Talvivaarasta kertovan Jättiläinen-elokuvan tekijät: ”Olisimme voineet esittää vieläkin rajumpia väitteitä”

Kun viime vuosina on puhuttu kotimaisen elokuvan buumista, ei ole puhuttu Jättiläisen kaltaisista elokuvista.

Suomalaisia elokuvia katsoi viime vuonna elokuvateattereissa yli 2,5 miljoonaa ihmistä – enemmän kuin kertaakaan vuodesta 1970 tehdyn kattavan tilastoinnin aikana. Iron Skyn, Big Gamen ja Miekkailijan maailmalla keräämä huomio on osoittanut, että kotimaisella elokuvalla on myös kansainvälistä nostetta.

Noususuhdanteesta huolimatta jotain on myös puuttunut. Kirjailijoiden, teatterintekijöiden ja dokumentaristien yrittäessä saada otetta kiristyvästä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä fiktiivisten elokuvien tekijät ovat suosineet nostalgiaa, huumoria ja lastenaiheita.

Tässä seurassa Jättiläinen muistuttaa Elinkeinoelämän keskusliiton saunailtaan livahtanutta aktivistia.

Aleksi Salmenperän ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama elokuva perkaa Talvivaaran kaivoksen vaiheita puhuen tekijöistä oikeilla nimillä: Pekka Perä on Pekka Perä ja Talvivaara on Talvivaara.

”Jos olisimme muuttaneet nimet, olisimme voineet esittää vieläkin rajumpia väitteitä”, Salmenperä sanoo.

Jättiläistä ei voi nytkään syyttää iskujen pidättelemisestä. Maalina on sotkamolaista nikkelikaivosta järeämpi ilmiö: suomalainen korruptio, maan tapa.

Salaiset kuvaukset

22. tammikuuta ensi-iltansa saava Jättiläinen alkaa saatetekstillä, jossa kerrotaan elokuvan olevan todellisuuden inspiroimaa fiktiota. Juristin hioman muotoilun pitäisi suojella elokuvantekijöitä tarvittaessa vaikka oikeudessa.

”Elokuva ei pyri huijaamaan tai antamaan todellisuudesta liian kammottavaa kuvaa. Jättiläinen pyrkii kertomaan jännittävästi ja kiinnostavasti suunnilleen sen, mitä on tapahtunut”, Salmenperä sanoo.

Jos ohjaaja stressaa mahdollisista väärintulkinnoista tai niiden aiheuttamista ongelmista, hän ei näytä sitä päällepäin. Jättiläisen poikkeuslaadusta kertoo kuitenkin jo se, että elokuva tehtiin täysin piilossa julkisuudelta.

”Se oli työrauhakysymys, haluttiin, ettei mikään sotke tekemistä.”

Tekijät eivät väitä elokuvan olevan täyttä totta. Se olisikin mahdotonta.

Kainuun käräjäoikeudessa yhä käsiteltäviin ympäristörikossyytteisiin vaikuttaneet päätökset on tehty suljettujen ovien takana, samoin kaivoksen ympäristöluvista käydyt keskustelut. Fiktiivisen elokuvan tekijöillä on kuitenkin toimittajia ja dokumentaristeja suurempi tulkinnan vapaus.

”Talvivaarasta on paljon taustatutkimusta. Jotta se saatiin muutettua tarinan muotoon, elokuva tarvitsi kuvitteellisen päähenkilön.”

Pimitetty uraani

Pekko Pesosen käsikirjoituksen keskushenkilönä on fiktiivinen ympäristövirkamies, Jussi. Joonas Saartamon näyttelemä mies muuttaa vaimonsa (Elena Leeve) kotiseudulle pohjoiseen perheen odottaessa lasta.

Määräaikainen virka irtoaa appi-ukon suhteilla. Verkostoitumisen päälle ymmärtävä esimies (Peter Franzén) imaisee hyvä veli -verkoston tiiviydestä hämmentyneen tulokkaan mahtimiesten hirviporukoihin. Kun pomo antaa Jussin tarkastettavaksi elinkeinoelämän ja maakuntaministerien innokkaasti odottaman Talvivaaran kaivoksen ympäristölupahakemuksen, viesti on selvä.

Lupa kuuluu myöntää. Jussin vastuulle jää miettiä miten se tehdään.

Kun Jussille selviää, että häneltä on pimitetty tieto kaikessa hiljaisuudessa kerättävästä uraanista, hän alkaa tutkia Talvivaaraa omin päin.

Tahollaan Jani Volasen esittämä kaivospomo Pekka Perä piilottelee parhaansa mukaan vastoinkäymisiä julkisuudelta. Nikkelin liuotusprosessin aiheuttamista päästöongelmista, lähijärvien saastumisesta, odotettua pienemmistä nikkelieristä saati uraanin louhimiseen liittyvistä tavoitteista ei saa hiiskua missään oloissa.

Se pilaisi hyvä tarinan, jossa kaivosinsinööri löi taantuvaan pitäjään uuden rahasammon.

Teatterin jäljillä

Vaikka Jättiläisen keskeiset henkilöt ovat Perää lukuun ottamatta keksittyjä, fiktion seassa vilisee todellisia yksityiskohtia. Katsojan mielessä ne sulavat helposti samaksi kokonaisuudeksi sepitettyjen keskustelujen kanssa.

Esimerkiksi: Kuten Jättiläisessä kerrotaan, Geologian tutkimuskeskus ei maininnut Talvivaaran maaperässä havaitusta uraanista kaivoksen ympäristölupaa varten antamassaan lausunnossa. Ei, vaikka laitoksen tutkijat olivat havainneet uraanin jo vuosikymmeniä aikaisemmin.

Tai: Jättiläisessä kaivoksen alempi johto tuo hyvissä ajoin esiin huolensa ympäristöriskeistä. Volasen esittämä Perä ei kuitenkaan piittaa varoituksista. Toimittaja Juha Kauppinen paljasti aikaiset varoitukset Long Play -verkkojulkaisun artikkelissaan.

Yhdenmukaisuudet eivät ole sattumaa: Kauppinen ja tutkiva toimittaja Hanna Nikkanen ja käsikirjoittajaopiskelija Anna Brotkin toimivat Pekko Pesosen tiedonkeruutiiminä.

”Esikuvana olivat Eduskunta-teatteriesitykset”, Pesonen kertoo.

Todellisuusteatteriksi kutsutut, voimakkaasti kantaa ottavat näytökset dramatisoidaan suuren taustatyöryhmän keräämän aineiston pohjalta.

Napapiirin sankarit -komediat kirjoittanut Pesonen haastatteli itsekin virkamiehiä, ex-ympäristöministeri Ville Niinistöä (vihr) ja Pekka Perää.

”Perä ymmärsi, että elokuva tehdään joka tapauksessa ja hänen kannattaa tuoda näkemyksensä esiin. Toinen tapaaminen ei kuitenkaan enää onnistunut.”

”Vähemmän outoa”

Yhteiskunnallisen uskaliaisuutensa ohella Jättiläinen on myös varsin perinteinen elokuva. Jussi on klassinen sankari, jonka on moraalisen ongelman edessä valittava ottaako riskin vai elääkö valheessa.

Aleksi Salmenperän päähenkilöksi Jussi on epätavallisen tavanomainen. 42-vuotias ohjaaja on erikoistunut sukupuoliroolien vääristymien ja epämääräisen häpeäntunteen käsittelyyn.

Miehen työ (2007) kertoi rakennusmiehestä, joka mieluummin strippaa kuin kertoo vaimolle menettäneensä työnsä. Aki Kaurismäen tuottamassa Pahassa perheessä (2010) sisarpuolet härnäävät porvarisperheen isää teeskentelemällä seurustelevansa.

Viime syksyllä ensi-iltansa saanut Häiriötekijä on komedia, jonka kymmentä episodia yhdistävät lähinnä huumorin kierous ja ihmisten epämiellyttävimmät puolet esiin nostavat äärilanteet. Teemoiltaan väkevät, mutta tyyliltään hillityt elokuvat ovat olleet arvostelumenestyksiä.

”Aiemmat elokuvani ovat olleet Jättiläistä oudompia. Nyt perusfiilis oli, että meillä on hyvä tarina, sitä ei saa sössiä. Näyttelemisen piti olla hillittyä, ettei se vesittäisi tarinaa.”

Kovia väitteitä

Jättiläisen moraalinen tuomio on selvä. Se kuuluu: Talvivaaran virheet johtuvat liikemiesten vastuuttomuudesta ja elinkeinoelämän tarpeet ympäristön suojelun edelle asettavasta viranomaismentaliteetista.

Talvivaaran ohella tökitään muita yhteiskunnallisia aiheita, kuten hallintarekisterijärjestelmää ja Säteilyturvakeskuksen (STUK) kykyä hoitaa valvontatehtäviään.

Jussin hahmo tokaisee: Geologian tutkimuskeskus ei ole valvontaviranomainen vaan lobbariorganisaatio, ja jos olen yhtään oikein ymmärtänyt oikein, STUK on samanlainen.

Repliikki tuntuu suomalaisvenäläistä Fennovoiman ydinvoimahanketta valvovalle Säteilyturvakeskukselle heitetyltä haasteelta.

Ei ihme, jos Ville Niinistö pyyhkii kutsuvierasnäytöksessä poskeltaan liikutuksen kyyneleen.

Perän puheenvuoro

Miksi abstrakteja aiheita vaalinut ohjaaja haluaa tehdä ponnekkaan yhteiskunnallisen kannanoton? Koska Talvivaara on hyvä tarina.

”Todellista tarinaa pystyy kunnioittamaan toisella tavalla, kuin omaa käsikirjoitusta”, Salmenperä sanoo.

Ohjaaja toivoo Jättiläisen herättävän keskustelua – ”totta kai” – mutta ei hingu itse sitä jatkamaan.

”Ei minulla ole sivistystä osallistua kiinnostavalla tavalla suomalaisesta korruptiosta käytävään keskusteluun.”

Koska Talvivaara on ohjaajalle ennen kaikkea tarina, sitä ei saa kertoa liian mustavalkoisesti. Se olisi huonoa draamaa.

Myös Volasen esittämä Perä saa esittää oman yhteenvetonsa. Se kuuluu: Suomessa on noin 56 000 järveä. Talvivaaran päästöistä on koitunut haittaa kahdelle niistä.

”Ei olisi ollut elokuvan kannalta kiinnostavaa, että Perää olisi kuvattu vain häikäilemättömänä roistona.”