Älylaitteet ovat kuin käenpoika, joka työntää pois leikin ja luonnollisen vuorovaikutuksen – Vakava haitta näyttää osuvan etenkin tyttöihin
Vuosi 2012 oli käännekohta, jolloin tyttöjen mielenterveys romahti. Voiko siitä syyttää ainoastaan älypuhelimia?
Vuonna 2012 älylaitteet alkoivat yleistyä vauhdilla. Mitä siitä seurasi?
Eduskunnan kyselytunnilla käytiin viime vuoden lopulla kiivasta keskustelua suomalaisesta koulusta. Pisa-tulokset olivat romahtaneet ja lukutaito heikentynyt. Kansanedustajat vaativat syyllisiä tilille.
Syyllisiä olivat tietenkin älypuhelin, internet, sosiaalinen media ja TikTok. Koululaiset selasivat kännyköitään, kun olisi pitänyt opiskella, eivätkä siksi enää oppineet entisellä tavalla. Opetusministeri Anna-Maja Henrikssonilta kysyttiin useaan otteeseen, miksi kouluissa ei jo ole kännykkäkieltoa.
Koulutuskeskustelun taakse kätkeytyy toinen paljon traagisempi kehitys. Samaan aikaan kun nuorten koulutustulokset ovat laskeneet, heidän mielenterveysongelmansa ovat lisääntyneet.
Ahdistus, masennus ja itsetuhoinen käyttäytyminen vaivaavat erityisesti vuoden 1997 jälkeen syntynyttä Z-sukupolvea niin voimallisesti, että osa tutkijoista on jo puhunut nuorten mielenterveysepidemiasta.
On kuin maapallolle olisi yhtäkkiä laskeutunut uusi virus, joka saa erityisesti Z-sukupolven nuoret ahdistumaan. Koska Z-sukupolvi on ensimmäinen, joka on syntynyt älypuhelin kourassa, tutkijoita on pitkään mietityttänyt, voisiko tuo virus olla kännykkä.
Jos on, miksi se on niin vahingollinen?
Koska viimeksi keskustelit pitkään?
Kun nuorten mielenterveysepidemia alkoi, kesti pitkään yhdistää se älylaitteisiin. Tutkimustulokset olivat lähes aina samat: älylaitteilla ei havaittu erityisen voimakasta negatiivista vaikutusta nuorten mielenterveyteen. Vanhemmat olivat ihmeissään. Onko siis ok, että lapsi viettää niin paljon aikaa älylaitteilla?
Tänä vuonna julkaistavassa kirjassaan New Yorkin yliopiston sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt selittää, miksi älylaitteiden yhteys nuorten mielenterveyteen oli vaikea löytää. Laitteiden nimittäin ajateltiin olevan kuin mikä tahansa haitallinen aine: mitä enemmän sitä kulutat, sitä selvempiä haitalliset vaikutukset ovat.
Haidtin mukaan älylaitteet eivät kuitenkaan ole kuin sokeri tai alkoholi, joiden vaikutukset on helppo nähdä yksilötasolla. Älylaitteet vaikuttavat kokonaisiin ryhmiin – myös niihin, joilla ei ole kännykkää.
Juttelemisen aloittaminen uuden ihmisen kanssa on vaikeampaa, kun kaikki ovat uppoutuneet kännyköihinsä. Pitkät ja syvälliset keskustelut muuttuvat vaikeammiksi, kun kännykän piippaukset ja surahdukset keskeyttävät koko ajan.
Haidt kollegoineen on kerännyt tietoa mielenterveyden ja älylaitteiden yhteydestä ikäryhmätasolla ja löytänyt selviä merkkejä siitä, että kännyköillä ja sosiaalisella medialla on paljon tekemistä nuorten mielenterveysongelmien kanssa.
Sosiaalinen media iski tyttöihin
Haidtin mukaan sosiaalinen media on vaikuttanut yhteiskuntiin kahdessa aallossa. Vielä vuosien 2000–2008 aikana Facebook oli vaaraton paikka, jonka kautta ihmiset saattoivat pitää yhteyttä ystäviinsä.
Tämä muuttui vuonna 2009, kun Facebook lisäsi sivuilleen tykkäysnapin ja muutti algoritmiaan siten, että sivu alkoi tarjota käyttäjälle mehukkaita, mieltä kuohuttavia postauksia. Tästä alkoi kehitys, joka jakoi ihmiset samanmielisiin kupliin ja sai heidät etääntymään toisistaan.
Vielä tässä vaiheessa älylaitteiden vaikutus nuorten mielenterveyteen ei kuitenkaan näkynyt kovin selvästi, sillä monilta nuorilta puuttui oma älypuhelin.
Tilanne muuttui nopeasti. Vuonna 2012 Facebook osti Instagramin ja siitä tuli supersuosittu tyttöjen parissa. Samalla älypuhelimet alkoivat yleistyä. Vuonna 2015 noin kolmanneksella 6-vuotiaista oli oma kännykkä, myös Suomessa.
Lisäksi tutkimukset paljastivat hätkähdyttäviä tietoja siitä, kuinka pitkiä aikoja nuoret viettävät ruudun äärellä: teinit jopa yli seitsemän tuntia päivässä, 8–12 -vuotiaat lähes viisi tuntia.
Haidtin tutkimusten mukaan nuorten mielenterveysepidemia alkoi juuri tällöin, vuosien 2010–2015 välillä. Masennus, ahdistus, itsetuhoisuus ja jopa itsemurhat lisääntyivät voimakkaasti erityisesti tytöillä, ja ne ovat yhä korkealla tasolla.
Tytöillä etenkin vuosi 2012 on käännekohta, ilmeisesti siksi, että silloin miljoonat tytöt eri puolilla maailmaa kirjautuivat Instagramiin.
Kun leikki jää, lapsesta tulee hauras
Älylaitteet ja sosiaalinen media eivät vahingoita lasten ja nuorten mielenterveyttä vain siten, että he altistuvat epäterveille sisällöille. Paljon suurempi vaikutus on sillä, mitä heiltä jää tekemättä ja kokematta, kun aika kuluu ruudulla, sanoo leikkiin perehtynyt varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kalliala Helsingin yliopistosta.
”Älylaitteet ovat kuin käenpoika, joka työntää pois leikin ja luonnollisen vuorovaikutuksen”, Kalliala sanoo.
Lapset ovat kasvaneet jo vuosituhansien ajan leikkimällä, pelaamalla ja viettämällä aikaa toisten lasten kanssa. Samalla he ovat oppineet uusia taitoja ja ryhmässä toimimista sekä kokeilleet uskalluksensa rajoja.
Leikkiin sisältyy usein jännitystä, mikä harjoittaa lasten mieltä toimimaan ahdistavissa tilanteissa. Jos tätä treeniä ei tapahdu lapsuudessa, jännittävät tilanteet voivat herättää myöhemmin ahdistusta. Juuri tässä Haidt näkee suoran yhteyden nuorten nykyiseen ahdistusepidemiaan.
Todellinen ongelma mielenterveydelle koituu siis siitä, että leikkiin perustuva lapsuus on korvautunut puhelinlapsuudella. Kun lapsille ei kehity taitoja, joita he elämässä tarvitsevat, heistä tulee hauraita.
Leikkipuistot autioituivat
Kallialan mukaan kännykät eivät ole korvanneet leikkiä yhtäkkisesti, vaan lapsuus on ollut jo pitkään muutoksessa, joka on tapahtunut samanaikaisesti ympäri maailmaa.
Ensimmäinen muutos oli 1980–1990-luvun taitteessa, jolloin leikit siirtyivät yhä enemmän sisätiloihin. Kuvaavan esimerkin on kertonut japanilainen valokuvaaja Keiki Hagonaya, joka alkoi 1970-luvulla dokumentoida Tokion kaduilla leikkiviä lapsia.
Tarkoituksena oli jatkaa projektia niin pitkään kuin terveyttä riittää, mutta vuonna 1996 hänen täytyi lopettaa. Syy? Kaduilla ei ollut enää mitään kuvattavaa. Lapset olivat siirtyneet sisätiloihin ruutujensa ääreen.
Toinen samanaikainen muutos on ollut se, että lasten vapaa ja omaehtoinen aika on vähentynyt, ja lapset viettävät yhä suuremman osan ajastaan aikuisten valvonnassa.
Tämä vaikuttaa siihen, miten lapset asennoituvat maailmaan. Kun lapset toimivat keskenään, he tekevät omat sääntönsä, mutta aikuisten valvonnassa vain sopeudutaan aikuisten sääntöihin.
Kallialan mukaan siirtyminen omaehtoisuudesta aikuisten valvontaan tapahtui ainakin osittain siten, että harrastukset alkoivat korvata pihaleikkejä. Kun ruotsalainen etnologi Eva-Lis Bjurman esimerkiksi halusi vertailla lasten pihaleikkejä omakotialueilla ja lähiöissä 1980-luvulla, hän havaitsi, että harrastukset vaikuttivat erityisesti keskiluokan lasten ajankäyttöön.
Pihaleikkejä leikittiin paljon lähiöissä, mutta ei omakotialueilla, koska siellä harrastukset söivät pois yhteisen ajan.
Ilmeettömän naaman koe
Monet yhteiskunnat ovat havahtuneet älylaitteiden nuorille aiheuttamiin ongelmiin. New Yorkin terveysviranomainen julisti tammikuussa sosiaalisen median samankaltaiseksi terveysriskiksi kuin tupakka tai ilmansaasteet.
Ranska, Australia, Kiina ja Italia ovat jo kieltäneet älypuhelimet koulussa, ja yhä useampia maita on tulossa mukaan rintamaan – etenkin sen jälkeen kun Unesco vaati viime vuonna älypuhelimille globaalia koulukieltoa.
Kännykät eivät kuitenkaan vaikuta vain lapsiin vaan myös vanhempiin ja etenkin vuorovaikutukseen lasten ja vanhempien välillä.
Entisen lapsiasiainvaltuutetun, Helsingin Ensikoti ry:n toiminnanjohtajan Tuomas Kurttilan mukaan myös aikuisten kännykänkäyttö vaatii keskustelua. Vanhemmat voivat vaatia kännykkäkieltoa kouluihin, mutta miten he toimivat itse, kun heidän kännykänkäyttöään rajoitetaan esimerkiksi liikenteessä?
Kurttilan mukaan hyvä keino ymmärtää, miten kännykät vaikuttavat lasten ja vanhempien väliseen vuorovaikutukseen, on niin sanottu ”ilmeettömän naaman koe”. Se on vanha psykologinen koeasetelma, jossa isä tai äiti kommunikoi vauvan kanssa ensin normaalisti, mutta vetää yhtäkkiä kasvonsa ilmeettömäksi eikä reagoi vauvan kommunikointiyrityksiin.
”Ensin vauva koettaa kaikin keinoin saada vanhemman kommunikoimaan, mutta jos tämä ei onnistu, lapsi kääntää katseensa pois ja lakkaa itsekin kommunikoimasta”, Kurttila sanoo.
Aihetta on tutkittu paljon, koska masentunut vanhempi on usein ilmeetön eikä vastaa vauvan vuorovaikutusyrityksiin, mikä vahingoittaa lapsen kehitystä.
”Kännykät ajavat saman asian”, Kurttila sanoo.
Huolet ovat perusteltuja. Kalifornian yliopiston tutkimus vuodelta 2018 esimerkiksi osoitti, että jos vanhemmat viettivät paljon aikaa kännykällä lasten ollessa läsnä, lasten tunneäly kehittyi vajavaisesti. Toisissa tutkimuksissa taas on havaittu, että vanhempien runsas puhelimen selailu näkyy lapsen puutteellisena sanavarastona.
Kyse on siis käytännössä hukatuista mahdollisuuksista lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksessa.
”Siinä eivät häviä ainoastaan lapset, vaan myös vanhemmat. He menettävät arvokasta aikaa kasvaa vanhempana lapsensa silmissä”, Kurttila sanoo.
Voivatko leikkikentät vielä täyttyä?
Jos leikin puute on osasyy nuorten haurauteen, onko vielä mahdollista elvyttää leikkiminen? Jos pihat olisivat taas täynnä lasten riemukkaita ääniä, vetäisivätkö älylaitteet lapsia yhtä vastustamattomasti puoleensa kuin nyt? Löytyisikö laitteiden ja leikin välille uusi tasapaino?
Marjatta Kalliala toteaa, että pihaleikit kukoistivat aikana, joka elämä oli muutenkin yhteisöllistä. Kyläilykulttuuri oli vielä 1970-luvulla voimissaan, ja lapset viettivät suurimman osan ajastaan ulkona toisten lasten kanssa.
Jos voisimme elvyttää asuinaluiden yhteisöllisyyttä, kenties pihaleikit palaisivat.
Kalliala huomauttaa leikkimisen olevan kuitenkin ihmisille niin luontaista, että sitä on mahdotonta kitkeä pois. Siksi leikit eivät katoa lopullisesti. Leikkikulttuuri vaatisi kuitenkin riittävästi leikkijöitä ja yhteistä aikaa. Ja kenties myös ripauksen tylsyyttä ja toimettomuutta, jonka leikki räjäyttäisi pois.
Professori Jonathan Heidtin myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä kirja, johon jutun alussa viitataan, on nimeltään The Anxious Generation: How the Great Rewiring of Childhood Is Causing an Epidemic of Mental Illness.