Ankkamaalauksistaan tunnettu taiteilija Kaj Stenvall viihtyy kitara kädessä: ”Koko homma perustuu improvisaatiolle”
Taiteilija Kaj Stenvall kerää vanhoja kitaroita ja vahvistimia. Hän nauttii niiden pehmeästä saundista istahtaessaan työpäivän päätteeksi soittelemaan.
Kaj Stenvall soittaa lähes päivittäin bluesia.
Kaj Stenvall puhuu sellaisella antaumuksella ja asiantuntemuksella, että hänen uppoutumisensa asiaan käy selväksi: vanhat kitarat ja kitaravahvistimet ovat hänen jut-tunsa.
Ankkamaalauksistaan tunnettu taiteilija alkoi hankkia vintage-laitteita, kun hän oli aloittanut soittoharrastuksen 1990-luvun alussa.
”Aloitin vanhalla iällä.”
Hän oli silloin nelikymppinen. Sittemmin Kaj Stenvall on soittanut paljon. Sen kuulee, kun hän tarttuu kitaraan.
”Olisin varmaan erittäin hyvä, jos minulla olisi parempi sävelkorva. Tietyt kuviot ovat lihasmuistissa, mutta ei tule tunnetta, että kaikki on helppoa.”
”Asiat on pitänyt opetella vaihe vaiheelta. Olen katsonut usein netistä, miten tietyt jutut soitetaan.”
Harva esine kestää toimintakunnossa 60 vuotta, kuten vanhat laatuvahvistimet Gibson Skylark (vas.) ja Fender Champ. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Pehmeä saundi
Vintagevahvistimissa Stenvallia miellyttää niiden pehmeä saundi. Samalla tavalla kuin puhutaan putkiradioista puhutaan myös putkivahvistimista. Molemmat on tehty ennen transistoriaikaa.
Leo Fenderin kehittämä Fender on vahvistimien klassikko, samoin kuin kitarapuolella hänen suunnittelemansa Fender Stratocaster- ja Telecaster-kitarat.
”Niitä parempia kitaranrunkoja ei ole kehitetty.”
Kitaravalmistaja Gibsonin kitaroista Les Paul -malli on Strato- ja Telecasterin veroinen klassikko. Vahvistinpuolella Gibsonilla ei koskaan ole ollut samaa asemaa kuin Fenderillä.
Stenvallilta kuitenkin löytyy muutama Gibson-vahvistin. Ne ovat laadultaan hyviä, ja ääni on sopivan murea.
”Niitä näkee harvemmin. J. Karjalaisella sellainen on ollut keikoilla”, Stenvall tietää.
Hänen vahvistimensa ovat toimivia. Jokainen on valmiiksi kytketty sähköpistokkeeseen. Tarvitsee vain napsauttaa virta päälle, niin vahvistin kuin vahvistin on valmiina käyttöön.
Kun vahvistimia on parikymmentä, ei kaikkia tietenkään voi soittaa kaiken aikaa. Joku saattaa seistä pari kolme kuukautta käyttämättömänä.
Vahvistimet tarvitsevat tilaa. Stenvallin työhuoneessa sitä on, vaikka maalaustarvikkeet ja valmiit maalaukset vievät omansa.
Fender Stratocaster -kitaran lavan muoto on klassikko. © Tommi Tuomi/Otavamedia
”Otan kitaran käteen ja alan soittaa”
Keruuvietti kohdistuu pieniin vahvistimiin. Ne ovat isoja halvempia, ja kotikäytössä äänenvoimakkuus pysyy maltillisena.
”Soitan vain työhuoneella. Pienellä volyymilla pitää saada hyvä saundi, ei minulla ole tarvetta soittaa kovaa. Ihanteeni on perusbluessaundi, joka ei edellytä isoa volyymia.”
Bändin perustamista tai keikoille lähtemistä Stenvall ei ole koskaan suunnitellut. Hän soittaa usein työpäivän päätteeksi yksin tai silloin tällöin soittokumppaneiksi saapuvien kavereiden kanssa.
”Bändin kanssa pitäisi treenata biisejä. Minulla koko homma perustuu improvisaatiolle. Otan kitaran käteen ja alan soittaa.”
Efektilaitteilla voi laajentaa kitaran saundivalikoimaa. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Stenvall soittaa slideputkella, joka on varsinkin blueskitaristien suosiossa. Suomalaisittain sliden käytön on vienyt huippuunsa Erja Lyytinen, jota maailmalla kutsutaan sliden kuningattareksi.
Stenvallin vahvistinkokoelma on pysynyt suunnilleen parissakymmenessä.Uusia hankintoja tehdessä joku entisistä on mennyt myyntiin.
Stenvall ei ole niitä keräilijöitä, joiden on mahdoton luopua hankkimastaan.
”Minulla on suunnilleen kaikki mitä tarvitsen, mutta ei minulla mihinkään näistä ole vahvaa tunnesidettä.”
Kitaroiden taustalla Stenvallin maalauksia viime keväältä. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Kaj Stenvall: ”Kitaroiden keräämiseen ei ole enää nälkää”
Vanhoja vahvistimia ei hankita noin vain musiikkikauppaan astelemalla. Stenvall on tehnyt omat hankintansa milloin mistäkin. Osa on ostettu Yhdysvalloista, jossa tarjonta on toista luokkaa kuin Suomessa.
”Tämä on ostetettu eBaystä, tuo Kitarakuu-liikkeestä Tampereelta, tuo Turusta, tuo Kuopiosta”, Kaj Stenvall listaa ostopaikkoja.
”Kun 2010 Yhdysvalloissa oli talouskriisi, monet myivät vanhoja kokoelmiaan. Sitä silloin hyödynsin. Minulla on ollut hyvä tuuri, kertaakaan en ole saanut viallista vahvistinta, vaikka se riski aina on netistä tilatessa.”
Nuorempana Stenvall rakensi itse hifikaiuttimia. Siitä on hyötyä vahvistimien kanssa. Pikkukorjaukset onnistuvat tarvittaessa.
Tavallaan vahvistimien kerääminen on jatkoa nuoruuden kaiutinrakentamiselle. Kun on perehtynyt hifikaiuttimiin, osaa arvioida vahvistimien ominaisuuksia ja laatua.
”Minulla koko homma perustuu improvisaatiolle. Otan kitaran käteen ja alan soittaa.” © Tommi Tuomi/Otavamedia
Stenvallin keräilyssä on kyse laadusta muutenkin kuin äänen osalta. Kuudenkymmenen vuoden takaisessa vahvistimessa saattaa yhä olla toimivat alkuperäisosat.
Pienten vahvistimien hinnat ovat keskimäärin maltillisia. Puhutaan satasista.
”Tämä ei ole ansaintakeino vaan harrastus. Olen katsonut, että ostaessa hinta on sellainen, että vahvistimen saa halutessaan myytyä suunnilleen samaan hintaan.”
Kitaroiden kohdalla tilanne on toinen. Keräilijöitä on maailmalla paljon. Hinnan perään laitetaan nykyisin nolla, pahimmillaan kaksi.
Kitaroiden kerääminen on Stenvallin kohdalla tyrehtynyt pariin vanhaan Fenderiin ja Gibsoneihin, joista jälkimmäiset ovat uustuotantoa, mutta vanhan mallin mukaan tehtyjä.
”Kitaroiden keräämiseen ei ole enää nälkää”, Kaj Stenvall toteaa.
Viimeisin kitarahankinta tapahtui vaihtamalla. Piti luopua jostain, jotta sai sen mitä halusi enemmän.
Historialtaan kiinnostavin Stenvallin omistuksessa ollut kitara oli vanha Gibson Les Paul. Sillä oli soittanut 1970-luvun brittiyhtye Bad Companyn kitaristi Mick Ralphs.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/21.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti