Näyttelijä Joonas Saartamo oppi hidastamaan tahtia polvivamman myötä: ”Nyt jos body battery -lukema on aamulla alhaalla, en lähde mihinkään!”
Näyttelijä Joonas Saartamo ei suostunut kuuntelemaan järjen ääntä ja älykellonsa lukemia ja päätyi lopulta leikkauspöydälle.
© Tiia Ahjotuli
Näyttelijä Joonas Saartamo päätti pelata viime kesänä monen vuoden tauon jälkeen hyväntekeväisyysmatsin jalkapallossa, ja oli pian sen jälkeen menossa pelaamaan jo toiseen turnaukseen.
”Olin innoissani tulevasta ja päätin, että lämmittelen kunnolla, jotta olen sitten täydessä iskussa pelissä”, Joonas Saartamo kertoo.
Alitajunta varoitti
”Jostain syystä alitajuntaani hiipi epäilys, ja sanoin pelipäivää edeltävänä päivänä muutamalle frendille, onkohan minun sittenkään fiksua pelata, jos jotain käy, sillä minulla oli tulossa yksi duuni.
Tunnepuolella en halunnut pettää pelikavereitani. Koin, että velvollisuuteni oli mennä pelaamaan ja tukea ystäväporukkaa, jonka kanssa en ollut pitkään aikaan pelannut. Päätin sivuuttaa järjen äänen.
Kun heräsin turnausaamuna, näytti älykelloni ihan kummallisia lukemia. Kellon body battery -lukema on yleensä yli 90, jos olen nukkunut hyvin ja palautunut rasituksesta. Tuona aamuna se oli 33.
Body battery laskee henkilön mahdollisuudet ja voimavarat liittyen stressiin, palautumiseen, unen määrään ja unen laatuun. Se laskee myös edelliset treenit eli kuinka kovaa on treenattu, ja se suhteuttaa ne kaikki toisiinsa.
Matala lukema olisi ollut se ensimmäinen merkki, josta minun olisi pitänyt tajuta jättää peli väliin. Järjen olisi pitänyt huutaa minulle, että älä lähde pelaamaan.
Nukuin mielestäni ihan hyvin, mutta en tiedä, oliko minulla ihan pientä kipeyden olotilaa tai olinko alitajuisesti stressaantunut peleistä. Katsoin lukemaa ihmeissäni, sivuutin järjen äänen ja päätin mennä pelaamaan.”
Seurasi suuri pysähdys
”Ensimmäinen matsi koitti ja juoksin Talin kentälle. Ehdin olla siellä ehkä puolitoista minuuttia, kun kosteahkolla nurmikentällä lähdin toiseen suuntaan kuin oikea polveni.
Polvesta kuului kunnon rusahdus, ja sieltä meni eturistiside, sivuristiside, koko polvi. En voinut astua jalalla ollenkaan, ja kahden päivän jälkeen paljastui, ettei polvessa ollut oikein mitään ehjää osaa jäljellä. Pelini loppuivat siihen.
Jos järki olisi voittanut tuona aamuna, polveni olisi säästynyt. Minulla olisi pitänyt olla kylmähermoisuutta tehdä päätös eikä ajatella liikaa sitä, mitä pelitoverit ajattelevat.
Se hyvä, mitä loukkaantumisesta seurasi, oli suuri pysähdys. Meidän jokaisen ihmisen kannattaisi välillä pysähtyä miettimään, mitä elämässä tehdä ja keitä me oikein olemme. Meidän pitäisi kuunnella herkemmin itseämme eikä vain toimia aina yhteiskunnan oletusarvojen pohjalta.
En usko, että kaverini olisivat pakottaneet minua kentälle, jos olisin perunut osallistumiseni huonon intuition perusteella. Toki lojaaliuteen liittyy hyviä asioita, mutta on tilanteita, joissa sen tärkeyttä kannattaa pähkäillä.
Toinen hyvä puoli loukkaantumisella ja polvileikkauksella oli, että kepit, jotka sain, sopivat täydellisesti roolihahmoni maailmaan yhdessä jutussa, jota aloimme kuvata. Ymmärrän, että jos kyseessä on kolmiloikkaaja, kepeistä on ehkä vaikea hakea hyvää puolta, mutta omassa ammatissani niistä oli löydettävissä ihan positiivinen kulma.
Hidastamisen pakko voi tuoda myös uutta näkökulmaa ja elämäntapaa. Jos elämässä toimii aina vain yhdellä tavalla, muut toimintatavat eivät ehkä koskaan aukea. Takaiskut voivat opettaa toimimaan ja näkemään elämää uudelta kantilta.”
Polvi muistuttaa keski-iästä
”Polvi leikattiin ja leikkaus meni hyvin. Kuntoutusaika kestää 9–11 kuukautta, ja nyt olen siinä yli puolivälissä. En tiedä, uskallanko enää futiskentälle. Polvi muistuttaa minua myös keski-iästä. Ymmärrän hyvin, että jos polvessa oli paljon kulumaa, se tarkoittaa sitä, että toisessakin polvessa on. Nyt jos body battery -lukema on aamulla alhaalla, en lähde mihinkään!
Jälkikäteen olen ihmetellyt, miten silloin edellisenä iltana kävin kavereiden kanssa keskustelua epäluuloistani osallistua peliin ylipäätään. Äidilläni on ollut vahvoja etiäisiä asioista, ehkä keski-iän myötä tietynlainen herkistyminen ja henkinen avautuminen on alkanut itsessänikin.
Fyysinen haavoittuvaisuus on yhä sallitumpaa miesten maailmassa kuin henkinen arpikudos. Tietynlaisen maskuliinisuuden tason hehkuttelu on järjetöntä, kun mielestäni herkkyyttä pitäisi antaa ulos enemmän.
Uskon, että etenkin meidän miesten olisi hyvä riisua haarniskaa ja tulla nähdyksi niinä lapsina, keitä me olemme. Maailma olisi silloin varmasti turvallisempi ja suvaitsevaisempi paikka.”