Juha Kauppinen: Arvot siirtyvät vaivihkaa ja tahattomasti lapsillemme

Juha Kauppinen
Juha Kauppinen 16.4.2015 05:54

MEITÄ on hyvin erilaisia. Joku pitää ihmisiä samanarvoisina, toisen mielestä ihminen, jolla on erivärinen iho, on alempiarvoinen. Joku haluaa suojella luontoa, toinen ei näe luonnolla muuta kuin rahallisen arvon.

Nämä erot kumpuavat erilaisista arvoista, joita opitaan kotona.

KASVOIN kodissa, jossa rasismi ei ollut vaihtoehto. Oli toki huulenheittoa, jota pidettäisiin nyt rasistisena. Käytettiin n-sanaa tummaihoisista. Se oli 1980-lukua. Mutta oikeasti rasistisia ajatuksia minun olisi ollut mahdoton elättää.

Kun kotikaupunkiimme muutti kurdeja, isäpuoleni meni jututtamaan heitä kaupungilla, kysyi, koska ja mistä he ovat tulleet ja tulkkasi minulle.

”Pahat paikat on niillä kyllä siellä”, hän sanoi.

SUHDE luontoasioihin oli samantapainen. Emme käyneet vaelluksilla, vanhempani eivät tunteneet lintuja tai tienneet niiden tieteellisiä nimiä. En käynyt partiossa. Kotona viherpipertäjiä pilkattiin varsin yleisesti. Mutta luonnon kunnioittaminen oli ehdotonta.

Kun keksimme serkkuni kanssa pyydystää perhosia ukin haavilla mummolassa alle kymmenvuotiaina, tappaa niitä eetterillä ja painaa neulalla kiinni styroksilevyyn, äidin tuomio oli tyly:

”Mitä te olette menneet tekemään? Lopettakaa. Ei perhosia saa tappaa.”

OLEN koettanut opettaa lapsille arvoja, joita pidän tärkeinä. Tässä puuhassa huomaa nopeasti, että arvoja ei ehkä voi opettaa, ne vain opitaan. Kun ärhäköidyn jostain, niin kuin äitini ärhäköityi perhosasiassa. Kun uutiset herättävät heissä kysymyksiä, joihin koetan parhaani mukaan vastata. Silloin he tarkkailevat minua. He oppivat juuri silloin, kun minä olen haavoittuvimmillani.

PODEN syyllisyyttä, kun en vie esiteini-ikäisiä poikiani useammin metsään. Siksi ilmoitan joinain sunnuntaiaamuina, että nyt lähdemme metsäretkelle. Pojat saavat raivokohtauksen:

”Eksä ymmärrä, ei me haluta metsään!”

Kun pääsemme metsään asti, he viihtyvät siellä, mutta missään näiden episodien pyörteissä en ole havainnut, että olisin saanut heille opetettua arvojani.

Silti kun lehdessä on kuva hakkuuaukosta, heidän näkemyksensä on selvä:

”Tyhmät, miks ne on pitäny kaikki hakata.”

Missä tämä on opittu? En osaa sanoa.

ERILAISTEN ihmisten kunnioittaminen on siellä jossain sekin syntynyt, mutta miten, en osaa sanoa. Uutisia olen tulkannut. Ja molempien poikien luokalla on ollut maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet Suomeen pakoon niin syvää pimeyttä, että siinä ei ole juuri tarvittu minua täpliä yhdistelemään.

KUINKA suhtautua kunnioituksella niihin ihmisiin, jotka eivät ajattele meidän kanssamme samoin? Rasismia ei kuulu suvaita, mutta olisi syytä käsittää, mistä se kumpuaa. Sitä, ettei joku ihminen näe mitään pointtia luonnon kunnioittamisessa, on hyvin vaikea käsittää, kun on kasvanut sellaisessa kodissa kuin kasvoin.

En pääse rasismiin tai luonnon kunnioittamattomuuteen sykkeelle. Pidän tätä heikkoutenani, jonka kanssa askartelen. Luulen, että juuri siinä voisin jotain opettaa myös jälkikasvulle.

Keskustelu