Koikkalainen: ”Voi sitä nautintoa, kun ensimmäiset isot ja raskaat ukkossateen pisarat iskivät rutikuivaan maahan”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Piirroskuva Koikkalaisesta aurinkoa ottamassa ja grillaamassa.

Kuuma on muukin kuin moottoritie. Pitkä helteinen kesä, muu Suomi seisoo, mutta palomiehillä on pitänyt kiirutta. Ennätyksellinen kuivuus on tehnyt koko maasta niin paloherkän, että sammatusapua ei ole ollut antaa edes Ruotsiin. Venäjä on apua Lapissa hiukan saanut, kun on ollut irrottaa miehiä ja kalustoa heti rajantakaisiin paloihin.

 

Ruotsissa tilanne on päällä edelleenkin, Suomessa helpottaa. Yksi syy siihen lienee se, että naapurissa ei ole ollut samanlaisia valmiuksia metsäpalojen sammuttamiseen kuin Suomessa.

 

Koikkalaistakin metsäpalot ovat raapaisseet aika läheltä.

Pyhärannan sata palohehtaaria ovat Koikkalaisen kesämaisemista pienen merenlahden takana, mutta savua on naapurin kertoman mukaan lykännyt tukevasti niin, että kauempanakin tuntuu.

Onneksi Koikkalainen ei ole joutunut paloa paikan päältä seuraamaan. Koskettaa se silti aina; hädässä on samojen kylien ja pitäjien ihmisiä. Kaukaisia sukulaisiakin on joukossa.

 

Pyhärannan Santtion kylän metsäpalo on ollut kymmenien palomiesten viikon työmaa. Vartiointi jatkuu pienemmällä joukolla edelleen, eikä tuhkan keskelle ole sivullisilla vieläkään asiaa. Ihmisvahingoilta on onneksi vältytty, mutta aineelliset vahingot ovat suuret. Pienestä voi elämä olla kiinni nykyaikanakin.

 

Voi sitä nautintoa, kun ensimmäiset isot ja raskaat ukkossateen pisarat iskivät rutikuivaan maahan. Se oli musiikkia korville ja kevensi auringon karrelle polttaman mielenkin. Ehkä jotain on vielä pelastettavissa maanviljelijöidenkin laareihin.

Poikkeuksellinen kesä enteilee sitä, että kyse ei ole vain hetkellisistä sääoikuista. Muutos voi olla pysyvämpikin.

 

Koikkalainen on saanut nauttia viikon päivät kesästä Forssassa lähellä entistä Koijärven kuntaa. Mökki on pikkuruisen tekojärven rannalla. Rannoilla vihreää lehtimetsää, ympärillä autereinen hiljaisuus ja syvän lounaishämäläisen maalaismaiseman rauha. Urjalassakin on piipahdettu ja pyörähdetty Väinö Linnan reitillä. Siellä on Linnansa lukeneelle Koikkalaiselle aina uutta ja mielenkiintoista katsottavaa.

 

Forssan lauantaitorin hyörinässä tuli vastaan vanha tuttu Seura-mies, aina hyväntuulinen Kotkan poika Erkki Liikanen.

Eki on asunut jo vuosikymmenet Forssan kupeessa Tammelassa, josta hän edelleen keikkailee ahkerasti etenkin Hämeessä. Lähialueilta on sopiva matka päästä aina yöksi kotiin. Veteraani on jo hotellielämää sen verran viettänyt, että se ei erityisemmin houkuta. Oma koti ja oma punkka on paras.

 

Siihenhän me molemmat yhteen ääneen päädyimme, että valvominen ei näillä ikävuosilla kiinnosta. Palautumiseen menevä aika on nuoruusvuosista kaksin- ellei kolminkertaistunut.

Siitäkin olimme yhtä mieltä, että puheet vanhuudesta ja viisaudesta ovat täyttä puutaheinää. Ainakin omakohtaiset kokemukset ilmiöstä ovat kummallakin jääneet perin köykäisiksi.

 

Hämäläisiä ilmiöitä on myös aikamiespoika Väinö, jolla oli tapana polkea pyöränrämällään joka päivä viinakauppaan, satoi tai paistoi. Siinä ei ole mitään ihmeellistä – jos ei sitten se, että viinanhakureissulla oli pituutta yli kymmenen kilometriä per siivu.

Miehet ymmärsivät yskän, naisväki ei.

 

Kun sukulaistäti Hilma kerran tiedusteli Väinöltä, miksei tämä tuo kerralla useampaa pulloa, niin jo veti Väinön naaman totiseksi. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, mutta tämä on itsestäänselvyys.

”Kuule, Hilma. Se ei säily.”

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.

X