Juha Kauppinen: Rahankäsittelyä ei voi opettaa
Rahasta ei kuulu puhua, mutta sitä pitää olla niin että pärjää.
Olen päättänyt lopettaa viikkorahan maksun ja palkkiot askareista. Luulen, että rahankäsittelyä ei voi opettaa.
Sain lapsena tiukasti indeksiin sidottua viikkorahaa: viisi kertaa M.A.C.-mehujääpuikon hinta. Jos puikko maksoi Härkiluhdan kioskilla markka viisikymmentä, viikkorahani oli 7,50.
Opinko käsittelemään rahaa? En. Olisinko oppinut, jos rahaa olisi maksettu askareista? En usko.
Luulen, että en olisi voinut oppia briljantiksi rahankäsittelijäksi millään keinolla. Minulla oli kotona loistava esimerkki: äitini, auringontarkka rahankäsittelijä. Tarkkuus ei tarttunut, vahvuuteni ovat muualla.
Olen alkanut ajatella, että rahan käsittelyä ei voi eikä tarvitse opettaa erikseen. Sen joko osaa tai ei.
Taloutemme ei ole luisunut katastrofiin, ja se on vaimoni ansiota. Hänellä on vaitonainen suhde rahaan ja kyky pitää sitä jemmassa. Oliko hänellä viikkorahasysteemi? Ei. Saiko hän palkkaa askareista? Ei todellakaan.
Kuulemani perusteella puolisoni ja hänen kolme siskoaan hankkivat lapsina rahaa lähinnä kaivelemalla kolikoita isän taskuista tai sohvasta isän päiväunien jälkeen, tai pyytämällä jätskirahaa mennäkseen kauppa-autolle.
Heistä kaikista tuli suht hyviä rahankäsittelijöitä.
Olen rimpuillut poikieni viikkorahasysteemin kanssa. Ei se toimi. En muista, onko viikkoraha jo maksettu, ja pojat vedättävät minua. Joskus he vaativat tuplatiliä, koska jäivät edellisellä viikolla ilman – ja ehkä vedättävät minua.
Joskus askareistakin on maksettu, kuten taannoin, kun tontin rajalta kaadettiin muutamia salkomaiseksi ahtaassa tilassa kasvaneita vaahteroita. Vitonen tuntui kohtuulliselta, mutta kaduin heti, kun setelit oli annettu. En halua, että pojat alkavat kärttää rahaa joka roskapussin viennistä, mutta kyse on vielä jostain syvemmästä. En halua puhua rahasta (paitsi näköjään tässä kolumnissa).
Raha on kolkko puheenaihe. Jos se nousee esille, sanon lapsille, että rahasta ei kuulu puhua, mutta sitä pitää olla niin että pärjää. Tätä noudatellen olen ajatellut lopettaa myös viikkorahatappelut.
Syy on pieni havainto, jonka olisin toivonut tajuavani jo vuosia sitten: kun vaivihkaa autan lasta selviämään, hän luulee selvinneensä yksin – ja seuraavalla kerralla selviääkin yksin. Hän oppii selviämään, koska kuvittelee koko ajan, että häntä ei juuri autettu.
Jos tämä vaikka toimisi elämän suuressakin mitassa. Jos lapset saavat rahaa kohtuudella, kun perustellusti tarvitsevat, eikä rahasta muuten puhuta, he eivät ehkä huomaa olevansa meistä täysin riippuvaisia – ja jonain päivänä he sitten pärjäävätkin itse. Tuntuuko järkevältä? En minäkään tiedä.