Seura-kerhon lukijailta vei vaiettuihin sotamuistoihin – Petri Saraste kertoi isänsä sotavankeudesta, joka sai lukijatkin kertomaan lapsuudestaan
Seura-kerho kokosi lehden tilaajia toukokuussa Otavalle kirjailijailtaan. Vieraana ollut Petri Saraste puhui lapsuutensa vaikenemisen kulttuurista, jonka moni kuulija jakoi lapsuusmuistonaan kirjailijan kanssa.
Toukokuussa Seura-kerhon kirjailijatapaaminen järjestettiin Kustannusosakeyhtiö Otavan tiloissa Helsingin keskustassa
Seura-kerhon vieraaksi saapui toukokuussa Tallinnasta toimittaja ja kirjailija Petri Saraste, joka kertoi uutuuskirjastaan Isäni vaiettu sotavankeus (Otava 2024).
Sarasteen isä Kauko Saraste jäi kesällä 1944 venäläisten sotavangiksi Kannaksella ja vietti puoli vuotta vankileireillä ennen vapautumistaan. Kauko Saraste ei eläessään juuri puhunut sodasta ja vankeudesta, mutta hänen kuoltuaan Petri sai veljineen luettavakseen päiväkirjan, jonka isä oli heitä varten kokemuksistaan kirjoittanut.
Isän päiväkirja löytyy kokonaisuudessaan kirjasta, jossa Petri Saraste käy läpi myös perheensä historiaa sekä sotavankien kokemuksia yleisemmälläkin tasolla.
Parikymmentä seurakerholaista saapui kuuntelemaan Sarastetta Otavalla pidettyyn tilaisuuteen. Aihe kiinnosti monia siksikin, että heillä oli siitä omakohtaista kokemusta.
Saraste luki kirjastaan otteen tilanteesta, jossa isä jäi monen viikon vihollislinjan takana piileksimisen jälkeen vangiksi. Isä kirjoitti, ettei ollut mitään pahempaa kuin antautua vangiksi – vain kuolema olisi ollut oikean sotilaan ratkaisu.
”Isä oli urhoollisuutta kaipaava suojeluskuntaperheen poika, joten totta kai se oli hänelle häpeä”, Saraste sanoi.
”Hän joutui sen kanssa elämään, mutta eipä siitä juuri kellekään puhunut. Ja heitähän oli kiellettykin puhumasta yhtään mitään. Kyllä se oli hyvin varjeltu salaisuus, jopa omalta perheeltä.”
”Ei ollut muuta vaihtoehtoa”
Petri Saraste kertoi saaneensa kirjasta paljon palautetta sen ilmestymisen jälkeen. Tuntemattomat ihmiset ovat soittaneet ja kertoneet omien sukulaistensa samanlaisista kokemuksista.
”Sellainenkin minulle uusi tieto tuli, että isääni ja toista siinä junanvaunussa ollutta miestä oli pyydetty tulemaan vielä 1980-luvulla Neuvostoliiton lähetystöön vierailulle. He eivät sinne menneet.”
Saraste kertoi ymmärtävänsä vanhemmiten ja päiväkirjan luettuaan paremmin isäänsä, joka viihtyi omissa oloissaan. Isä joutui kantamaan sotavangiksi jäämisen häpeää ja pelkäämään loppuelämänsä ajan, tulisiko vuosikymmeniä vanha asia vielä jossakin vastaan.
”Pienenä yritin tietysti kaikin konstein saunan lauteilla kuulustella, mitä siellä sodassa oikein tapahtui. Kun kysyin, miltä tuntui ampua joku, isä sanoi, että ei se hyvältä tuntunut. Hän oli ajatellut, että se on jonkun isä tai poika, Mutta ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa”, Saraste sanoi.
