Seuran arkistosta Jokelan koulusurmat: ”Paras kaveri meni vierestä. Mä voisin olla itsekin nyt kuollut”

Kolme hahmoa istuu hämärässä konttorihuoneessa. Ilta pimenee, mutta valojen sytyttäminen ei ole käynyt kenenkään mielessä.

Tällaisella hetkellä sellaiset asiat menettävät merkityksensä. Muutama tunti sitten Jokelan lukion tokaluokkalainen Joni Aaltonen ja liikunnanopettaja Petteri Räsänen pakenivat henkensä edestä tappajan luoteja. Siitä lähtien he ovat olleet täällä, Jokelan monitoimitalolla. Muut koulun oppilaat ja henkilökunta on evakuoitu toiselle puolelle kylää.

Tänne saakka viranomaisten kriisiapu ei ole ennättänyt. Puhelin ja radio välittävät viestejä ulkomaailmasta.

”Soitin äidille vähän sen jälkeen, kun me oltiin tultu tänne Petterin kanssa. Äiti lupasi tulla hakemaan mut kotiin, jos siitä on hyötyä. Me oltiin molemmat itku kurkussa. Oli niin pelottavaa, kun osoitettiin aseella. Mun paras kaveri meni vierestä. Mä voisin olla itsekin nyt kuollut”, Joni sanoo hiljaa.

Luulimme vitsiksi

Aamu sujui ihan niin kuin kaikki koulupäivät.

”Kello oli suunnilleen 11.50. Meillä lukiolaisilla oli ruokatunti, yläasteella oli opetusta. Ruokailun jälkeen me tultiin mun parhaan kaverin kanssa yläkertaan luokan eteen odottamaan, että tunti alkaisi. Me istuttiin kaksistaan käytävällä ja juteltiin. Me kuultiin kuulutus, että kaikkien pitäisi pysyä sisällä luokissa. Me ei oikein ymmärretty, mitä se tarkoitti – mehän ei oltu luokassa, vaan välitunnilla. Sitten yksi meidän kaveri soitti ja sanoi, että koululla on ammuttu. Me luultiin, että se on joku vitsi”, Joni Aaltonen sanoo.

”Pian sen jälkeen me huomattiin, kuinka ampuja käveli käytävää pitkin hitaasti meitä päin. Kun se oli lähellä, se veti aseen esiin ja ampui meitä kohti. Mun kaveri istui mun takana vähän niin kuin piilossa. Kaikki kävi tosi nopeasti. Samalla hetkellä kun pamahti, mä sain syöksyttyä jotenkin ylös ja lähdin juoksemaan pakoon. Juoksin rappuset alas henkeni edestä. En jäänyt katsomaan, oliko se jotain pilaa. Ekaksi mä ajattelin, että oliko se joku nallipyssy tai jotain. Ulkona ihmettelin, kun kaverini ei tullut perässä. Yritin soittaa sille parikertaa, mutta se ei vastannut.”

Aaltonen kiersi sisäpihan kautta takaisin kouluun sisään.

”Näin käytävällä liikunnanopettaja Petteri Räsäsen. Me seistiin siinä jonkin aikaa. Yhtäkkiä ovi kävi, ja ampuja tuli käytävään aseen kanssa. Huusin:  ”Tuolta se tulee. Nyt lähetään meneen!” Me juostiin tänne monitoimitalolle. Täällä me ollaan oltu siitä lähtien.”

Tosi kyseessä

Petteri Räsänen oli tapahtumaketjun alkaessa opettajainhuoneessa.

”Ammuskelu alkoi varttia vaille 12. Hysteerinen oppilas tuli opettajainhuoneeseen. Hän soitti ambulanssia ja selitti puhelimeen, että täällä ammutaan, verinen oppilas on maassa. Sitten ala-aulasta alkoi lappaa niin paljon hysteerisiä oppilaita, että me tajusimme, että tässä on tosi kyseessä. Me mietimme opettajien kanssa, mitä tehdään. Vararehtori kuulutti välittömästi, että pysykää luokissa.”

”Sen jälkeen me aloimme soittaa poliisia paikalle ja tyhjentää käytäviä. Kaikki oppilaat ohjattiin sisälle luokkiin. Minä jäin käytävään. Näin, kuinka Joni tuli pihan poikki taloon sisään. Me oltiin kahdestaan käytävässä, kun ampuja tuli ja alkoi ampua. Me juoksimme pakoon. Sen jälkeen en tiedä, mitä siellä on tapahtunut”, Räsänen kertoo.

”Olen ollut puhelimitse yhteydessä muihin opettajiin. Terveydenhoitaja on kuulemma kadonnut. Kun porukkaa lappasi opettajainhuoneen luo alakerrasta, he kertoivat, että siellä makaa verinen oppilas, terveydenhoitajaa tarvitaan. Hän lähti auttamaan. Minulla oli sellainen olo, että ei sinne voi mennä, jos siellä ammutaan. Mutta hän kai halusi auttaa.”

Hirveä epätietoisuus

Radiosta tulee kello neljän uutiset. Piiritystilanne on kuulemma ohi. Kuolonuhrien määrä on noussut seitsemään, mutta tiedot uhreista ovat edelleen sekavia. Petteri ja Joni yrittävät täydentää kuvaa omilla tiedoillaan.

”Rehtori on kuulemma kuollut, yksi tokaluokkalainen poika on sairaalassa kriittisessä tilassa. Mutta sillä ammuskelumäärällä siellä on paljon enemmän uhreja. Se räiski koko sen ajan, kun me oltiin siellä, 10–15 minuuttia.”

”Epätietoisuus tuntuu hirveältä. Ampuja tuli kohti, ja kaveri meni vierestä. Me oltiin tosi hyviä kavereita, vietettiin paljon aikaa yhdessä. Me tutustuttiin lukion ekalla luokalla.”

”Ei hänestä kannata vielä puhua, hän voi olla hengissä”, ystävä Niko Kotilainen yrittää lohduttaa.

”Mutta te olitte kahdestaan siinä käytävällä?”

”Joo.”

”Sit se on kyllä vähän huono juttu.”

Huoneessa on hyvin, hyvin hiljaista.

Surmaajan viimeinen uhri

”On karseata huomata, että ihmistä ei voi tuntea. Minä olen ollut surmaajan liikunnanopettaja seiskaluokasta lähtien. He ei ollut koskaan kiinnostunut liikunnasta, mutta hän oli aina hirveän mukava, sellainen hiljainen. Ei hän koskaan ollut kenellekään ilkeä. Sellainen sivistynyt kaveri”, Petteri Räsänen kertoo.

Joni oli tekijän kanssa samassa liikuntaryhmässä.

”En mä sitä sen paremmin tuntenut. Mutta liikuntatunnilla se oli ainakin hirveän passiivinen, se ei tehnyt mitään. Kun me pelattiin futista, se vaan käveli. Ja sählytunnilla se seisoi vaan maila kädessä. Mä sanoin, että menepäs nyt istumaan, kun et tee mitään.”

Näiden tapahtumien myötä Jonista, Nikosta ja Petteristä tuli välittömästi metallinpaljastimien kannattajia.

”Niitä pitäisi asentaa kouluihin, vaikka vähän maksaisi. Niiden avulla turvattaisiin ihmishenkiä.”

”Kun yhden kerran juoksee henkensä edestä, ymmärtää, miten kallisarvoinen ihmiselämä on.”

”Voi olla, ettei tule toista mahdollisuutta juosta karkuun”, Joni sanoo.

”En kyllä tiedä, miten tuo pakka saadaan kasaan. Kyllä siinä kotva menee. Periaatteessa tulee mieleen, että jokainen päivä voi olla tällainen. Ei tällaiseen voi mitenkään varautua. On vain luotettava siihen, että hengissä selvitään”, Petteri Räsänen sanoo.

”On se vaikeaa. Pitää vaan luottaa.”

Myöhemmin illalla selviää, että Jonin ystävä oli yksi surmansa saaneista. Hän oli surmaajan viimeinen uhri – ennen kuin tämä ampui itsensä.

Lue myös:

10 vuotta Jokelan koulusurmasta: ”Katsoin oppilastani, joka mietti, ampuuko minut”