Syödään näitäkin!
Oivallinen A-, B- ja C-vitamiinin lähde. Parantaa verenkiertoa ja hämäränäköä, alentaa silmänpainetta ja pienentää sydän- ja verisuonisairauksien sekä syövän riskiä. Mustikka. Vaccinium myrtillus, jonka vuosittaisesta sadosta poimitaan metsistämme vain noin 3–10 prosenttia.
Samanaikaisesti kun lähiruoka, superfood ja luomu ovat kuluttajien keskuudessa halutumpia kuin koskaan, metsiemme noin 500 miljoonan kilon marjapotista suurin osa jää mätänemään metsiin.
Maukkaan, terveellisen ja ilmaisen ravinnon lisäksi metsä tarjoaa raitista ilmaa, esteettisiä nautintoja, hiljaisuutta, rauhaa, hengen ja ruumiin virkistystä – luonnonterapiaa. Kaikki nämä ovat nykyihmisen arvoasteikossa korkealla, mutta silti – nuoremmat sukupolvet eivät enää mene metsään samalla tarmolla kuin heidän vanhempansa ja isovanhempansa.
Kenties marjastusharrastuksen vähentymiseen on vaikuttanut yleinen kaupungistuminen. Monellakaan ei enää ole mummolaa tai muuta sukulaispaikkaa maalla, kesämökkiä tai muuta luontevaa yhteyttä metsäluontoon. Ei välttämättä ole autoa, jolla hakeutua metsäalueille eikä tietoa marjapaikoista.
Jos jokin yleishyödyllinen kansalaisjärjestö keksisi järjestää ”marjastuspiirejä”, joissa perheillä olisi mahdollisuus lähteä ohjatusti metsään, luulisi kiinnostuneita riittävän. Kun kuljetus olisi järjestetty ja opas johtaisi metsässä liikkuvan pienryhmän marja-aarteille, moni ekohenkinen kaupunkilaisperhe voisi kestävän kehityksen hengessä innostua. Lapset oppisivat lajituntemusta ja ympäristötietoa, pakastimet täyttyisivät superfoodista.
* * *
Ihmisen luontaisesta kekseliäisyydestä huolimatta perinnäistavat johtavat usein siihen, että jokin ilmeinen ravinnonlähde jää hyödyntämättä. Näin toteaa historiantutkija Mirkka Lappalaisen suomalaista nälänhätää 1690-luvulla käsittelevässä teoksessaan Jumalan vihan ruoska. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi, miten sienten syöminen vielä 1600-luvun loppupuolella oli tuntematon ajatus varsinkin länsi- ja eteläsuomalaisille.
Suomen metsissä ja vesissä wildfoodia riittää, kunhan jaksaa nähdä etsimisen vaivan. Kuva: Jenni Haukio.
Maukas ja vahvanmakuinen. Kilpailee maussa tasavertaisesti eksoottisempien kalalajien kanssa. Selkäfilee paksu ja mehevä. Liha vaaleaa ja kypsyy nopeasti. Särki. Rutilus rutilus, jota yleisesti pidetään arvottomana roskakalana. Tämän ne perinnäistavat ovat sanelleet, näin me olemme särjestä oppineet. Siksi olisikin hienoa, jos 2010-luku voisi Suomessa olla se ajanjakso, jolloin särjen ja muiden aiemmin roskakaloina pidettyjen kalalajien käytöstä ruuan raaka-aineena tehtäisiin uutta perinnettä.
* * *
WWF kampanjoi viime vuonna kestävän kalastuksen puolesta tavoitteenaan, että vuoden 2015 loppuun mennessä Suomessa olisi kaupan vain kestävästi pyydettyä ja tuotettua kalaa. Lisäksi haluttiin tehostaa kotimaisten uhanalaisten kalalajien suojelua sekä kalastuksen ja kalankasvatuksen vastuullisuutta. Särjen lisäksi eettiselle kalalautaselle suositeltiin mm. lahnaa, norssia, suutaria, haukea ja säyneä. Syödään siis näitäkin, hyvällä omallatunnolla ja ennakkoluuloja tuntematta. Reseptejä ja kokkausohjeita kyllä löytyy.
Suomen luonnosta saatavien puhtaiden ja tuoreiden raaka-aineiden – siis marjojen, kalan, riistan ja sienien – ympärille on kehitelty kokonaan uudenlainen käsite, ”wildfood” eli villi ruoka. Toivotaan, että wildfood villiinnyttäisi ulkomaisten potentiaalisten kauppakumppanien lisäksi myös tavalliset nuoren polven suomalaiset, joille metsä ja luonnonvedet ovat asteen eksoottisempi ympäristö.