Rauli Virtanen: Yritin turhaan tunkeutua nuorten pohjoiskorealaisten ajatusmaailmaan
Pohjois-Korea on muutakin kuin vitsi.
Mitä he mahtavat tietää ulkopuolisesta maailmasta? Kyseenalaistavatko he hiljaa mielessään edes mitään kuulemaansa, lukemaansa tai näkemäänsä? Ovatko he robotteja enemmän aivopesun kuin pelon vaikutuksesta?
Meillä on seulottavana vain loikkareiden kertomuksia pakkovallasta ja nälästä. Satelliittikuvissakin näkyvillä vankileireillä kituu ihmisoikeusjärjestöjen laskelmien mukaan 150 000–200 000 henkeä. Hallinnon vastustajat passitetaan noille vuoristoleireille usein vanhempiensa ja lastensa kanssa, jotkut loppuelämäkseen.
Hallinnon arvosteleminen on maassa rangaistava teko, ja tuomio tulee vaikkapa Etelä-Korean televisiolähetysten katsomisesta tai pölytahran jättämisestä maan perustajan Kim Il Sungin kuvan päälle.
Tänä kännyköiden, internetin ja sosiaalisen median aikana on aika käsittämätöntä, että yksi kansa pysyy pakolla passiivisena vuosikymmenestä toiseen.
* * *
Pohjois-Korea on muutakin kuin vitsi. Erakkovaltio on oikukkaampi ja uhmakkaampi kuin Valko-Venäjä. Sen muutama viikko sitten tekemä ydinkoe viittaa kykyyn luoda pian toimiva ydinase, joka kantaa vaikka Yhdysvaltoihin asti.
Maanalaisen ydinkokeen viestiä on tulkittu eri tavoilla. Yhdysvallat koki sen provokaationa. Varmasti se oli viesti myös Etelä-Korean uudelle presidentille Park Geun-hyelle. Yhtä lailla se saattoi olla Pohjois-Korean nuoren ja kokemattoman vallanperillisen Kim Jong-unin näytös alamaistensa moraalin kohottamiseksi.
On olemassa yksinkertaisempi selitys. Pohjois-Korea testasi ydinräjähdettä nähdäkseen, miten hyvin se toimii. Onhan se välttämätön askel, jos maa haluaa ydinpelotteen osaksi puolustuskykyään. Ydinaseesta olisi apua Pohjois-Korealle, jolla ei ole ystäviä, jonka tavanomaisten asevoimien kalusto jää alakynteen ja jonka talous ei ole kestävällä pohjalla.
Yksi suhtautumismalli kauhukakaraan on olla provosoitumatta: Maailmassa on taas yksi ydinasevaltio lisää, ja sen kanssa pitää elää – emmehän me ole pommittaneet Pakistania, Intiaa tai Israeliakaan siksi, että ne lähtivät hankkimaan ydinaseita. Kannattaa muistaa, että Yhdysvallat suoritti peräti 1 054 ydinkoetta vuosien 1945 ja 1992 välisenä aikana.
* * *
Pohjois-Koreaa ei tietenkään pidä palkita häirikkökäyttäytymisestä, mutta ydinkokeita seuraavilla entistä kovemmilla pakotteillakaan ei ongelmaa ratkaista. Pakotteet eivät näytä toimivan Iranissa eivätkä Syyriassa – puhumattakaan Kuubasta, missä Castrot ovat olleet vallassa yli puoli vuosisataa.
Sotilaallinen isku Pohjois-Koreaan taas olisi järjetön vaihtoehto, koska pohjoinen ennättäisi varmasti samassa rytäkässä iskeä massiivisesti Etelä-Koreaan joko kemiallisella tai biologisella aseella tai ydinaseella.
Kapitalismi ja kauppa ovat ennenkin kaataneet diktaattoreita. Jos otaksumme että neroudessaan lyömätön Kim Jong-un haluaa jäädä historiaan johtajana, joka varusti kansalaistensa kodit korkeateknologialla, niin digidiplomatia voisi toimia siinä missä pingpong-diplomatia kerran toimi Kiinassa.
Kävihän Googlen perustajakin hiljan vierailulla Pohjois-Koreassa. Siinä sivussa viehättävä teknologia voisi koitua perhedynastian menoksi, kun kansa havahtuu todellisuuteen.