Eppu Nuotio nautti elämästään Berliinissä – Kamala kriisi iski, kun oli aika luopua unelmakodista ja palata Suomeen: ”Itkin asiaa pitkään”

Kirjailija-näyttelijä Eppu Nuotio muutti aviomiehensä Kurren kanssa Berliiniin vuonna 2013.

”Olimme sitä ennen jo viettäneet parin vuoden ajan kaupungissa puolet vuodesta pienessä Prenzlauer Bergin asunnossa. Kurre oli haaveillut Berliinissä asumisesta aina”, Eppu Nuotio kertoo.

Vapaus ja byrokratia yllättivät Saksassa

”Olimme asuneet 11 ­vuotta ­ulkosaaristossa Hiittisissä. Saaristoelämä oli vuosien varrella muuttunut sinilevän vuoksi. Olen atoopikko ja olin uinut meressä 11 vuoden ajan kesät talvet ja saanut vedestä loputtoman ihottuman.

Oli selvää, että muutamme Saksaan ihan kunnolla. Moni ei ota niin sanotusti koko pakettia, mutta me muutimme myös osaksi Saksan sosiaaliturvaa ja verotusta.

Saksalainen byrokratia ­kyllä yllätti. Saksan työllisyys­ihme perustuu siihen, että mikään ei toimi netissä. Jos haluaa ilmoittaa koiransa koirarekisteriin, pitää soittaa ­ensin virastoon ja varata aika kolmen kuukauden päähän ihmisen kanssa asioimista varten.

Suurin muutos Berliiniin muuttamisessa oli valtava vapauden tunne. Elimme keskellä todella runsasta kulttuuritarjontaa, arjen luksusta.”

Berliini ja pikkukaupungin omat identiteetit

”Berliini on vähän kuin nippu pikkukaupunkeja. Jokaisella kaupunginosalla on oma pikkukaupungin ­identiteettinsä. Kaikista löytyy kuitenkin hyvät kahvilat ja ruokapaikat, tori, puistot ja leipomot. Ajoimme paljon polkupyörillä, retkeilimme ja vain kuljeskelimme ympäriinsä.

Meillä oli muutamien suomalaisten ­kanssa pieni kulttuurikerho, jonka kanssa kävimme näyttelyissä, syömässä ja uimassa. Tapasin joka perjantai Sanna Iston, jolla oli myös koira. Yhteisistä järven ympäri kävelyistä koirien kanssa syntyivät Typy-lastenkirjat.

Kun muutimme Berliiniin, Kurre oli yli 70-vuotias, minä puolestani yli 50. Kieli ei kääntynyt meiltä kummaltakaan aluksi, mutta koiramme oli siinäkin oleellinen. Opin ensin ”koirasaksaa”, kun ­kuljin sen kanssa pitkin ­kaupunkia ja ­puhuin kieltä rohkeasti, ­vaikkakin päin honkia.

Kielen oppimisessa auttoivat myös naapurimme. He alkoivat kohteliaasti toistaa lauseeni, mutta oikeassa muodossa.”

Lue myös: Eppu ja Kurt Nuotio Kotiliedessä: Lama vei koko omaisuuden – suurperheellä ei ollut varaa edes vuokra-asuntoon

Herroittelu ja rouvittelu

”Saimme myytyä Hiittisten talomme vuonna 2013, mutta olimme jo sitä ennen ostaneet keväällä vanhasta jugendtalosta Friedenausta unelmakotimme, joka piti remontoida lattiasta kattoon, joten oli aivan järkyttävät lainat päällä.

Asuntoa ­remontoidessamme tutustuimme työmiehiin ja koko siihen maailmaan, jolloin kuvioon tulivat mukaan myös sähkömiehet ja arkkitehdit.

Opimme hyvin pian, että sähkömiestä ei pidä sinutella. Hän pitää sitä osoituksena siitä, että emme arvosta häntä pätkääkään ja että hänen työnsä on huonoa, eikä hän enää luota meihin. Kaikkia piti teititellä, mikä oli aluksi outoa. Sen kanssa sattui monia mokia. Herroittelu ja rouvittelu oli myös aluksi hankalaa.

Asuntomme valmistui jo jouluksi 2013. Tiesin, ­etten ­voisi koskaan elämässäni asua enää samankaltaisessa asunnossa, jossa oli kolme parve­ketta, keisari Vilhelmin aikai­set lattialankut ja kipsi­koristeet katossa. Realismi on lempilajini, ja ymmärsin, että aika, jonka tulisimme asumaan siinä, ei enää toistuisi.”

Kriisi iski, kun paluu Suomeen koitti

”Rakastin elämäämme Berliinissä, ja se oli täyttänyt myös Kurren toiveet. Muutimme Kurren ehdotuksesta takaisin Suomeen vuonna 2019. Minulle tuli siitä ensin aivan kamala kriisi, ja itkin asiaa pitkään. Minun oli hyvin vaikeaa jättää Berliini taakseni, mutta kun muuttopäätös oli tehty, ahdistus alkoi helpottaa.

Ajattelin, että jos ihminen lähentelee kahdeksaa­kymmentä, hänellä on veto-oikeus. Ymmärsin Kurrea, mutta en kuitenkaan halunnut asua muualla kuin Helsingissä.

Nyt iloitsemme siitä, että voimme kävellä Musiikkitalolle tai teatteriin ja tavata vanhoja ystäviämme. Pieni Berliinin henkäys tuntuu Helsingissäkin.”

Lue myös: Kirjailija Eppu Nuotio eli lapsuutensa äidin vakavan sairauden varjossa: ”Hän rakasti minua niin paljon kuin pystyi”