Pääkirjoitus: Elimmekö maakuopassa vuonna 2007?

Olen avaruus- ja tiedeuutisfriikki. Jokainen maapallon ohi kiitävä kivenmurikka kiinnostaa, kuten tämäkin asteroidi, joka männäviikolla yllättäen yhytettiin. Saman kokoluokan kivi lähestyy meitä seuraavan kerran 2027. Ellei reitillemme sitä ennen osu uusia yllätysmurikoita. Ihminen viisaudessaan kuvittelee voivansa ennakoida kaiken.

Avaruuteen liittyy myös tärkein elokuvakokemukseni, jota huomaan pohdiskelevani usein: Lars von Trierin ohjaama Melancholia. Se kertoo auringon takaa putkahtavasta, maata lähestyvästä planeetasta. Ja siitä, miten eri tavoin eri ihmiset tuntevat ja tiedostavat tulevan ja miten siihen reagoivat. Kriisissä ei ole koskaan itsestään selvää, kuka on vahva ja kuka romahtaa. Mikä muuttuu turhaksi ja mikä tärkeäksi, kun aika on loppumassa? Tästähän elämässä pohjimmiltaan on kyse.

Kotitekoiset ja globaalit ongelmat sekä pyrkimys ratkaista ne eivät menetä tärkeyttään, vaikka asioita tarkastelee välillä laajemmasta näkökulmasta. Syntyy vaihteeksi jopa myönteisiä uutisia, hyvinvoinnistakin. Kuten avaruustähtitieteen emeritusprofessorin ja Seuran kolumnistin Esko Valtaojan täräytys Tampereella Tekniikan päivillä. Hän sanoi sen, minkä mielellämme unohdamme, kun piehtaroimme näköalattomasti kielteisten viestien ahdingossa:

Suomi köyhimpiä myöten on vaurastunut huimasti kuluneiden sadan vuoden aikana, kaikenlaisista myllerryksistä huolimatta.

Jospa siis hallitus, oppositio ja etujärjestöt kykenisivätkin löytämään ratkaisuja maailmankaikkeuden näkökulmasta pikkiriikkisiin pulmiimme?

Me muut voisimme samalla lisätä suhteellisuudentajua, joka hiipuu arkisissa asioissa kuten taloudenpidossa. Kun meitä sadan vuoden vaurastamia nyt vaaditaan kiristämään vyötä, se tarkoittanee paluuta noin vuoteen 2007. Elimmekö silloin maakuopassa? Niinpä.

Jos yötaivas on tänään kirkas, katselen taas tähtiä, kaltaisiamme hippusia maailmankaikkeudessa. Jossain kulkee ehkä vääjäämätöntä reittiään Melancholia. Istutan silti omenapuun.