Kun mieli särkyy, moni nuori jää ilman apua – Rajut tarinat paljastavat nuorten lohduttoman arjen mielenterveyspalveluiden oravanpyörässä
Yhä useampi nuori jää mielenterveysongelmiensa kanssa limboon: kiertämään palveluihin saamatta hoitoa ja jonottamaan täysille osastoille. Vanhemmat uupuvat. Seura kertoo Tommin ja Ninan järkyttävät tarinat.
Tommi löytyi tajuttomana ja alilämpöisenä huvilan rannasta.
Hän oli niellyt tuhdin annoksen lääkkeitä ja viinaa ja lähtenyt Helsingistä länteen. Jättänyt viestin äidilleen, että hän oli päättänyt kuolla. Vain 17-vuotiaana. Poliisi oli paikantanut puhelimen lähelle Raaseporia.
Paula, Tommin äiti, oli ymmärtänyt heti. Perheystävillä oli Hangossa huvila. Poika oli menossa sinne. Perhe oli viettänyt siellä edellisen joulun, ja Tommin entinen tyttöystävä oli ollut mukana. Siellä Tommi sanoi olleensa onnellisempi kuin koskaan.
Tommi poimittiin ambulanssin kyytiin. Vanhemmat tulivat häntä vastaan Meilahden sairaalaan, jossa hän makasi teho-osastolla viikon.
Viimein Tommi tuli tajuihinsa.
”Miksi te minua hoidatte, kun täällä on sellaisiakin, jotka haluavat elää?” Tommi kysyi. Tämän ajatuksen kanssa hänet lähetettiin nuorten psykiatriselle akuuttiosastolle.
Onneksi lapsi saa nyt hoitoa, Paula ajatteli.
Huone oli kuin vankiselli
Apua oli yritetty saada aiemminkin. Silloin kun Tommi joi itsensä usein kovaan humalaan. Tai silloin kun naapuri oli löytänyt tämän lääkkeiden ja viinan vuoksi lähes tajuttomana kodin parkkipaikalta.
Paula oli etsinyt kaupungin ja järjestöjen palvelunumeroita. Hän ei enää pysty edes muistamaan, minne kaikkialle hän soitti. Aina oli opastettu eteenpäin. Soita tänne. Soita tuonne.
Välillä Tommi sai keskusteluajan tai pari, mutta pysyvämpään hoitoon hän ei päässyt. Perheneuvolaan oli lyhyt kontakti, mutta Tommi oli puhunut tilanteen parhain päin.
Nyt Tommi oli viimein osastolla, mutta Paulaa itketti. Huone oli kuin vankiselli. Siellä oli vain puinen sänky, jakkara ja pöytä. Seinät oli kaiverrettu täyteen sysimustia kirjoituksia.
Täälläkö minun itsemurhaa hautovan lapseni pitäisi tulla kuntoon, Paula mietti.
Viikon jälkeen vanhemmille ilmoitettiin, että Tommi pääsisi kotiin. ”Hän on niin kunnollisen oloinen. Käy lukiota ja pelaa tennistä. Puhuu analyyttisesti ongelmistaan.”
Jatkohoitoa ei tälläkään kertaa järjestynyt. Varsin pian selvisi, että Tommi suunnitteli yhä itsemurhaa.
Nuorten mielenterveyspalvelut ovat pirstaleinen systeemi
Miksi osa Tommin kaltaisista nuorista putoaa palveluiden ulkopuolelle? Viikon osastojakso ilman pidempikestoista avohoidon tukea ei vielä ole oikein hoito. Ei ainakaan nuorelle, joka on vakaasti päättänyt kuolla.
On erilaisia palveluita. Kouluterveydenhuolto, kuraattori, koulupsykologi. Tehostettu tuki ja erityinen tuki. Opettajat ja erityisopettajat.
On lastensuojelu. Sijoituspaikat lastenkodeissa, sijoitusperheissä ja lastensuojelun avohuolto. On jälkihuolto. Katkaisuhoidot päihdeongelmista kärsiville. On nuorisotyö ja erityisen huolenpidon jaksot vaikeasti oireileville nuorille. Ja on tietysti poliisi ja rikosseuraamuslaitos.
On nuorisopsykiatrinen erikoissairaanhoito. Siihen kuuluvat avohoito ja osastohoito.
Joillain kaupungeilla ja kunnilla on omia perustason poliklinikoita. Ei kuitenkaan kaikilla.
Sitten on matalan kynnyksen hoitopaikat. Nuorisotyö, nuorisoasemat, perheneuvolat.
On erilaiset nettiterapiat ja järjestöjen ylläpitämät tukipuhelimet ja -ryhmät. Erilaisten mielenterveyden ja neuropsykiatristen häiriöiden kanssa työskentelevät liitot. Esimerkiksi Autismiliitto järjestää sopeutumisvalmennusta. On seurakunnat ja muut hengelliset yhteisöt, jotka tarjoavat tukea.
On kuntoutuspsykoterapia ja neuropsykologinen kuntoutus. Yksityiset lääkäriasemat ja ostopalveluterapia. On Oma väylä -kuntoutus. On LAKU.
Listan lukeminen keskinopeudella vie yli minuutin. Luulisi, että jokin näistä ottaisi putoavasta nuoresta kopin?
Kaikki tahtovat auttaa
Saana Sarparanta on psykologi, joka on tehnyt yli kymmenen vuotta työtä nuorten parissa nuorisopsykiatrisessa erikoissairaanhoidossa osastoilla ja avohoidossa.
”Nuoret ovat se porukka, joka tekee yhteiskunnan tulevaisuuden. He kyseenalaistavat käytäntöjä. Jos maailma pyörisi vain aikuisilla, jäisimme kiinni menneisyyteen”, hän sanoo.
Käänteisesti tämä tarkoittaa, että jäädessään vaille hoitoa nuori ei välttämättä ole rakentamassa mitään tulevaisuutta, omaansa tai kaikkien yhteistä.
Mielenterveyden häiriöt ovat syynä noin 80 prosentissa alle 30-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeistä. Koko väestössäkin luku oli vuonna 2020 yli puolet.
Mutta palataan itse järjestelmään. Systeemin sirpaleisuus on nuoren näkökulmasta hankala.
Monien toimijoiden kentässä on Sarparannan mukaan paljon hyvää, mutta se johtaa helposti myös nuorten pomputteluun. Ja samojen asioiden kertomiseen uudestaan ja uudestaan eri henkilöille.
Potilas eksyy
Sarparanta kertoo kuvitteellisen esimerkin.
Nuori X harrastaa, koulu sujuu. Viidennellä luokalla hänen mielialansa laskee. Koska mielenterveysongelmiin liittyy häpeää, nuori sinnittelee ja tekee enemmän töitä numeroidensa eteen. Taso säilyy, kunnes yläasteella oireilu alkaa näkyä: harrastukset eivät kiinnosta ja numerot laskevat.
Opettaja huolestuu. Vanhempi huolestuu. Nuori patistetaan kouluterveydenhoitajalle, joka arvioi, että nyt tarvitaan kuraattoria ja koulupsykologia. Nuori käy heidän pakeillaan pari kertaa, mutta ahdistus on ehtinyt pahentua.
Koululääkäri ottaa tilanteen hoitaakseen ja kirjoittaa lähetteen kaupungin poliklinikalle. Nuori on tavallaan onnekas, koska hänen kotikaupungissaan sellainen on.
Poliklinikalla on jonoa. Nuori odottelee ja saa lopulta muutaman keskusteluajan. Tilanne on kuitenkin ehtinyt jälleen kriisiytyä, ja hän alkaa viillellä itseään.
Poliklinikan lääkäri ohjaa hänet erikoissairaanhoitoon. Avohoidon puolella on jonoa, joten hoidon alkaminen viivästyy. Pian nuori odottaakin osastopaikkaa.
”Nuori on kuin eksynyt taloon, jossa on näkymättömiä seiniä. Hän päätyy jonottamaan huoneesta toiseen. Niin voi käydä silti, vaikka jokainen ammattilainen todella haluaisi auttaa.”
Auttajan yksinäisyys lisääntyy
Sarparanta korostaa sitä, kuinka tärkeää eri tahojen välinen kommunikaatio on, jotta kaikilla on yhteinen käsitys tilanteesta ja miten siinä toimitaan. Mutta asiakkaiden paljous ja pula henkilökunnasta voivat johtaa siihen, että jokainen ammattilainen sammuttelee tulipaloja siellä, missä kykenee.
”Kun moniammatilliselle suunnittelulle on vähemmän aikaa, myös työntekijöiden työyksinäisyys lisääntyy. Voi ainakin esittää kysymyksen, miten se vaikuttaa työssä jaksamiseen ja henkilökunnan vaihtuvuuteen?”
Vaikka hyviä tapoja organisoida työtä on kehitetty, kiireessä tulee tehtyä se, mitä pystyy. Eikä mikään määrä hyviä käytäntöjä ratkaise perusongelmaa: avun tarvitsijoita on enemmän kuin systeemi vetää.
”Mielenterveyspalveluihin pitäisi päästä yhtä helposti kuin vaikkapa yksityisen puolen ihotautilääkärille. Eli kun ihminen havaitsee avun tarpeen, hoitoa saisi nopeasti. Nyt käy usein niin, että hoidon alkaminen viivästyy.”
Itse Sarparanta haluaisi nähdä, että Suomessa siirryttäisiin hoitamaan enemmän mielenterveyttä. Nyt painopiste on mielenterveyden häiriöiden hoidossa.
Juuri tätä ennaltaehkäisyä esimerkiksi koulupsykologin pitäisi tehdä, mutta aika ei riitä. Opetushallituksen ja THL:n selvityksen mukaan jopa 70 prosenttia koulupsykologien työajasta menee nuorten vakavampien ongelmien ratkomiseen.
Tommi kaivaa kuolinkuoppansa
Tommi istui toistamiseen nuorisopsykiatrisella akuuttiosastolla.
Hän oli yrittänyt itsemurhaa vain pari viikkoa sen jälkeen, kun oli kotiutunut. Lähtenyt junalla pohjoisen suuntaan ja poimittu ambulanssin kyytiin Jyväskylässä. Hän oli nukahdellut kesken lauseen, puhe oli sammaltanut. Kaksi lääkäriopiskelijaa oli tunnistanut vaaran ja soittanut hätäkeskukseen.
Sairaalan lääkäri oli kuitenkin arvioinut, että nuoren voi päästää menemään. Siis sekavan alaikäisen, liki 300 kilometrin päässä kotoa.
Sosiaalityöntekijä otti Paulaan yhteyttä, muttei enää tiennyt, missä poika on. Joidenkin tuntien kuluessa poliisikoirat löysivät Tommin. Hän oli ottanut taksin ja jäänyt Keuruulle vievälle tielle. Kävellyt metsään ja kaivanut itselleen kuolinkuopan. Ympärillä paloivat kynttilät.
Tommi tuotiin Helsinkiin akuuttiosastolle varhain seuraavana aamuna. Paula oli poikaansa vastassa. Tämä toisteli, että haluaa kuolla. Illalla paikalle tuli tyttöystävä. Piti Tommia sylissään. Kuiskutteli korvaan. Kuoleman hokeminen loppui.
Aamuviiden ja osaston iltatoimien välissä kukaan henkilökunnasta ei käynyt neuvotteluhuoneessa, jossa he istuivat. Tommi jäi osastolle. Paula lähti kotiin.
”Kävin katsomassa häntä joka päivä. Aina hän oli vain yksin huoneessaan”, Paula kertoo.
Kuusi päivää myöhemmin pidettiin hoitoneuvottelu. Tilanne ei ollut kuulemma enää akuutti. Tommi haluttiin kotiuttaa.
”Sanoin, että ei varmasti kotiuteta. En voi ottaa vastuuta hänen elämästään.”
Tämä on akuuttiosasto. Meillä ei ole antaa hänelle enempää hoitoa, kuului lääkärin vastaus.
”Sanoin, että tulen hulluksi. Olen kohta itse jossain osastolla. Heitän tämän pöydän ikkunasta, jos te ette kuuntele. Lapsi ei tule kotiin.”
Onneksi joku kuuli. Akuutin sosiaalityöntekijä alkoi järjestää Tommille paikkaa.
© iStock
Mihin nuori kuuluu?
Marraskuussa 2021 osastohoitoa tarvitsevia nuoria nukkui patjalla lattialla Tampereen yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrisella osastolla, maaliskuussa 2023 sama tilanne Oulussa. Tulijoita oli enemmän kuin potilaspaikkoja, henkilökuntaa ja tiloja.
Miksi nuorten tilanne on niin kriisiytynyt, etteivät edes vaikeimmassa tilanteessa olevat nuoret tunnu mahtuvan mihinkään?
”Muissa Pohjoismaissa mielenterveyden hoitoon käytetään terveydenhuollon rahoituksesta kymmenesosa. Meillä vastaava luku on 5,6 prosenttia. Jos mielenterveyden ja sen häiriöiden hoitoon tarkoitettu rahoitus nostettaisiin pohjoismaiselle tasolle, se auttaisi merkittävästi”, sanoo Vera Gergov, Psykologiliiton ammatti- ja yhteiskuntasuhdepäällikkö.
Gergov teki psykologiuransa ensimmäiset kymmenen vuotta työtä nuorisopsykiatrialla. Kuusi viime vuotta hän on seurannut mielenterveyspalveluiden kehitystä nykyisessä tehtävässään. Vuonna 2022 hän väitteli nuorten psykologisten interventioiden – siis psykologisen hoidon – vaikuttavuudesta.
Samaan hengenvetoon hän toteaa, ettei rahaa kannata kaataa rikkinäiseen järjestelmään. 1990-luvun alussa psykiatrisia osastoja lakkautettiin. Ajatuksena oli, että ihmisiä pitäisi hoitaa varhain, jo avohoidossa.
Niinhän se tietysti onkin. Avohoitoa ei vain koskaan vahvistettu siinä mittakaavassa, että kaikki apua tarvitsevat olisivat todella päässeet hoitoon. Syynä oli lama-aika.
Monilta alueilta puuttuvat yhä perustason mielenterveyspalvelut tai niitä on liian vähän. Vastuuta nuorten hoidosta ei ole laissa määritelty.
Kun ongelmat ovat pahentuneet niin, ettei koulussa voida enää auttaa tarpeeksi, mutta erikoissairaanhoidon kriteerit eivät täyty, mihin nuori silloin kuuluu?
”Nuoret jäävät tyhjän päälle odottamaan, että häiriöt ovat niin vakavia, että he pääsevät erikoissairaanhoitoon. Se ei ole inhimillisesti kestävää, eikä taloudellisesti järkevää”, Gergov sanoo.
”Tai sitten oppilashuolto kuormittuu niin, ettei se pysty tekemään enää ennaltaehkäisevää työtä.”
Laimennettua hoitoa tarjolla
Hoitosuhteen saaminenkaan ei aina tarkoita sitä, että nuori saisi apua.
Kun järjestelmä ylikuormittuu, nuori saatetaan kirjata sisään, jotta hoitotakuu nimellisesti täyttyy, mutta hoidon aloitus viivästyy. Kun tapaamisia sitten saadaan järjestettyä, aikoja voidaankin tarjota harvemmin kuin nuori tarvitsisi.
”Hoitoa ikään kuin laimennetaan.”
Vera Gergovin tuntuman mukaan laimennukseen on ryhdytty noin viidentoista viime vuoden aikana.
Kun lähetteiden määrä on kasvanut, mutta hoidon rahoitus kasvaa hitaammin, resurssit eivät enää riitä. Sen sijaan että annettaisiin aika kerran tai kahdesti viikossa, annetaankin aika kahden viikon välein. Se on juuri päinvastoin kuin mikä olisi nuoren kannalta tehokasta.
Tämän Gergov huomasi väitöskirjaansa tehdessään.
”Mitä tiiviimmin nuoret saavat hoitoa, sitä vaikuttavampaa se on. Ei ole mielekästä tarjota harvajaksoista hoitoa. Se on tukea ja kannattelua, mutta ei varsinainen interventio. Kun annetaan tiiviimpää hoitoa, silloin lyhyempikin jakso saattaa riittää.”
Kyllä Nina pärjäisi
Miksi minä olen olemassa?
Sellaisia kysymyksiä Nina oli kysynyt lapsesta saakka. Ala-asteen viimeisillä luokilla tulivat ahdistus ja pelkotilat, joille ei ollut järkevää selitystä.
Nina sulkeutui. Hän ei aina kyennyt menemään tunnille, vaan piiloutui toisinaan koulun vessaan. Sitten alkoi vielä viiltely.
Nina oli sentään päässyt helposti arviointijaksolle ja hoidon piiriin lastenpsykiatrialle Turkuun. Sinne ohjattiin lapset myös muista Varsinais-Suomen kaupungeista.
Mutta sitten Nina täytti kolmetoista ja piti siirtyä nuorten palveluihin omaan kotikaupunkiin. Ongelmat alkoivat. Ei Nina sielläkään täysin vaille hoitokontaktia jäänyt. Hän sai keskusteluajan sairaanhoitajalle parin viikon välein – mutta hoitaja vaihtui usein. Samoin vaihtuivat lääkärit.
Nina turhautui, sillä puhumisesta aina uuden ihmisen kanssa ei ollut hyötyä.
Ninaa paikattiin päivystyksessä kahdesti lyhyen ajan sisään. Hän soitti isälleen keskellä yötä, kun ei saanutkaan verentuloa loppumaan. Vasta toinen reissu terveyskeskukseen sai aikaan liikettä: Nina sai lähetteen akuuttiosastolle.
”Meille luvattiin, että viikon sisällä sieltä ollaan yhteydessä, luultavasti jo parin päivän päästä. Sieltä ei kukaan koskaan soittanut”, Ninan isä Mikko kertoo.
Vasta paljon myöhemmin selvisi, että akuuttiosaston ja avohoidon kesken oli pidetty kokous. Oli arvioitu, että kyllä Nina pärjäisi. Riittäisi, että Nina ja perhe tulevat seuraavaan hoitoneuvotteluun.
Paikka käytävällä
Ei mennyt monta viikkoa, kun Nina viilteli jälleen niin pahasti, että häntä paikattiin sairaalassa. Tällä kertaa hän pääsi osastolle.
Nina meni osastolle keskiviikkona. Jo seuraavana viikonloppuna hänet päästettiin lomalle. Mikko ehti vain toivoa, että saisi nukkua edes yhden viikonlopun ilman pelkoa, että tytär vuotaa kuiviin.
Osasto oli ylitäytöllä, ja Nina jakoi huoneen ensin yhden mutta lopulta kolmen muun nuoren kanssa. Hälinässä hän tunsi olonsa huonommaksi kuin kotona.
”Tytär laittoi minulle viestiä, että häntä ahdistaa. Soitin hoitajille, että voisiko joku käydä puhumassa hänen kanssaan. Tunnin päästä tuli viesti: kukaan ei ollut tullut. Soitin uudestaan. Vasta silloin joku ehti puhua hänen kanssaan”, Mikko kertoo.
Lopulta Nina majoitettiin käytävälle, sillä se oli ainut rauhallinen paikka.
Hoitojakson piti kestää kuukausi. Siitä ajasta Nina vietti osastolla noin puolet. Hän sairastui ensin angiinaan ja sitten viiltelyhaavoihin iski bakteeritulehdus.
Kahtena toteutuneena hoitoviikkona varsinainen hoito jäi vähäiseksi. Ninan mukaan hän sai kaksi keskusteluaikaa. Silti jo ennen viimeisen viikon loppua Mikolle soitettiin, että Nina täytyy hakea etuajassa kotiin. Tilaa ei ole. Hoitojakso jäi pelkiksi hoidon repaleiksi.
”Jonossa oli kuulemma sairaampiakin.”
Oljenkorsia kaaoksessa
Tommin ja Ninan perheet löysivät lopulta jonkinlaista haparoivaa tukea. On vain sääli, että nuorten ja heidän perheidensä oli käytävä niin pitkä tie saadakseen edes jotain, minkä he itse kokevat hyödylliseksi.
Tommin toisen akuuttijakson jälkeen sosiaalityöntekijä järjesti paikan päihdekuntoutuksesta, erityisen huolenpidon jaksolta (EHO). Viina ja lääkkeet eivät olleet Tommin varsinainen ongelma, vaan väline, mutta katkaisuasemalla hän sai myös psykologista tukea.
Ninan perheessä sosiaalityö on ollut oljenkorsi, jossa roikkua. Haastattelun hetkellä Nina ja tämän vanhemmat olivat saaneet sosiaalityön perhetyötä kolmen kuukauden ajan. Vaikka se ei ole terapiaa, nuori sai elämäänsä aikuisia, jotka eivät koko ajan vaihdu, ja vanhemmat saivat tukea omaan jaksamiseensa.
”Tuntuu, että sosiaalityöntekijät ovat ensimmäisiä, joita kiinnostaa myös vanhempien hyvinvointi”, Mikko-isä kertoo.
Toisinaan nuoret selviytyvät siitä huolimatta, että on sattumanvaraista, kuka saa Suomessa hoitoa.
Psykoterapian tutkimuksesta tiedetään, että kolmasosa nuorten mielenterveyden ongelmista helpottuu itsestään, kun aikaa kuluu. Kuohunta kehittyvissä aivoissa laantuu, ja elämänlaatu paranee. Hoitoa saaneista hyvinvointi paranee kahdella kolmasosalla. Vaikka spontaaniakin toipumista tapahtuu, on ero hoitoa saaneisiin merkittävä.
Ninan vanhemmat eivät vielä uskalla toivoa lapsensa tulevaisuudelta suuria. Tommi on vielä hoitojaksonsa jälkeen soittanut äidilleen, että hänestä tuntuu, että pian hän tekee itselleen pahaa. Äiti lähti mukaan psykiatriseen päivystykseen.
Toivoa on silti molemmilla.
Ninan tilanne on rauhoittunut pahimmista ajoista. Tommi on luvannut pysyä hengissä kaksi vuotta. Ensimmäisiä kertoja hän on sanonut, että elämä on oikeastaan aika kivaa.
Nuorten ja heidän vanhempiensa nimet on muutettu nuorten yksityisyyden suojelemiseksi.