Missä vika, jos pelkkä EU ei riitä Suomen turvaksi: huijattiinko meitä luottamaan unionin yhteisvastuuseen?
Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, sitä mainostettiin turvallisuudella: pääsisimme lopullisesti irti pienempiään määräilevän Venäjän talutusnuorasta. Joten miksi etsimme nyt turvaa Natosta, kun meillä on jo tukenamme koko EU-koneisto?
Eduskunta käsittelee lähiviikot Suomen Nato-jäsenyyden etuja ja haittoja. Pelkkä EU-jäsenyys ei näytä tuovan meille sotilaallista apua, eikä Ruotsilla ole ollut haluja täyteen puolustusliittoon Suomen kanssa.
Moni eduskunnan Nato-jäsenyyskeskustelua seurannut iäkkäämpi suomalainen on ollut ymmällään: meidänhän piti olla jo vuodesta 1995 asti mukana sellaisessa yhteisössä, EU:ssa, joka suojelee meitä suurvaltojen uhitteluilta.
Kun olemme jäseninä EU:ssa, meillä on riittävästi joukkovoimaa vastustaa Venäjän karhun murinoita tai Yhdysvaltain kulloisenkin kahjon presidentin päähänpistoja.
Tätä yhteisön tukea korosti presidentti Mauno Koivistokin muistelmissaan EU-jäsenyyden (tai silloisen EY-jäsenyyden) perusteena.
Turvallisuuspoliittiset syyt olivat se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että meidän piti liittyä, Mauno Koivisto kertoi ministereille jo 1990-luvun alussa.
Etenkin printti-Seuran lukijat näyttävät keskustelevan aiheesta vilkkaasti, EU-jäsenyysneuvotteluiden kulkua muistellen.
”Tuolloin ihmisille tuli varmaankin kuva, että EU tarjoaa turvaa myös tulevaisuudessa. Aiemmin ei ollut minkäänlaista ulkoista turvaa, joten tilanne parani joka tapauksessa entiseen verrattuna. Myös poliitikkojen haluttomuus liittyä Natoon näkyi argumenteissa, joiden mukaan EU-jäsenyys riittää. Ajatus vielä 1990-luvulla oli, että kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun ei enää jouduta, eikä Natolle ole enää samanlaista vastavoimaa ja näin ollen tarvetta”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Saila Heinikoski.
Ei ihme, että ihmisille tulee nyt vähän narrattu olo. Mikä paperitiikeri EU sitten oikeasti on, jos tosipaikassa se ei riitäkään, vaan apuun pitää huutaa Natoa?
Huijattiinko meitä uskomaan EU:n vahvuuteen?
EU saa sotilaallisen selkänojansa vain Natosta
No ei huijattu. Akatemiatutkija Timo Miettinen muistuttaa, että juuri tällainen EU:n piti alunperinkin olla. Unioni suojaa jäseniään, mutta käytännössä maat teettävät varsinaisen sotilaallisen työn omilla Nato-asevoimillaan, jos tarve tulee.
”Jäsenyys ja integroituminen länteen oli ehdottomasti turvallisuuspoliittinen ratkaisu, mutta tästä ei seuraa automaattisesti se, että EU yksinään olisi viimekätinen kovan turvallisuuden takaaja”, Timo Miettinen sanoo.
Valtaosa EU-maista katsoi jo 1990-luvulla, että homma on heidän osaltaan hoidossa: ne kovat takuut tulevat heille Nato-jäsenyyden kautta.
EU:n vuoden 2007 Lissabonin sopimuksessa on toki oma turvatakuu- ja avunantolausekkeensa. Silti EU ei ole aivan pilkuntarkasti määritellyt, miten sitä konkreettisesti sovellettaisiin oikeassa sotatilanteessa.
”Yleisesti ajatellaan, että kyse on ennen kaikkea kahdenvälisen avun antamisesta. EU:llahan ei ole mitään omaa armeijaa, jonka se voisi lähettää kriisialueille. Ei ole myöskään omaa esikuntarakennetta”, Miettinen sanoo.
Yhtenäisen EU-puolustuksen puuttumisesta voi osittain syyttää Suomea. Meidänkin silloinen valtiojohtomme halusi sopimustekstiä sorvattaessa 2003, ettei avunannosta tule liian ehdotonta vaatimusta.
Luultavasti kansalaisten enemmistö olisi ollut tuolloin kysyttäessä samaa mieltä: emme halunneet ”sotimaan EU:n puolesta EU:n sotiin”. Vaikka kaikki luultavasti tiesimme, ettei todellisuudessa EU mihinkään hyökkäämään lähtisi.
Miettinen muistuttaa, että avunantopykälää on kertaalleen testattu esimerkiksi Ranskan terrori-iskujen yhteydessä 2015, yksittäisenä koeponnistuksena.
”Mutta riittääkö se – no, tätä pohdintaahan joudutaan nyt käymään uudesta näkökulmasta”, Timo Miettinen sanoo.
Perinteinen maa-, meri- ja ilmasota EU:n rajoilla Ukrainassa Venäjää vastaan on tilanne, johon ei kerta kaikkiaan missään maassa älytty varautua kunnolla.
”Politiikkaa tehdään ajassa. Kansainväliset instituutiot, kuten EU, ovat epätäydellisiä. Ne heijastavat usein tiettyjä historiallisia kokemuksia, kuten EU:n tapauksessa toisen maailmansodan muistijälkeä. Koska instituutiot on suunniteltu ennen kaikkea näiden kokemusten pohjalta, sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei aina käy käden käänteessä.”
Jäsenyys ei tarjoa sotilaallista turvaa – ainakaan vielä
Mutta toki EU:lla on 2020-luvullakin ollut niin sanottu ”oma sotilaallinen ulottuvuutensa”, joskin tätä kuvitteellista termiä on viljelty lähinnä Suomessa ja Ruotsissa.
Käytännössä se on tarkoittanut turvallisuuspolitiikasta puhumista, kriisinhallintaoperaatioiden ja yhteisten, eurooppalaista teollisuutta tukevien asehankintojen suunnittelua.
Viimeksimainittukaan ei ole liiemmin edennyt, koska jokainen maa – myös Suomi – on halunnut valita ostettavansa itse. Kauniista puheista huolimatta isoimmat kalustohankinnat on lopulta tehty EU:n ulkopuolisista maista.
”Suomessa poliitikot ja kansalaiset ovat halunneet uskoa tai uskotella, että EU:n syventäessä sotilaallista yhteistyötään, jäsenyys toisi riittävästi turvaa. Nyt on jouduttu myöntämään, että ainakaan vielä se ei sitä tarjoa”, Saila Heinikoski sanoo.
Jos Suomi tarvitsisi kriisissä tänne suojakseen lisää sotilaita ja aseita, ne eivät käytännössä voisi tulla muualta kuin Natolta. Yksittäisillä Euroopan mailla ei sellaisia resursseja, saati rajattomia asevarastoja ole.
Ja kuten Ukrainan sota näyttää, ilman jäsenyyttä yksikään Nato-maa ei lähetä joukkoja auttamaan hyökkäyksen torjumisessa.
Suomi oli hyväuskoinen – muttei tehnyt tyhmiä virheitä
Osa Suomen päättäjistä, puoluekannasta riippumatta, luotti kansalaisten tavoin, ettei EU kohtaisi ikinä sodan uhkaa Venäjältä. Sieltä piti tulla pahimmillaan vain vaalihäirintää, verkkorikollisuutta, puukauppakiistoja ja ohjattuja turvapaikanhakijoita.
Mutta niin luulivat muutkin, Timo Miettinen lohduttaa.
Ruotsikin alasajoi perinteiset asevoimansa ja joutuu nyt kiireen vilkkaa varustautumaan – sekä laskemaan olisiko Nato-jäsenyys sillekin edullisin tapa varmistaa turvallisuutensa.
Me sentään pidimme varmuuden vuoksi yllä turvallisuuskoneistoamme. Puolustusvoimat modernisoitui ja opetteli Nato-yhteensopivaksi jo ennen kuin sen olisi ollut pakko. Sille pohjalle on paljon helpompi rakentaa nyt uusia liittoutumiskuvioita.
”Ehkä nyt vaan on niin, että Venäjän sodankäynnin poikkeuksellinen ja arvaamaton luonne pakottaa meidät tässä tilanteessa arvioimaan uudelleen myös puolustustarpeita”, Miettinen sanoo.
On vain viisautta päivittää näkemyksiään niin EU:sta kuin Natostakin, jos ympäröivä todellisuus muuttuu.
Alexander Stubb työskentelee osan kuukaudesta Firenzessä, osan etänä Espoossa, lähempänä iäkästä Göran-isäänsä. Nämä Itämeren rannat ovat nähneet paljon maailmanpolitiikan myrskyjä. © Tommi Tuomi