Suomen rakastetuin ääni – Jarmo Heikkisen kertojanääni on erottamaton osa Avaraa luontoa
Jarmo Heikkinen on luultavasti Suomen tunnetuin kertojaääni. Pitkän uran media-alalla tehnyt mies vannoo yhä tarinoiden nimeen.
”Tarinankerronta voi olla hyvin koskettavaa ja lohduttavaa vuorovaikutusta: herkimmillään sen voi kokea iltasatua lukiessa ja kuunnellessa”, Jarmo Heikkinen pohtii. Yhdestä asiasta hän on varma: äänen merkitys ei vähene.
Lämmin, luotettava, meditatiivinen. Jarmo Heikkisen, 70, samettisen lempeä ääni on monille suomalaisille tuttu jo vuosikymmenten takaa.
”Olen iloinen tuollaisista luonnehdinnoista. Mutta jos joku sanoo ääntäni pehmeäksi, siitä en ole niin iloinen, mutta otan senkin kohteliaisuutena”, hän virnistää.
”Olen aina toivonut, että kun tulee ikää, ääneeni tulisi myös rosoa. En ole koskaan ollut kunniallinen äänivoimistelija, mutta aparaatti on onneksi säilynyt, kun minun ei ole pitänyt suurilla näyttämöillä kailottaa isosti, vaan olen saanut tehdä mikrofonityötä, jossa voi keskittyä hiljaisempiin nyansseihin. Se on minun lajini.”
Jarmo Heikkinen on hurmaavan nauravainen ja puhelias harppoessaan Kansallisteatterin tutuksi tulleita käytäviä. Menneitä muistellessaan Heikkisen ääni muuttuu miellyttäväksi, rauhalliseksi kertojaääneksi.
Samaisessa Kansallisteatterissa, jonne helmikuussa 70 vuotta täyttävä Heikkinen astui ensimmäisen kerran nuorena miehenalkuna 53 vuotta sitten, hänen äänensä on nyt näyttävässä roolissa.
Huikean suosion saavuttaneessa Sapiens-teatteridokumentissa mykät, suutaan aukovat näyttelijät eivät sano sanakaan, vaan koko esitys on laskettu Suomen tunnetuimman luontoäänen varaan.
”Minusta on hienoa, että tällaista ”vanhaa setää” pyydetään tällaisiin uutta teatterikieltä luoviin, kantaa ottaviin projekteihin.”
Jarmo Heikkinen aloitti uransa radiossa satuja lukemalla, jonka jälkeen lahjakas puheopin opiskelija napattiin Ylen toimittajaksi. Uransa aikana hän on myös työskennellyt käsikirjoittajana, ohjaajana ja puheopettajana.
Lisäksi hän on lukenut lähes sata äänikirjaa, lausunut runoja ja dubannut muun muassa Olipa kerran… -animaatiopiirrettyjä.
”Luin paljon äänikirjoja jo ennen kuin niistä tuli näin iso ilmiö. Olen lukenut kaikki Blomkvistit, Veljeni Leijonamielet, jonkun verran Rudyard Kiplingiä. Pikku Prinssin olen lukenut uusiksi aika hiljattain.”
Näyttelijäksi Heikkinen ei itseään miellä – moisen erheellisyyden hän haluaisi korjata Wikipediasta. Verokorttiinsa hän itse kirjoittaa ”toimittaja ja lausuja”.
”Uskon, että äänen, äänellä vaikuttamisen ja puhekasvatuksen merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa. Kirjojen ja muun kirjoitetun tekstin ääneen lukeminen tulee lisääntymään entisestään. Toivottavasti myös ääninäyttelijöiden tekijänoikeudet lukemiinsa äänikirjoihin tullaan tunnustamaan laajemmin kuin tällä hetkellä.”
Vaikka Heikkinen on jo ollut likemmäs kymmenen vuotta eläkkeellä, hänen ääntänsä kuullaan edelleen tulevien ohjelmien puffiäänenä muiden monituisten sivutöiden lisäksi.
Miten hänestä tulikaan koko Suomen rakastetuin kertojaääni?
Jarmo Heikkisen lapsuuden haaveita
Alun perin Jarmo Heikkisestä piti tulla opettaja. Jo 12-vuotiaasta asti hän halusi äidinkielenopettajaksi.
”Se oli kumma päähänpinttymä: pidin jopa lauseenjäsentämisestä. Se oli minun matematiikkaani.”
Myöhemmin haave sai uusia ulottuvuuksia. Heikkisen perheellä oli televisio jo vuodesta 1961, kiitos kotinurkissa asuvan vanhapoika enon.
”Olin ujo, jopa yksinäinenkin lapsi, ja tykkäsin telkkarin maailmasta, elokuvista ja filmitähdistä. Näin lopputeksteissä ”Ohjaus: se ja se” – siitä se päähänpisto tuli: halusin televisioon töihin tv-ohjaajaksi!”
Lue myös: Jarmo Heikkisen kultaiset lapsuusmuistot – ennustiko hän jo lapsena tulevaisuutensa?
Kansallisteatteri on Jarmo Heikkiselle läheinen ja rakas paikka. Häntä kuullaan Yuval Noah Hararin bestseller-teokseen pohjautuvan Sapiens-esityksen kertojaäänenä: esitys tarjoaa näkymän ihmislajin historiaan aina ajan alkuhämäristä nykyaikaan. Pekka Nieminen / Otavamedia
Rakkaus kulttuuria, elokuvia ja teatteria kohtaan heräsi jo varhain. Hiihtolomilla seinäjokelainen poika vieraili serkkujensa luona isolla kirkolla, Helsingissä.
”Minulla oli kova hinku päästä katsomaan Kansallisteatterin Puutarhurin koira -näytelmä.”
Päivämääräkin tulee kuin apteekinhyllyltä: 1. maaliskuuta 1967 tuo unelma toteutui.
”Minulla oli paikka ensimmäisellä penkkirivillä, aivan keskellä, numerossa 10. Nyt kun olen näissä tiloissa pyörinyt, joskus istun siihen kympille: siitä on jo 53 vuotta! Aivan uskomatonta! Ja minulla on vieläkin tuo oranssinvärinen lippu tallessa.”
”Lavalla oli kaikki suosikkini: Maija Karhi, Pentti Siimes, Tea Ista… siellä he olivat, ihka elävinä! Äsken he olivat telkkarissa, nyt he olivat aivan edessäni. Se oli suuri ihme.”
Saduista toimittajaksi
Painettuaan päähänsä ylioppilaslakin 19-vuotias nuorukainen pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja myöhemmin Suomen Puheopiston korkeakoululinjalle takataskussaan talentti, josta hän ei ollut vielä itsekään täysin tietoinen.
”Menin Helsinkiin suoraa kyytiä. Se oli minulle ’El Dorado’ – edessä oli ihana elämä, kun pääsin kaiken kulttuurin keskelle.”
Heikkisen opettajana toimi näyttelijä ja lausuja Ritva Ahonen, jonka kautta Heikkinen innostui toden teolla lausunnasta. Pääaine vaihtui kuin varkain teatteritieteeksi.
”Olin edelleen todella ujo. Yliopiston kautta sain mahtavan väylän esiintymiseen.”
1970-luvun alussa Heikkinen pääsi radioon lukemaan sunnuntaisin satuja.
”Ensimmäinen lukemani ja itse valitsemani tarina oli kiinalainen satu, jonka oli suomentanut Eila Kivikk’aho: sadun nimi oli Kuningas kultasormi”, Heikkinen muistaa.
Heikkisen opiskelukaveri, kirjailija Hannele Huovi, oli tuolloin töissä lastenradiossa ja käsikirjoitti kuunnelmia.
”Hän pyysi minua pieniin ja joskus isompikin rooleihin; pääsin kuunnelmaan vähän kuin kyökin kautta. Radio on edelleenkin minulle jollain tapaa maaginen väline.”
Äänellään Heikkinen raivasi tiensä unelmiensa alalle.
Olipa kerran Avara luonto
Vielä tänäkin päivänä lauantai-iltaisin ennen kello seitsemää sadoissatuhansissa kodeissa vetäydytään yhdessä kotisohvan nurkkaan. Suomalaisten rakastama Avara luonto on pyörinyt televisiossa yli 35 vuotta. Heikkisen kertojaääni on erottamaton osa sitä.
Jarmo Heikkisen tuttu ja turvallinen ääni vuosien takaa tuo monille myös lohtua.
”Monet nuoret – tai siis entiset nuoret – sanovat, että heille tulee Avarasta luonnosta muistoja mieleen: perheen yhteiset saunaillat, kenties edesmennyt isä.”
Selostuksia jo 1970-luvulta asti tehnyt Heikkinen aloitti Avara luonto -dokumenttien spiikkauksen vuonna 1984, mikä tekee hänestä pitkäaikaisimman kertojan.
”Tein näitä spiikkejä yksin melkeinpä 15 vuotta. Sitten meitä lukijoita alkoi olla enemmän – se oli hienoa katsojienkin kannalta.”
Kun ”rukoilijasirkkanaaras syö nautinnollisesti puolisoaan” tai ”isokokoinen miekkavalas lähestyy silliparvea”, Heikkinen on onnistunut luomaan rauhallisella luennallaan tarinaan oman jännitteensä. Hän mainitsee nauttineensa suuresti takaa-ajo- ja hyökkäyskohtauksien kerronnasta.
Spiikkauksessa ajatuksen täytyy olla aina mukana.
”Vinkkini on, ettei saa puhua polottaa, vaan puhu kuin kävelisit heikolla jäällä, joka saattaa rasahtaa minä hetkenä hyvänsä – mutta ei kuitenkaan. Se on vähän kuin hiipivää puhetta.”
Jarmo Heikkinen on toiminut myös lausujana suorissa runolähetyksissä. Runolausunta on hänelle tärkeä ja rakas harrastus. ”Olen ollut Suomen Lausujain Liiton jäsen jo 45 vuotta.” Pekka Nieminen / Otavamedia
Kulttuuria, kulttuuria!
Vaikka monet tunnistavat Jarmo Heikkisen äänestä, hän teki pitkän työuran tv-toimittajana.
Heikkinen ohjasi lasten- ja nuortenohjelmia, erityisesti draamaa ja viisikkomaisia nuorten ja lasten dekkarisarjoja. Yle Areenassa voi edelleen törmätä Heikkisen ohjelmiin, kuten Kuusikko ja kuolemanvarjot vuodelta 1997.
”Ajattelepa, löysin näyttelijöiksi Elena Leeven ja Reino Nordinin ja myöhemmin Eero Ritalan. On ollut hienoa nähdä, että he kaikki pääsivät alalle. Ja oli sitä omatkin lapset mukana: YLE:ssä oli tapana, ilman syyllisyyttä nepotismista, että ohjelmissa käytettiin omiakin lapsia.”
Heikkisellä on kolme tytärtä, joista Mirjami ja Heljä päätyivät näyttelijöiksi – esikoinen isänsä ensimmäistä unelmaa mukaillen suomen opettajaksi.
Mutta kenties tärkein osa työtä ovat olleet lukuisat kulttuuridokumentit. Heikkinen pääsi haastattelemaan monia ihailemiansa tähtiä Eeva-Kaarina Volasesta Ella Eroseen, Solmu Mäkelästä Esko Salmiseen.
”Dokumentit olivat pääjuttuni – ainakin minulle itselleni. Tein esimerkiksi pari dokumenttia Miss Universum -kilpailun voittaneesta Armi Kuuselasta. Saimme vaimoni kanssa jopa kutsun hänen synttäreilleen, jotka hän piti salaisesti Suomessa.”
”Samoin elokuvanäyttelijä Helena Karasta, joka oli vaiennut julkisuudesta vuosikymmeniä eikä suostunut haastatteluihin. Oli hieno saavutus saada puhuttua hänet ympäri”, Heikkinen muistelee lämpöä äänessään.
Ääninäyttelijä lavalla
Haastattelun aikana Jarmo Heikkinen on listannut yhteensä 65 nimeä, tarkkoja vuosilukuja ja päivämääriä, lausunut runoja ulkomuistista, käyttänyt adjektiivia ”ihana” monen monta kertaa, imitoinut Jussi Jurkkaa ja nauraa kihertänyt.
Vaikka Heikkinen ei itseään näyttelijäksi miellä, nousee hän itsekin tasaisin väliajoin lavalle: nimittäin runoja lausumaan.
”Tarinan kertominen on yksi arvokkaimpia elämän elementtejä. Olen onnellinen, että olen saanut tehdä laajasti kaikkea, jossa ilmaisupuoleni on saanut olla vahvoilla. Kyllä elämä on ollut ihanaa – ja on vieläkin.”