Näyttelijä Sari Havas kirjoitti koskettavan kirjeen kuolleelle äidilleen: ”Nuorena en halunnut muistuttaa sinua – nyt olen onnellinen, että kannan sinua mukanani”
Minussa elää aina se pieni tyttö, joka huutaa ikkunan alla: ”Äiti, tuu ikkunaan, täällä huutaa Sari.”
Hei äiti, kirjoitan sinulle, koska kuulin, että äidit elävät aina.
Muutama viikko sitten hyvästelin sinut, koska kätesi ei enää noussut minua koskettamaan, katseesi sammui ja sydämesi lopetti sykkimisen.
Äiti, muistatko kun olin pieni tyttö ja leikin ulkona toisten lasten kanssa ja huusin: ”Äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa Sari!”
Sinä ilmestyit kerrostalomme ikkunaan. Yhteys toimi hyvin, paremmin kuin nykypäivän kännykät. Huutaessa oli hyvä ilmoittaa, kuka huutaa, muutenhan kaikkien äitien päät olisivat ilmestyneet ikkunoihin.
Jos olit töissä, kipaisin työpaikallesi sinua tapaamaan. Sain katsella kun hoidit neuvolassa vauvoja, ehkä tuhansia elämäsi aikana. Teit työtäsi intohimolla. Innostuit myös käymään aikuisille tärkeissä kokouksissa, halusit rakentaa parempaa tulevaisuutta. En pitänyt siitä silloin, sehän vei yhteistä aikaamme. Mutta nyt jälkeenpäin osaan sitä arvostaa.
Kotona laitoit aina mukavat kotivaatteet ylle. Niissä loistivat 70-luvun kirkkaat värit. Ruohonvihreä kotitakki ja auringonkeltainen huivi hiuksien peitoksi. Kun sinua väsytti päivän päätteeksi, istahdit sohvalle ja saatoit nukahtaa sille joskus. Telkkarissa pyöri Peyton Place.
Kun minulla oli syntymäpäivät, leivoit kinuskikakkua. Olit hyvä leipomaan. Leivoit omenapiirakoita, mustikkapiirakoita ja universumin parhaita pullia. Kun ihminen kävi ensi kerran kuussa, sinä leivoit pullia ja minä nielaisin vahingossa pennin rahan.
Muistatko äiti, muistatko?
Penni tuli aikanaan ulos. Mutta kun työnsin herneen nenään, sinä kaivelit sen sieltä pois.
Muistatko äiti, muistatko? Asuimme kerrostalossa ja sinä osallistuit aina pihamme hoitoon. Kitkit rikkaruohoja ja istutit kasveja. Sinä olit Lapin lapsi, luonnon syvä ystävä. Rakastit hiihtämistä, keväthankia, suopursuja ja lakkoja.
Kun sinä olit pieni tyttö, mekkosi oli syttynyt palamaan saunan pesän liekeistä. Pappa oli pyöritellyt sinut sammuksiin keväthangissa. Vielä vanhuudessakin paloarvistasi saattoi ilmestyä pieniä heinän korsia. Ne arvet olivat osa sinua. Sinun naiseutesi ei arvista pienentynyt.
Olit aina rohkea, et pelännyt ketään. Sanoit mitä halusit sanoa. Joskus häpesin sitä, että olit niin suorasanainen. Nyt ihailen sinua. Opin, mitä on naisen oma ääni.
Nyt ihailen sinua. Opin, mitä on naisen oma ääni.
Nuorena en halunnut muistuttaa sinua, nyt olen onnellinen, että kannan sinua mukanani.
Väsymättä hoidit ja pidit huolta kaikista ja kaikesta. Sanoit, että ensin pitää huolehtia itsestä, että jaksaa huolehtia toisista. Mutta huolehditko sinä itsestäsi? Muistitko?
Kun minulla oli pienet lapset, sinä lensit minua auttamaan. Tuskin olit laskenut kassia maahan, kun jauhopussi jo tumpsahti keittiössä pöydälle. Leivoit ja siivosit. Opetit lapset potalle ja pois tutista.
Muistinko kiittää sinua huolenpidosta ja rakkaudesta? Muistinko sanoa sen?
Katson valokuvia sinusta. Energiasi ja naurusi kaikuvat yhä muistoissani.
Sitten sinä aloit kadota jonnekin, kymmenisen vuotta sitten. Et enää muistanut, minne olit matkalla. Upposit omaan maailmaasi. Sanoit ettet ole sairas, vaan vanha ja väsynyt.
Opettelit värssyn, jolla pystyit muistamaan miehesi, lapsesi ja lapsenlapsesi. Sitten unohdit senkin.
Aloin nähdä unia, joissa kannoin sinua sylissäni kuin pientä lasta. Osat olivat vaihtuneet.
Enää ei tarvitse muistaa, ei hoitaa, ei huolehtia.
Isä hoiti ja rakasti sinua loppuun asti. Saattoi sinut rajalle, jossa elämä muuttuu ikiuneksi.
Enää ei tarvitse muistaa, ei hoitaa, ei huolehtia.
Kun sinä makasit siinä elottomana kuolinvuoteellasi, näytit elävältä, kauniilta, sileältä. En olisi halunnut lähteä luotasi pois.
Kun tuhkasi laskettiin maan uumeniin, maallinen matkasi päättyi. Punaisilla ruusuilla peittelimme lepopaikkasi.
Koska äidit elävät aina, minäkin tunnen sinut lähelläni. Ja minä tunnen sinut minussa.
Äiti, kuulethan sinä minua. Minussa elää aina se pieni tyttö, joka huutaa ikkunan alla:
”Äiti, tuu ikkunaan, täällä huutaa Sari.”
Kirjoittaja Sari Havas on näyttelijä ja vuorovaikutuskouluttaja sekä Viva-lehden kolumnisti. Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 7/2018.