Isä oli sotavanki, jonka päiväkirja paljastui kuoleman jälkeen – Petri Saraste kokosi tekstit kirjaksi: ”Kirjoittaminen on lähentänyt minua isään”
Toimittaja Petri Sarasteen isä oli sotavanki, joka ei eläessään puhunut kokemuksistaan. Vasta isän jälkeensä jättämä päiväkirja näytti elämän vaietun puolen.
Sarasteen perhe 1950-luvun lopulla: esikoinen Jukka-Pekka Leenamarjatan sylissä, Petri Kauko-isän polvella. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä kolmas poika, Tuomas.
Päivä oli ollut pitkä ja murheellinen. Petri Sarasteen isä oli kuollut. Sotaveteraani ja jatkosodan aikainen sotavanki oli menehtynyt kaksi viikkoa ennen 73-vuotispäiväänsä.
Petri oli lomailemassa Kanarialla saadessaan tiedon isänsä vakavasta sairauskohtauksesta. Hän oli onnistunut ujuttamaan itsensä seuraavalle lennolle ja ehtinyt sairaalavuoteen ääreen juuri ennen isän vaipumista ikiuneen.
Oli 4. tammikuuta 1996. Petri, hänen kaksi veljeään ja äitinsä olivat kokoontuneet Lahden Salpakankaalle perheen kotiin, josta Petri oli aikanaan lähtenyt maailmalle – kirjaimellisesti, sillä toimittajan työ oli vienyt Petrin kirjeenvaihtajaksi ulkomaille. Hän oli äskettäin tehnyt töitä sotakirjeenvaihtajana Bosniassa.
Yllätys päiväkirjan muodossa
Mutta pitkä päivä ei ollut vielä ohi. Se piti sisällään yllätyksen.
Samana iltana Petrin äiti kiikutti pojilleen kolme paperinippua, kullekin omansa. Ne olivat kopioita kirjoituskoneella naputelluista muistelmista: Kauko-isän kirjoittama päiväkirja ajalta, jolloin hän oli venäläisten sotavanki.
Veljesten hämmästys oli suuri. Isä ei ollut koskaan oma-aloitteisesti puhunut sodasta, ja Petrin joskus mökkisaunassa esittämiin kysymyksiin hän oli vastaillut niukasti. Mutta nyt viimein selvisi, mitä isä oli oman työhuoneensa rauhassa 1970-luvulla naputellut.
Kukin pojista – kapellimestarina tunnettu Jukka-Pekka, Petri ja lakimieheksi lukenut Tuomas – vetäytyi omaan rauhaansa lukemaan.
Alkoi matka siihen isään, jota Petri ei vielä tuntenut.
Harhailua vihollislinjojen takana
Kesäkuun lopulla 1944 kourallinen suomalaisia sotilaita harhaili metsissä Karjalan kannaksella, Uudenkirkon lähettyvillä. He olivat jääneet venäläisten hyökätessä linjojen taakse eivätkä olleet onnistuneet löytämään tietä omien puolelle.
Oli kulunut jo kaksitoista päivää. Viikon harhailtuaan nuoret miehet olivat hylänneet kiväärinsä ja konepistoolinsa pensaikkoon arvellen, että siten olisi turvallisempaa. He olivat syöneet hylätyiltä leirialueilta löytämäänsä ruokaa ja paistaneet autiotalosta löytämäänsä taikinaa.
Kauko Saraste oli ollut rintamalla tammikuusta 1942. Hän oli lähtöisin rovaniemeläisestä, vanhoillislestadiolaisesta perheestä, jonka isä työskenteli rikospoliisina.
Rovaniemellä Sarasteita sanottiin lahtareiksi, sillä he kuuluivat suojeluskuntaan. Kaukokin oli jo 15-vuotiaana talvisodan aikaan ilmoittautunut vapaaehtoisena ilmavalvontatehtäviin. Ennen häntä jatkosodan rintamalle oli lähtenyt neljä isoveljeä. Oikeistolaisuus ja kristillisyys elivät veljeksissä vahvoina arvoina.
Vangiksi jääminen oli pahin kohtalo
Harhailu eksyksissä vihollislinjojen takana oli silkkaa selviytymistaistelua. Nälkä oli kova, sotilaspuvut olivat värjäytyneet ruskeiksi ojanpohjilla piilottelusta eivätkä miehet olleet selvillä omasta sijainnistaan eivätkä enää päivistäkään.
Viimein yksi heistä luovutti, kun joukko jälleen kerran piileksi ojassa vastaan tulleelta venäläispartiolta. Hän nousi pystyyn kädet ylhäällä, ja lopulta periksi antoivat muutkin, myös Kauko, jolle vangiksi jääminen oli pahin mahdollinen kohtalo.
Minäkin seisoin kädet ylhäällä, antautuneena, minä suojeluspoika ja sankariteoista uniani nähnyt. Mitään pahempaa minulle opetettua, ei ollut kuin antautua vangiksi. Kuolema ennemmin, se on oikean sotilaan ratkaisu.
Tasan 80 vuotta myöhemmin Petri Saraste jäljensi tarkasti nämä isänsä sanat neljännen kirjansa alkulehdelle, pilkkuvirhettä myöten.
Juuri ilmestynyt Isäni vaiettu sotavankeus (Otava, 2024) syntyi, kun Petri viimein eläköitymisensä kynnyksellä tarttui uudelleen kirjoituskoneella naputeltuun päiväkirjaan, joka oli kummitellut mielessä isän kuolemasta asti.
Lopullisesti kirjoittamisprosessin sysäsi liikkeelle sukulaisen tekemä löytö.
Kauko-isä näki painajaisia, joissa huusi ja hikoili
Petri Saraste syntyi 1958 Oulussa, jossa hänen isänsä työskenteli tuolloin äidinkielen lehtorina. Muutamaa vuotta myöhemmin perhe muutti ja asettui Lahteen.
Kauko Saraste oli jo lapsena syttynyt kirjallisuudesta niin, että häntä kutsuttiin Rovaniemen Rousseauksi. Kirjojen lukeminen ei kuulunut vanhoillislestadiolaisen perheen elämään, ja isä joutui lukemaan kirjoja salaa.
Sodan jälkeen hän opiskeli yliopistossa suomen kieltä ja aloitti väitöskirjan, jonka alun hän kerran humalapäissään repi. Mikään riehuja Kauko ei kuitenkaan ollut, ja hänen alkoholinkäyttönsä lisääntyi vasta vanhemmalla iällä.
Kauko ei ollut niitä miehiä, jotka mielellään jaarittelivat sotajuttuja. Mutta hän ei toisaalta ollut myöskään niitä, joiden traumat kanavoituivat ahdistavaan käytökseen. Vetäytyvä isä kyllä oli, ja Petrin äiti on myöhemmin kertonut, että isä näki painajaisia, joissa hän huusi ja hikoili.
Osa-aikaeläke sysäsi alkuun kirjaprojektin
Pojilleen Kauko oli hyvä isä, vaikkakin vaativa. Vanhin poika Jukka-Pekka oli tosin niin määrätietoinen jo lapsena, ettei isän tarvinnut häntä patistaa. Petrin isä pisti sellotunneille, eikä siinä vastustelu auttanut. Petri olisi halunnut mieluummin urheilla, mutta itse nuorena urheilemaan joutunut isä piti sitä ajanhukkana.
Keskimmäisen poikansa kirjoittajan lahjat isä kyllä huomasi opettaessaan tätä lukiossa. Hän suositteli Petrille toimittajan uraa, kuten oli jo aiemmin tehnyt toiselle oppilaalleen Rauli Virtaselle, jonka vanavedessä Petristäkin tuli maailmanmatkaaja.
Muun muassa Saksassa ja Kiinassa vuosia kirjeenvaihtajana työskennelleen Petrin viimeinen asemapaikka on Tallinna, jossa hän on asunut nyt kymmenen vuotta. Viime vuoden hän oli jo osa-aikaisella eläkkeellä ja pystyi päivätöiden vähennyttyä käynnistämään pitkään mielessä muhineen projektin kirjasta, joka perustuisi isän päiväkirjaan.
Petri aloitti työt ottamalla yhteyttä serkkuunsa Petraan, joka on Kauko-isän läheisimmän veljen Erkin tytär. Serkku kiipesi ullakolle ja löysi itselleenkin yllätykseksi paitsi isänsä päiväkirjan myös Kaukon sodan aikana Erkille kirjoittamia kirjeitä.
”Oli mahtava tunne, kun kirjeet löytyivät”, Petri sanoo. ”En tiennyt, että niitä on olemassakaan, eikä serkkunikaan ollut niitä koskaan nähnyt. Ilman kirjeitä ja Erkin päiväkirjoja kirjastani ei olisi tullut mitään”, Petri sanoo.
Serkun löytämän aineiston avulla Petri pystyi rakentamaan isän vankimuistelmille kehyksen, joka alkaa perheen yhteiselämästä Rovaniemellä. Tietojen tarkistamiseen ja arkistojen käyttöön hän sai lisäksi apua entisiltä kollegoiltaan Helsingissä.
Sotavanki palasi huonossa kunnossa
Jäätyään venäläisten vangiksi heinäkuussa 1944 Kauko Saraste vietti puoli vuotta kolmella eri vankileirillä. Ensimmäisellä leirillä Volossovassa saksankielentaitoinen Kauko sai toimia tulkkina ja vältti siten vankien raskaimman raadannan.
Petri arvelee, että isä ei paljastanut 1970-luvulla kirjoittamassaan tekstissä kaikkea. Joitakin asioita ohitetaan päiväkirjassa aika nopeasti, ja kärsimyksiään isä kuvasi vain vähän.
Vapautuessaan jouluna 1944 Kauko oli kuitenkin niin huonossa kunnossa, ettei hän jälkeenpäin muistanut juuri mitään junamatkasta takaisin Suomeen. Toisaalta Kaukon huono kunto tavallaan myös pelasti hänet.
”Isä joutui suoraan Hangon sairaalaan, mikä oli onni. Moni kuoli kotona, kun heille annettiin heti liian tuhtia ruokaa, jota suolet eivät kestäneet”, Petri sanoo.
Leireiltä vapautuneita vankeja kohdeltiin mahdollisina isänmaan pettureina. Kaukokin oli joutunut ennen vapautumistaan allekirjoittamaan paperin, jonka sisältöä hän ei ymmärtänyt. Sen hän teki tietenkin vain päästäkseen takaisin kotiin.
Kaukoa ei koskaan kuulusteltu, mikä sekin saattoi johtua osittain hänen huonosta kunnostaan. Mutta arkistoista Petri löysi myös muiden isästä antamia lausuntoja, joiden mukaan Kauko Saraste ei kuulunut niihin, jotka olisivat antautuneet.
”Isä sai siis synninpäästön kapiaisilta, häntä pidettiin kunnon suomalaisena sotilaana.”
Silti muisto vankileiristä ja siellä allekirjoitetusta paperista luultavasti vainosi isää hänen loppuelämänsä ajan. Eikä pelko ehkä aivan turha ollut: kun Petri vielä asui kotona, ovella kävi kahteen otteeseen tuntematon mies. Tilanteissa oli jotain outoa. Ovelle saapunut vieras ei ollut mikään hengellinen saarnamies, kulkukauppias tai tarkastaja.
Kauko Saraste veti heidän edestään oven nopeasti kiinni.
”Kirjan kirjoittaminen on lähentänyt minua isään”
Kauko Saraste kävi 1980-luvulla Punkaharjun Kruunupuistossa, kun entisiä sotavankeja kutsuttiin kuntoutukseen. Kesken jääneessä projektissa tallennettiin sotavankien kertomuksia, jotka ovat edelleen arkistoituina. Edes omaiset eivät saa nähdä niitä ennen kuin haastattelujen keräämisestä on kulunut 50 vuotta, koska on kyse terveystiedoista.
”Se on kyllä vähän erikoista. Otin juristiinkin yhteyttä saadakseni isän tiedot. Tosin ilmeisesti isä ei oikein siellä Punkaharjullakaan puhunut mitään”, Petri sanoo.
Moni entisistä vangeista saattoi puhua hoitajille, mutta jos paikalla oli joku auktoriteettiasemassa oleva, kuten lääkäri tai psykiatri, miehet menivät lukkoon.
Vaikka Kauko Saraste ei eläessään juuri puhunut sotakokemuksistaan, hän oli kuitenkin halunnut merkitä ne muistiin ja jättää pojilleen kuin jonkinlaiseksi henkiseksi perinnöksi. Petri on iloinen siitä, että nyt hän voi antaa ne taas edelleen seuraaville sukupolville oman kirjansa muodossa.
”Kirjan kirjoittaminen on lähentänyt minua isään. Olen alkanut ymmärtää, mistä hänen elämässään on ollut kysymys”, Petri sanoo. ”Hänellä ei ollut helppoa, mutta hän ei koskaan valittanut.”
Sen Petri on muistanut etenkin silloin, kun hän on joutunut tekemään töitä vaikeissa olosuhteissa ja todistamaan raskaita asioita. Maailmantilanne masentaa juuri eläköitynyttä kirjeenvaihtajaa. Toivo on tällä hetkellä vähissä niin Ukrainassa kuin Gazassa.
”Onneksi isä ei nähnyt Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.”
Viimeinen sotavanki palautettiin 1950-luvulla
Suomalaisen tilaston mukaan venäläisten vangiksi jäi jatkosodassa noin 3 500 suomalaissotilasta. Vankileireillä heistä kuoli noin 1 500.
Neuvostoliiton vankileireillä rikottiin kansainvälisiä sopimuksia muun muassa kieltämällä vankien kirjeenvaihto, jolloin kukaan ei tiennyt heidän kohtalostaan.
Valtaosa vangeista luovutettiin takaisin Suomeen marras-joulukuussa 1944. Viimeiset eloon jääneet sotavangit palautettiin vasta 1950-luvulla.