Suomi etenee uusien liittoutumien aikaan - Alexander Stubb: “Olemme ajoituksen mestareita – se on pienen kansakunnan elinehto”
Ukrainan sota päättyy aikanaan, ja sodan kova hinta näkyy meilläkin. Tähän loppui alkutaipaleemme EU:ssa, ja nyt siirrymme kohti uusien liittoutumien aikaa – yhä vahvempana kansana, ennustaa Alexander Stubb.
Alexander Stubb työskentelee osan kuukaudesta Firenzessä, osan etänä Espoossa, lähempänä iäkästä Göran-isäänsä. Nämä Itämeren rannat ovat nähneet paljon maailmanpolitiikan myrskyjä.
Entinen kokoomuspoliitikko Alexander Stubb on nyt elementissään, täydellisesti valtiotieteilijän koulutustaan ja kokemustaan vastaavassa roolissa.
Tuskin kukaan muu suomalainen on tänä keväänä ollut niin paljon suorassa kansainvälisessä julkisuudessa kuin hän tämän Ukrainan sodan aikana.
Stubb on joutunut analysoimaan niin ulkomaiselle medialle kuin tieteentekijöillekin Venäjän aikomuksia ja käyttäytymistä – sekä selittämään miksi finlandization, suomettuminen ei ole hyvä tapa valtioiden keskinäisten välien järjestämiseen.
Nyt Italian Firenzessä asuvalle EU:n yliopiston professorille kommentaattorina oleminen on luonteva tehtävä.
”Katsoin että tutkijan roolissani minun on helppo puhua, joten tavallaan on minun velvollisuuteni jakaa tietoa. En ole enää politiikassa, minulla ei ole mitään asemaa Suomen hallinnossa, joten en myöskään astu kenenkään tontille tässä. Jos saan tällä toiminnalla vähennettyä nykyisten päättäjien kiireitä ja painetta lausuntojen antamiseen, aina parempi.”
Entisenä Suomen ulkoministerinä, valtiovarainministerinä ja pääministerinä Alexander Stubb sai ainutlaatuista kokemusta sekä kiltistä että vähemmän kiltistä Venäjän karhusta. Se, näkemys ja tuntemus, kiinnostaa nyt maailmalla.
”Ihmiset haluavat tietää myös, miten me olemme ratkaisseet välimme naapuriin. Olen selittänyt loputtomiin, miksi Venäjä-idealismin rinnalla Suomi säilytti realisminsa ja piti huolta asevoimistaan, perinteisestä puolustuksesta. Tämä on ulkomaiselle yleisölle usein täysin uutta. Asiat, jotka ovat meille itsestään selviä, eivät ole sitä muille.”
Suomettuminen käy kalliiksi
Otetaan vaikka se suomettuminen. Muutamissa puheenvuoroissa ennen tammikuun sotaa ulkomaiset poliitikot ehdottivat, että Ukrainan kannattaisi solmia Venäjään samanlaiset välit kuin Suomella oli Neuvostoliittoon vuosina 1944–1991.
Siis sellaiset välit, joissa ulospäin puhutaan kansojen välisestä ystävyydestä, mutta iso naapuri kuitenkin määrää mikä puolue on pikkumaan hallituksessa, millaista kauppaa pikkumaa saa käydä ja miten asteittain pieni kansa hiljennetään sensuroimaan itseään ja ajatuksiaan. Ettei vain se suuri itäystävä suuttuisi ja uhkaisi miehityksellä.
”Me tiedämme, millaista kaunistelua se vaati meiltä. Sen ajan todellisuus oli jotain muuta kuin aitoa itsemääräämisoikeutta.”
Kun Ukrainalle alkoi sadella suomettumisneuvoja arvovaltaisiltakin toimijoilta, Stubb ryhtyi vastaiskuun.
Hän alkoi jakaa sosiaalisessa mediassa nopeita, tiivistettyjä yhteenvetoketjuja siitä mitä suomettuminen oikeasti oli, ja miksi se ei juuri nyt Ukrainan tilanteessa auttaisi.
Koulukiusaajan päästäminen alistajan asemaan ei olisi oikein – se vain kasvattaisi kiusaajan halua päsmäröidä vastedes lisää muidenkin naapuriensa asioita.
Ja lisäksi – minkä 24. helmikuuta alkanut sota osoitti – mikään kompromissi muusta kuin täydellisestä vallanvaihdosta ei olisi kelvannut Venäjälle. Maa oli jo tehnyt valmistelunsa ja määrännyt joukkonsa liikkeeseen hyökkäystä varten.
Kolmas pointti – vaikka Stubb ei käyttänyt tätä tavaramerkikseen tullutta jaottelua – oli moraali. Suomettuminen söi ihmisten kykyä erottaa politiikassa oikea ja väärä, mielistely ja aito ystävyys, alistuneisuus ja itsemääräämisoikeus. Sellaisen vaatiminen ukrainalaisilta tai miltään kansakunnalta tahansa olisi nykyaikana kohtuutonta.
”Meidän arvojamme ovat vapaus, demokratia ja ihmisoikeudet. Millään näistä ei saisi käydä kauppaa.”
YYA-tabut pois, viimeinkin
Alexander Stubb on puhunut paljon menneisyyden hallinnan tarpeesta. Vasta omien virheiden ja harha-askelten tunnustaminen johtaa aitoon oppimiseen ja kasvuun, ihmisillä ja valtioillakin.
Etelä-Afrikka selvitti perinpohjin, mitä rotuerottelun pimeimpänä aikana ihmisille tehtiin ja miten teot voitaisiin yhteisesti hyvittää. Saksalaiset tekivät tiliä omasta natsiajan historiastaan ja ovat puineet itsekriittisesti Hitlerin ajan pahuuttaan.
Venäjä ei sen sijaan ole pystynyt käsittelemään tai edes tunnustamaan vankileirejään, miljoonien ihmisten teloituksia ja Neuvostoliiton ajan kansanmurhiaan – ja siksi se pystyy ihannoimaan edelleen samoja toimintamalleja, luomaan kauhua naapureilleen.
Tähän verrattuna Suomelle jonkinlainen totuuskomissio, selvitys 1970-luvun rähmällään olon ja YYA-kauden rumista puolista olisi paljon pienempi asia.
”Suomalaiset ovat päässeet henkisesti yli kansalaissodan traumoista ja jatkosodan vääristä valinnoista tutkimalla avoimesti, mitä tapahtui ja miten toimimme. Suomettumisen ajan vinoutumien ja sen perinnön purkaminen olisi näihin verrattuna todella helppoa. Menneisyyden tapojen, maan tavan avaaminen voi olla yksilöille noloa tai kipeää, mutta ei tässä pidä olla ketään tuomitsemassa. Selvitystyön jälkeen kansakunta pääsee niistä eteenpäin oppineempana ja terveempänä.”
Ja miksi tälle tervehdyttämiselle olisi tarvetta juuri nyt?
Siksi, että Ukrainan sodan jälkeen Suomen olisi syytä olla mahdollisimman hyvässä kunnossa: asukkailleen oikeudenmukainen, riidatta johdettu, tasa-arvoisesti taakkaa jakava valtio.
Stubbin mielestä tarvitsemme yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, yhtenäisyyttä ja realismin tajua, että selviämme siitä mikä on edessä vuonna nolla, sodan päätyttyä.
”Kaikki sodat päättyvät joskus, mutta vaikeudet eivät poistu rauhansopimuksen allekirjoituksella.”
Sodan jälkeen meitä odottaa maanosamme kahtiajako: Venäjä on joka tapauksessa raja-aidan toisella puolella kuten ennenkin, joko välirauhavoittoihinsa tyytyneenä ja arvaamattomana, tai kostonhimoisena ja arvaamattomana.
Tätä uhkaa vastaan Euroopan pitää uudistaa energiankäyttöään, muokata talous- ja sotilasliittoutumiaan – ja jälleenrakentaa Ukrainaa.
”Jokainen suomalainen tulee tuntemaan sodan hinnan omassa lompakossaan. Aivan sama olipa hän varakas tai ei. Fossiiliset polttoaineet kallistuvat, elintarvikkeiden saatavuus muuttuu ratkaisevasti, ilmastonmuutos etenee. Samalla joudumme käyttämään valtavia summia aseellisen turvallisuuden varmistamiseen, koska ei Venäjä tuosta mihinkään katoa”, Stubb luettelee tulevia vitsauksia.
”Toivon, että päättäjämme uskaltavat antaa näistä realistisen kuvan. Kaikki nuo ovat voitettavissa, me sopeudumme kyllä ja keksimme teknologisia harppauksia monen ongelman yli, mutta silti se alussa maksaa meille ison siivun nykyisestä elintasostamme.”
Myös Alexander Stubb sanoo vähätelleensä Venäjä-riskejä – vuonna 2014 ajaessaan toimilupaa Fennovoiman venäläiselle ydinvoimahankkeelle. © Tommi Tuomi
Kaaoksen kauppiaita riittää
Hyvin todennäköistä on, että turnausväsymys iskee meihin samalla tavalla kuin pitkään jatkuneen pandemian aikana viime vuonna. Siinä tilanteessa meiltäkin löytyy taas eripuran ja katkeruuden lietsojia, jotka tarjoavat helppoja syitä ja syyllisiä pahalle olollemme.
Alexander Stubb arvioi, etteivät ainakaan ääriliikkeet mihinkään häviä. Länsimaiset oikeistopopulistien ryhmät, jotka flirttailivat avoimesti Putinin Venäjän kanssa joko rahoituksen toivossa tai pelkän ärsyttämishalun takia, ovat nyt hiljentyneet tai sanoutuneet irti entisistä heilasteluistaan.
Se ei kestä kauan.
”Todennäköisesti ne tulevat esiin jossain uudessa muodossa. Mahdollisuuksia kaaoksen edistämiseen tulee paljon. Kapina voi näkyä bensapumpuilla tai alkaa elintarvikepulan takia, ei nyt mutta vaikka vuoden-parin sisällä.”
Eikä olisi ihme, jos sotaa kauempaa katsovassa Yhdysvalloissa valittaisiin seuraavaksi Joe Bidenin tilalle taas joku kansanvillitsijä –vain koska ihmiset aidosti kokevat arkensa huonontuneen Bidenin aikana. Selitykseksi ei riitä, että oikea syypää oli talouden kaaokseen syössyt Vladimir Putin.
Älä ilku, jos olit oikeassa
Suomen turvallisuuden käännekohdista Stubb on ollut jälkeenpäin arvioituna hyvinkin oikeassa.
Elokuussa 2008 hän piti kuuluisan 08-08-08-puheensa, kun Venäjä oli ajanut Georgian sotaan kanssaan. Hänen mukaansa Venäjä oli siirtynyt valloituspolitiikan kierteeseen, ja länsimaiden pitäisi tajuta, mitä tämä väistämättä meille merkitsee.
Ukraina osoitti, mihin kierre johti.
Silti vasta nyt, maalis–huhtikuussa 2022, mielipidemittausten mukaan enemmistö kansalaisista alkaa olla samaa mieltä Natosta ja Suomen liittoutumistarpeista kuin Stubb.
Hänellä olisi monta syytä virnistellä ”mitä minä sanoin”.
Juuri siksi Alexander Stubb toivoo vastuullisuutta etenkin niiltä, jotka ennustivat Venäjän uhkaa oikein.
”Heidän jotka kannattivat Nato-jäsenyyttä, ei kannata ilkkua ihmisiä jotka ajattelivat vielä pari kuukautta sitten toisin. Ihmisellä on täysi oikeus vaihtaa mielipidettään, kun hän saa uutta tietoa ja olosuhteet muuttuvat. Asenteisiin lukkiutumiselle voi sen sijaan hymähtää, pilkkaamatta.”
Yksilöillä on väliä
Kuinka paljon tässä muutoksen, sotien ja kansainvaellusten ajassa ratkaisee se, mitä yksilöt, päättäjät tekevät? Paljon, sanoo Stubb.
Ukrainassa Volodymyr Zelenskyista on tullut modernin ajan Mannerheim tai Winston Churchill, ihminen joka nousee selviytymisestään taistelevan kansakunnan keulakuvaksi.
”Kyllä yksilöillä on valtavasti merkitystä myös demokraattisissa maissa. Sanon ihan vilpittömästi, että Ukrainan lisäksi myös meillä Suomessa on ollut hyvä rouva- ja herraonni. Meidän vaaleilla valitut edustajamme ovat mielestäni kasvaneet tilanteen vaatimalla tavalla, niin pandemiassa kuin nyt kun sodanuhka tuli lähelle.”
Vastapuolellakin yksilöt ovat paineiden kasvaessa näyttäneet, mistä heidät on tehty.
Stubb on aiemmin kutsunut Venäjän kokenutta ulkoministeriä Sergei Lavrovia ”erimielisyyksistämme huolimatta” hyväksi ystäväkseen.
”Olen tuntenut hänet pitkään, mutta en tiedä, miksi hän toimii nyt niin kuin toimii”.
Lavrov valehtelee Ukrainan sotaan liittyvistä asioista silmät kirkkaina, ja toistaa julkisuudessa maansa valitsemaa propagandaa. Vaikka varmasti hänkin tietää Putinin härskeimmät väitteet ”Ukrainaa hallitsevien natsien hyökkäysaikeista” valheiksi.
”Silti hän antaa entisen hyvän maineensa ja sympatioiden mennä nyt kuvainnollisesti viemäriin.”
Mitä Stubb kysyisi häneltä nyt, jos tapaisi?
”Kysyisin varmasti samaa kuin moni muukin: miksi teitte noin? Miksi heititte hukkaan kaikki mahdollisuudet, joita maallanne oli? Miksi sinä valitsit noin? En tiedä pystyisikö hän vastaamaan.”
Mutta antaisiko Stubb anteeksi Lavroville ne sotarikokset ja hirveydet, joita tämä oli edistämässä?
Ehkä ei. Ulkoministeri on osa hallintokoneistoa, ja vastuussa sen teoista.
Nyt olemme maajoukkue
Yksilöt, yksittäiset kansalaiset taas ovat eri asia. Alexander Stubb antaa vertauksen jääkiekkomaailmasta.
”Olen ikuinen HIFK:n mies. Silti toivottaisin KHL-liigasta poistuneet Jokerit koska vain tervetulleiksi takaisin SM-liigaan.”
Pelaajat ansaitsevat uuden tilaisuuden, vaikka heidän pomonsa veivätkin joukkueen Putinin propagandakoneiston osaksi.
”Venäjän sotatoimet voi ihan huoletta nähdä mustavalkoisesti: toisen valtioon hyökkääminen on yksiselitteisesti väärin. Sitten on valtavasti asioita, joissa on harmaan sävyjä. Kyky erottaa sävyt on nyt tärkeää meille jokaiselle: se pätee suhtautumiseemme Venäjän kansalaisiin, Venäjän hallintoon ja Venäjästä hyötyneisiin suomalaisiin.”
Kyräilyn sijaan pitää keskittyä tulevaisuuteen, koska nyt on sen aika. Ja ottaa mukaan siihen tulevaisuuden tekoon kaikki kansalaiset, kuin yhtenä maajoukkueena.
”Vuonna 1809 maksimoimme autonomiamme. 1917 julistimme itsenäisyytemme. 1944 selvisimme rauhanehdoista. 1995 liityimme Euroopan unioniin. Vuonna 2022 menemme Natoon”, Alexander Stubb uskoo.
Lopun aikojen sijaan kyse on taas vain yhden aikakauden päättymisestä. Optimisti näkee, että taas menemme kohti uusia mahdollisuuksia, rankankin alun jälkeen.
“Olemme ajoituksen mestareita. Hyvä niin, koska se on pienen kansakunnan elinehto.”
SE PIMEÄ HETKI: FENNOVOIMA
Mutta ei Alexander Stubb ole itsekään välttynyt suomalaispoliitikkojen helmasynniltä, Venäjä-kaunistelulta tai idänkaupan poliittisten riskien vähättelyltä.
Vuonna 2014 pääministeri Stubbin hallitus myönsi Fennovoiman ydinvoimalalle toimiluvan, vaikka yhtiö oli viimeiseen niittiin asti sidoksissa Venäjän ydinasetoimittajaan Rosatomiin.
Seuraavana vuonna venäläiset vielä yrittivät huijata voimalan omistusjärjestelyissä, että saisivat hankkeen rahoituksen näyttävän enemmän eurooppalaiselta.
Monen yllätykseksi Stubb moitti hankkeen riskeistä varoitelleita kansanedustajia Venäjä-vihamielisyydestä.
”Yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Tässä kannattaa puhua energiasta energiana”, Stubb sanoi eduskunnan lähetekeskustelussa 2014.
Tuota hetkeä hän ei omien sanojensa mukaan muistele kovin tyytyväisenä.
”Enää en sanoisi noin. Halusin silloin uskoa toisin, koska tiesin että tarvitsemme lisää energiaa 2020-luvun tarpeisiin. Tietysti on selvää, että Fennovoima oli ihan puhdas virheratkaisu ja minunkin olisi pitänyt nähdä se paremmin”, Stubb myöntää.
”Ne kansanedustajat, jotka olivat silloin perustellusti eri mieltä Fennovoimasta, olivat oikeassa, minä väärässä.”