Roope Salmisella on yllättävä sivuammatti: ”Saan keikoista ehkä kymmenesosan verrattuna normaaleihin keikkoihini”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Roope Salminen
Roope Salminen on kiitollinen perheensä antamasta tuesta. Se mahdollistaa töiden tekemisen pienen lapsen isälle. © Arto Wiikari/Otavamedia
Näyttelijä-juontaja Roope Salminen, 33, on saanut rakkaasta harrastuksesta, roolipelaamisesta eväitä työelämään.

Tunne voittaa järjen joka kerta, kun Roope Salminen lähtee tekemään luolamestarin ammattiaan.

”Monikaan ei varmaan tiedä, että teen sivutoimisena ammattina pöytäroolipelien vetämistä.

Olen pelannut pöytäroolipelejä jo kaksikymmentä vuotta ja tehnyt sitä nyt myös noin kahden vuoden ajan sivutoimisena ammattina. Minulla on periaate, etten halua pyytää liikaa rahaa niistä keikoista, koska pelien pelaamisesta palkan saaminen on jo itsestään minusta niin sairas juttu.

Minulla menee pöytäroolipelikeikan suunnitteluun suunnilleen pari päivää. Itse pelisessiot kestävät sitten yleensä kuudesta kahdeksaan tuntia. Saan keikoista ehkä kymmenesosan niin sanotusta normaalista keikkapalkastani eli monta kertaa vuodessa tunne voittaa järjen. Asia itsessään on kuitenkin sen arvoista, koska se on niin kivaa.

Jokainen peli vaatii oman luolamestarin eli pelinjohtajan. Hyvän luolamestarin tunnistaa siitä, että hän osaa ottaa jokaisen pelaajan huomioon ja tehdä turvallisen pelikokemuksen kaikille. On muistettava, että ihmisillä on erilaisia pelkoja ja traumoja sekä kiinnostuksen kohteita. Jos menen vetämään seikkailua porukalle, jota en niin hyvin tunne, kyselen aina etukäteen kaikki tuollaiset asiat.

Yläikärajaa pelissä ei ole. Olin juuri muutama päivä sitten jurtassa Rengossa vetämässä pelin 60-vuotissyntymäpäivillä! Ikä ei siis ole este. Ehkä siinä vaiheessa, jos nopat eivät enää pysy omissa käsissä, pitää pyytää lapsenlapsia heittämään.

Turvallisia vaaroja

Aloitin pelaamisen ala-asteella koulukavereiden kanssa Dungeons & Dragons -pelillä, kun olin yksitoista, enkä ole sen jälkeen katsonut taaksepäin. Olen aina pyrkinyt itsekin pelaamaan, jos se vain on ollut mahdollista.

Pelaaminen on sosiaalista toimintaa, jossa vuorovaikutustaidot kehittyvät ihan todella nopeasti. Pöytäroolipelissä pitää uppoutua erilaisiin hahmoihin ja ajatella, miten jotkut muut kuin minä itse toimisivat kulloisessakin tilanteessa.

Siinä pääsee kohtaamaan turvallisessa ympäristössä vaaroja ja vaikeita tilanteita, jotka olisivat oikeassa elämässä todella isoja kriisejä. Pelin sisällä voi harjoitella, miten itse toimisi vaarallisessa, yllättävässä ja jännittävässä tilanteessa. Siitä pöytäroolipelissä on pohjimmiltaan kyse.

Pelaaminen näkyy työssä

Pelaan edelleen silloin tällöin ydinporukkani kanssa. Kun koronapandemia alkoi, kysyntä peleistä suorastaan räjähti. Etenkin naispuolisia pelaajia tuli yhtäkkiä paljon lisää. Minusta tuntuu, että pandemian ja suositun Stranger Things -sarjan yhdistelmä teki pelaamisesta sosiaalisesti hyväksyttävämpää puuhaa.

Nykyään pelaajat ovat ihan tavallisia tyyppejä: on perheitä, polttariporukoita, äijien saunailtoja tai naisten illanviettoja. Päällepäin ei pysty tunnistamaan, kuka pelaa roolipelejä ja kuka ei. Se on aivan mahtavaa. Mukana on kaikenikäistä ja -kokoista ihmistä.

Pelatessa aika menee tosi nopeasti, ja pelimaailma on koukuttava, mutta sieltä saaduista välineistä on hyötyä oikeassakin maailmassa. Koen, että pelistä on ollut itselleni ammatillisesti todella paljon hyötyä. Uskon, että esimerkiksi Kolme käännekohtaa -podcastissani näkyy, että olen pelannut koko ikäni. Tuntuu, että olen treenannut koko ajan juuri tätä varten! 20 vuotta pelaamista ei ole mennyt hukkaan.

Roope Salminen juonsi Enbuske, Veitola & Salminen tv-ohjelmaa vuosina 2016– 2018. Kuva otettu vuonna 2018.

Roope Salminen juonsi Enbuske, Veitola & Salminen tv-ohjelmaa vuosina 2016– 2018. Kuva otettu vuonna 2018. © Heli Hirvelä/Otavamedia

Perheen tuki

Pelaaminen on antanut paljon myös näyttelemiseen. Kun minua pyydettiin mukaan Lunastajat-elokuvaan, joka käsittelee yhteenkuuluvuutta ja nuorten miesten hukassa olemista roolipelin keinoin, vahva tunne sisälläni sanoi, että minun täytyi lähteä mukaan, vaikka järki huusi, ettei siitä saa rahaa ja kiirekin oli. Onneksi kuuntelin tunnetta.

Kun tekee tunneperäisiä päätöksiä, se vaatii venymistä myös lähipiiriltä. Lunastajat-elokuvaan lähteminen ei olisi ikinä ollut mahdollista ilman lapseni äitiä Helmi-Leena Nummelaa. Hän näyttelijänä ymmärsi tunneperäisen päätökseni ja tiesi, miten tärkeää se minulle oli, vaikka siitä tuli rankkaa kaikille.

Liian usein jää huomiotta, miten isoa venymistä vaaditaan kaikilta, jos pienen lapsen vanhempi lähtee tekemään elokuvaa. Muut ympärillä olevat venyvät, mutta se on mies, joka saa kaiken kunnian.”

X