Kun kuolema jättää tyhjiön – Lemmikkinsä menettäneiden sururyhmä tarjoaa lohtua ikävään
Kanttori Olli-Pekka Laakkonen tietää, että lemmikin kuolema on raskas paikka surun ammattilaisellekin. Kaikki eivät aina ymmärrä surun syvyyttä, mutta vertaistuki auttaa surutyössä.
Laakkosten perheen bostoninterrieri Jytky nukkui viimeiseen uneen tänä keväänä, kymmenvuotiaana. Se jätti jälkeensä ison tyhjiön.
Tyhjiötä täyttääkseen Jytkyn isäntä, Olli-Pekka Laakkonen, on säveltänyt ahkerammin kuin pitkiin aikoihin.
”Pintaan on noussut tunteita, jotka ovat työstyneet melodioiksi.”
Kanttorina työskentelevä Laakkonen on yrittänyt purkaa surua musiikin avulla.
”Päivärutiinit ovat muuttuneet, aamu- ja iltalenkit. On tuntunut todella oudolta mennä meren rantaan yksin, kun sinne on aina mennyt koiran kanssa”, sanoo Suur-Salon Angelniemellä asuva Olli-Pekka.
Vielä oudommalta olo tuntuu kotona.
”Lemmikki tuo seuraa ja elämää taloon. Koiran kautta on ollut helppo tutustua myös vieraisiin ihmisiin. Se toimii sosiaalisena ’liimana’ ihmisten välillä. Koira on ollut perheenjäsen, yhtenä muiden joukossa, arjessa ja juhlassa, kaikessa. Ei kai ihme, jos sen jälkeen on hiukan aikaa kuin tyhjän päällä?”
Jytky-koira Suvi Elo
Kaikki eivät uskalla surra
Perheen lisäksi Olli-Pekka on saanut lohtua menetykseen ystäviltään kuten työkaveriltaan, pastori Anne-Marie Odellilta. Tällä on kokemusta niin omaisensa menettäneiden sururyhmien vetämisestä kuin myös lemmikkinsä menettäneiden sururyhmästä.
Anne-Marie ja Olli-Pekka työskentelevät samassa seurakunnassa Turussa. Anne-Marie tunsi hyvin Jytkyn, sillä se oli melkein aina isäntänsä mukana töissä.
”Kun on itsekin kokenut lemmikin menettämisen surun, on ymmärrystä siitä miltä toisesta tuntuu. Kuunteleminen on kaikkein tärkeintä”, Odell sanoo.
Hän ryhtyi aikanaan miettimään vertaisryhmää lemmikkinsä menettäneille sen jälkeen, kun hänen oma koiransa kuoli ja surun syvyys yllätti. Itkua riitti pitkään, mutta kaikki eivät suhtautuneet menetykseen myötätunnolla.
Olli-Pekka Laakkonen kertoo, että Jytkyn kuolema aiheutti monenlaisia tunteita. Surun lisäksi pintaan nousi myös syyllisyys. Suvi Elo
Muiden koiranomistajien kanssa jutellessa Anne-Marielle kävi selväksi, että vertaisryhmälle olisi tarvetta.
Kun Odell vertaa lemmikkisururyhmää vetämiinsä ihmisten sururyhmiin, niin lemmikkien sururyhmässä kokemukset ovat olleet paljon yhteneväisempiä. Osallistujat puhuivat enemmän samaa kieltä; kun joku aloitti lauseen, toinen jatkoi sitä.
”Monesti lemmikkinsä menettänyt joutuu valitettavasti suremaan yksin ja salaa. Hän ei uskalla kertoa surustaan muille, koska ei saa ymmärrystä. Surua vähätellään. Surija saa osakseen jopa naurua tai kiukkua, että sehän oli vain koira ja että hanki uusi!” Anne-Marie kertoo.
”Kuitenkin lemmikki voi olla jopa läheisin tai ainoa ystävä. Ja aina eläinystävän poismeno on hirvittävän suuri elämänmuutos.”
Onko lemmikeillä taivas?
Lemmikin menettäneiden vertaisryhmässä itkettiin paljon – eikä sillä ollut merkitystä, oliko lemmikki kuollut kaksi viikkoa vai kaksikymmentä vuotta sitten. Ryhmässä myös naurettiin paljon, kun muisteltiin, mitä kaikkea hauskaa lemmikit olivat tuoneet elämään.
”Lemmikin lopettaminen on aivan hirvittävän kipeä päätös. Moni toivoikin, että lemmikki voisi kokea luonnollisen kuoleman”, Odell kertoo.
Toisaalta sururyhmälaiset pitivät hyvänä asiana sitä, että jos eläin kärsii, sen voi armeliaasti nukuttaa pois. Ja moni toivoi samaa mahdollisuutta ihmisillekin.
Iäkkäiden ryhmäläisten surua lisäsi se, että uutta lemmikkiä ei kenties voi enää ottaa.
”Pohdimme sitäkin, voisiko eläimen jotenkin testamentata, niin että tietäisi sen saavan hyvää hoitoa elämänsä loppuun asti, jos emäntä tai isäntä menehtyy ensin.”
Entä onko lemmikeillä taivas? Ryhmässä tultiin siihen tulokseen, että jos joku on tuonut niin paljon iloa ja hyvyyttä muiden elämään, niin kaikki ei voi loppua kuolemaan.
”Moni toivoi iloista jälleennäkemistä tuonpuoleisessa. Ehkä me siellä myös puhumme kaikki samaa kieltä ja ymmärrämme toisiamme paremmin.”
Vaikka lemmikkinsä menettäneiden sururyhmä oli suosittu, uusia ryhmiä ei toiveista huolimatta ole perusteilla Turun seurakuntayhtymässä.
Lemmikkien hautausmaa on konreettinen paikka, missä voi surra menetystään. Moni kuitenkin valitsee nykyään lemmikin tuhkaamisen ja säilyttää uurnaa kotonaan. Sari Gustafsson / Lehtikuva
Fyysistä kipua
Jytky nukutettiin pois, koska sillä havaittiin kasvain, joka oli kiinni selkärangassa.
Eläinlääkäri totesi leikkauksen toivottomaksi, etenkin kun koiralla oli myös pahentunut sydänvika.
Koiran elämänkaari on paljon lyhyempi kuin ihmisen, sen Laakkoset toki ovat tiedostaneet. Jos Jytky olisi voitu leikata, sillä olisi ollut jäljellä vielä monta vuotta onnellista koiran elämää.
”Pystyn hyvin samaistumaan heihin, joilla lemmikin menetys johtaa niin äärimmäisen raskaaseen ja ahdistavaan suruun, että siitä on vaikea edes puhua. Itsekin olen kokenut, että suru tuntuu aluksi ihan fyysisenä kipuna, rinnan puristuksena ja lamaannuksena. Menetys vaikuttaa aluksi jopa työntekoon.”
Olli-Pekan suru on kuitenkin jo helpottanut. Se on muuttunut enemmän ikäväksi ja kaihoksi.
”Toki voin liikuttua muistoista edelleen, ja liikutunkin, mutta samalla mieleen nousee hyviä asioita. Muistot lemmikeistä ovat samalla muistoja koko perheen elämästä; kaikki limittyy ja lomittuu toisiinsa. Lemmikki elää puheissa lähes päivittäin.”
Lemmikin lopettaminen on usein hirvittävän kipeä päätös, vaikka vaihtoehtoja ei enää olisikaan. Sari Gustafsson / Lehtikuva
Moni tuntee syyllisyyttä
Olli-Pekka Laakkonen myöntää, että joutuu käsittelemään Jytkyn menetystä varmasti vielä pitkään.
”Syyllisyyskin nousee aika ajoin pintaan, eräänlainen jossittelu. Se on kai monelle muullekin tuttua. Että jos olisinkin maksanut vielä niin ja niin monta tuhatta ja olisi sittenkin tehty se leikkaus, niin olisiko tapahtunut ihme?”
Toisaalta hän pohtii eläinlääketieteen kehittymistä ja sen kaupallistumista.
”Me olemme aina saaneet osaksemme hyvää hoitoa. Eläinlääkärit eivät varmastikaan pitkitä kärsimyksiä, mutta voivat varmuuden vuoksi ottaa kalliita kokeita, jotka antavat saman tiedon, joka jo muutenkin on selvää. Heillä on raskas vastuu kertoa, milloin on turha jatkaa kalliita hoitoja, ja suositella sen sijaan eläimen päästämistä kärsimyksistään.”
Moni haluaa jonkin konkreettisen muiston tai paikan surra mennyttä lemmikkiä, mutta Laakkosilla sellaista ei ole. Ei uurnaa, ei hautapaikkaa, ei ”muistoalttaria” kotona. Ei edes Facebook-sivua.
”Koska olemme vaimoni kanssa molemmat tavallaan surun ammattilaisia, niin päätimme tietoisesti jo aivan alussa, että toimimme lemmikkien kanssa toisin kuin pois menneitten ihmisten kanssa. Mutta jokaisella on tietysti oma tapansa surra, ja niin on hyvä.”