhemmin.

Ei liian söpö

Katin koirakuume oli aaltoillut jo monta vuotta. Kati haaveili lenkkiseurasta, ja koti oli alkanut tuntua tyhjältä, sillä Kalle-poika oli lähdössä armeijaan. Jarin elämä oli kuitenkin niin hektistä, ettei perheeseen olisi mahtunut läsnäoloa ja huolenpitoa vaativaa koiranpentua.

Kati huomasi tilaisuutensa tulleen, kun Jari sai Loiri-elämäkerran valmiiksi vuonna 2019 ja kiireet helpottivat.

Pian Jarikin lämpeni ajatukselle uudesta perheenjäsenestä, mutta sopivaa rotua ei tuntunut löytyvän. Jari olisi halunnut japaninpystykorvan, joka muistutti häntä lapsuudenkodin Mila-maltankoirasta. Kati taas teki Kennelliiton sivuilla rotutestejä, mutta mikään ehdotuksista ei tuntunut omalta.

Oikea rotu löytyi sattumalta Katin ollessa Huomenta Suomen haastattelussa. Siellä hän tutustui Pekka Poudan Sini-koiraan.

”Sini valloitti minut katseellaan, koollaan ja käytöksellään. Myöhemmin näytin pojallemme Kallelle borderia. Kalle sanoi, että tuo on hyvä. Ei liian söpö, koirannäköinen.”

Jari ottaa Ukon syliin ja katsoo koiraa hymyillen.

”Minusta Ukko on kyllä aika söpö.”

Lue myös: Pekka Pouta jää kansan suosikkina toiseksi sääkoira-Sinille – Itsepäinen borderterrieri koettelee välillä omistajaansa: ”Se tekee mitä tahtoo”

Jari iloitsee, että heillä on omaperäinen ja persoonallinen koira. Ukko esimerkiksi kävelee aina kotitalon rappukäytävän portaista viimeiset askeleet takaperin. ”Kun suunnittelemme elämäämme liittyviä asioita, pitää aina muistaa, kuka hoitaa Ukkoa. Enää ei voi pyrähdellä kuin taivaan lintu vapaana. Jonkun pitää aina huolehtia Ukosta”, Kati sanoo. © Tommi Tuomi

Jari Tervo iloitsee, että heillä on omaperäinen ja persoonallinen koira. Ukko esimerkiksi kävelee aina kotitalon rappukäytävän portaista viimeiset askeleet takaperin. ”Kun suunnittelemme elämäämme liittyviä asioita, pitää aina muistaa, kuka hoitaa Ukkoa. Enää ei voi pyrähdellä kuin taivaan lintu vapaana. Jonkun pitää aina huolehtia Ukosta”, Kati Tervo sanoo. © Tommi Tuomi

Vauhdikas taapero

Ukko sopeutui pian uuteen kotiinsa – ja isäntäväki sitäkin nopeammin uuteen perheenjäseneen.

”Hämmästytti, miten Ukko jo silloin hallitsi kaikkea. Katin kanssa keskustelimme enimmäkseen Ukosta, ja kaikki, mitä Ukko teki, oli ihmeellistä. Hän tuntui täyttävän kodin, vaikka ei ollut juuri maamyyrää isompi”, Jari sanoo.

Jo varhain Jari ja Kati Tervo päättivät, että Ukko on hän, he itse ovat Ukon isä ja Ukon äiti ja nykyään Tampereella asuva aikuinen poika Kalle Ukon ihmisveli.

”Sitoumus Ukon kanssa kestää ehkä minun loppuelämäni. Tässä pitää toimia niin kuin taaperon kanssa toimitaan, paitsi että Ukko ehtii sekunnissa kauas, ja hänestä lähtee oikeastaan kovempi ääni kuin taaperosta. Hänestä on ollut selvästi enemmän iloa kuin kuvittelin”, Jari pohtii.

Alun perin Ukon piti olla Katin koira, mutta pian Jari joutui ottamaan koiralapsen yksinhuoltajan roolin.

Utuinen odotus

Katilla oli ollut toistuvaa kylkikipua vuosikausia. Kun hän oli ammatillisessa kuntoutuksessa Punkaharjulla, hän tajusi olevansa huonossa kunnossa ja tasapainon kanssakin oli ongelmia. Kuntoutuksesta palattuaan Kati kävi fysiatrilla helmikuussa 2020.

”65-vuotias nainen kävelee varovasti ja istuu vinossa”, fysiatri kirjasi lausuntoonsa.

Kati sai lähetteen rintarangan magneettikuvauksiin, mutta koronapandemian takia hän pääsi tutkimuksiin vasta muutaman kuukauden odotuksen jälkeen kesäkuussa. Magneettikuvauksissa kuvattiin vahingossa myös kaularangan alaosa, ja kuvassa selkäytimessä näkyi hyvälaatuinen kasvain.

”Se oli minun Lotto-voittoni. Neurologit arvelivat, että jos kaularankaa ei olisi kuvattu, kasvainta ei olisi huomattu. Liikuntakykyni olisi saattanut yhtäkkiä romahtaa, ja olisin joutunut pyörätuoliin. Toipumismahdollisuudet takaisin käveleväksi ihmiseksi olisivat olleet tosi pienet.”

Ennen leikkausta ei tiedetty, onko löytö hyvälaatuinen vai syöpää aiheuttava pahalaatuinen kasvain. Kati sai kuulla, että leikkaus on ainoa vaihtoehto, ja siitä voi seurata jopa kuukausien toipuminen kuntoutuslaitoksessa.

Seuraavan kuukauden ajan kaikki oli utuista. Jalat ja pää olivat kortisonilääkityksestä pehmeät. Kati vain odotti leikkauspäivää ja toivoi, että kaikki menisi hyvin. Eniten hän pelkäsi syöpää.

”En muista, että olisin ollut varsinaisessa paniikissa, mutta tietenkin pelkäsin ja ajattelin, että pahimmillaan kuolen ja tämä oli tässä.”

Jari esitti urheaa ja kannusti Katia muistuttamalla, että ”Kyllä me tästäkin selviämme.” Salaa hänkin pelkäsi.

”Pohdiskelin, miten tässä käy. Jos hyvin käy, tämä on pysyvä halvaantuminen, mutta jos ei käy hyvin, kohta ollaan Terhokodissa”, Jari sanoo.

Ukko innostuu heti, jos kuulee ulos-sanan, mutta tassujen kastumisesta borderi ei välitä. Uuden perheenjäsenen myötä Jari ja Kati ulkoilevat aiempaa enemmän. © Tommi Tuomi

Ukko innostuu heti, jos kuulee ulos-sanan, mutta tassujen kastumisesta borderi ei välitä. Uuden perheenjäsenen myötä Jari ja Kati Tervo ulkoilevat aiempaa enemmän. © Tommi Tuomi

Askel kerrallaan

Ukko haukahtaa. Normaalisti tähän aikaan aamupäivästä Ukko torkkuisi, mutta nyt borderi kaipaa seuraa. Jari laskeutuu tuolilta lattialle istumaan koirapoikansa viereen. Ukko näyttää heti tyytyväiseltä.

Vaikka Katin kasvain saatiin leikattua heinäkuussa 2020, siitä jäi jälki, ja Kati on loppuelämänsä ajan toipilas ja selkäydinvammapotilas. Hän kotiutui rollaattorin kanssa kahdeksan vuorokautta leikkauksen jälkeen, ja kotona alkoi kävelemään opettelu ja pitkä toipuminen.

Kati on kiitollinen, että Jari ei passannut häntä liikaa, vaan hän sai itse ensin yrittää. Alussa Kati ei pystynyt harjaamaan hampaitaan seisten ilman että piti lavuaarista kiinni. Hän eteni pieni tavoite kerrallaan.

Ukko oli hyvä kirittäjä. Jari kertoo, että Ukko lohdutti Katia nuolemalla rollaattorin pyöriä. Ensimmäisinä viikkoina Kati ei saanut kumartua, eikä hän vieläkään voi nostaa kymmenkiloista Ukkoa syliin lattialta.

Kun Kati käveli taloyhtiön korttelipihalla rollaattorin kanssa, Ukko seurasi lasitetulla parvekkeella omalta paikaltaan emäntänsä etenemistä.

”Kun katsoin koiranpennun iloista temmellystä, parhaimmillaan unohdin oman raihnaisuuteni ja vaivani. Päätin, että jonain päivänä vielä ulkoilutan Ukkoa.”

Välillä Kati tunsi haikeutta, kun ei saanut olla täysillä Ukon pentuajassa mukana eikä päässyt tekemään Ukon hoitoon liittyviä asioita. Toisaalta hän oli huojentunut, että Jari oli niin rakastunut Ukkoon ja piti tästä niin hyvää huolta.

Ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen Kati vei Ukon lyhyelle iltapissalenkille vasta maaliskuussa 2021. Hän pelkäsi koko ajan, että horjahtaa tai Ukko riuhtaisee niin, että se aiheuttaa kipua yläselän leikkausarvessa.

”Olin iloinen, että selvisimme onnellisesti kotiin. Teimme vain pienen korttelikierroksen, mutta se tuntui isolta saavutukselta.”

Vieläkään ulkoilutus ei ole helppo keikka, mutta Kati haluaa hoitaa oman osuutensa Ukon päivittäisistä lenkeistä, koska se tekee hänelle ja Ukolle hyvää.

”En olisi voinut kuvitella, että en pääse ulkoiluttamaan Ukkoa kahdeksaan kuukauteen. Onneksi en tiennyt sitä etukäteen. Päivä kerrallaan mennään. En voinut kuvitella sitäkään, että sairastun näin vakavaan sairauteen. Ajattelin, että vain vanhenen, rapistun ja kuolen pois.”

Ei jää tähän

Viime aikoina Kati Tervo on saanut huomata, millaista on olla huonojalkainen kulkija kaupungissa. Liukkaat kadut ja möykyt teillä hankaloittavat liikkumista. Kati ei tarvitse enää rollaattoria mutta turvautuu kävelykeppiin.

”Minut leikannut lääkäri sanoi keväällä, että useimmat ihmiset alkavat kävellä vähän huonommin vanhempina, mutta minun tautihistoriallani voi olla, että sitten ehkä mennään rollaattorilla. Mutta eihän kukaan tiedä elinikäänsä.”

Aviopari suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti. He ovat aiemmin kärsineet lapsettomuudesta ja vuonna 2010 elämä järkkyi, kun Kati sairastui rintasyöpään.

”Kun pääsin eroon saattohoitoajatuksesta, tuntui, että tämä ei ole tarinamme päätös. Tuntui samalta kuin silloin, kun Katilla oli rintasyöpä. Ei tämä tähän jää, niin kuin ei jäänyt silloinkaan”, Jari sanoo.

”Minun kohdallani rintasyöpä oli paljon tätä koettelemusta pienempi koettelemus”, Kati lisää.

Vaikeudet ovat vain vahvistaneet suhdetta, ja samoin on tehnyt Ukko.

”Meillä on lapsi, meillä on nyt pieni lapsi luultavasti meidän loppuelämämme”, Jari sanoo.

”Ukko on opettanut hyvää läsnäoloa hetkessä. Ukon kanssa eletään tässä ja nyt -elämää, ja se on varmaan aika terveellistä.” – Kati Tervo

Ukko tuo iloa

Voileivästä on syöty vain muutama puraisu, ja nyt se lojuu lattialla. Ukko kuljeskelee ympäri huonetta siihen malliin, että olisi jo aika lähteä ulos. Jarikin nousee.

Ukko on tuonut arkeen säännöllisen rytmin, ja Kati ja Jari ulkoilevat nyt aiempaa enemmän. Elämässä on enemmän iloa. Kati nauttii etenkin hetkistä, kun Ukko on sylissä rapsutettavana.

”Tuntuu, että meidän perheemme on suurentunut. Ukko on täysivaltainen perheenjäsen, ja mikään ei ole hyvin, jos Ukolla ei ole kaikki hyvin. Olen onnellisempi, kun meillä on Ukko, ja uskon, että ihminen on onnellinen, kun hänellä on joku, josta pitää huolta”, Jari pohtii.

”Ukko on opettanut hyvää läsnäoloa hetkessä. Ukon kanssa eletään tässä ja nyt -elämää, ja se on varmaan aika terveellistä”, Kati sanoo.

Ukon kanssa asiat on nimittäin tehtävä nyt, ei kohta. Tällä hetkellä Tervot elävät hyvää ja tasapainoista koiraperhearkea. Jari tosin arvelee, että he ovat edelleen onnellisen pökertyneitä Ukosta.

”Ukko on kohta 2,5-vuotias, mutta kyllä tämä tuntuu minusta edelleen joka päivä yhtä hämmästyttävältä. Tuntuu ihanalta, kun Ukko on aina aamulla innoissaan, kun näkee meidät, ja pitää kaikkia yli 15 minuutin eroja tarpeettoman pitkinä.”

Jari ja Kati Tervon Ukko (Otava) ilmestyi 7. syyskuuta.

X